Sain yhdeksän kuukautta kestäneen artikkelin kirjoitustyön valmiiksi aikaisin tänä aamuna ja lähdin kävelylle. Helsingin katupölyongelma alkoi antaa merkkejä tulostaan kuivassa pakkassäässä, joten suuntasin kulkuni Hietaniemen hautausmaalle. Maaliskuinen aurinko heijastui sokaisevana hautoja peittävistä nietoksista. Ne näyttivät koskemattomilta, kun kukaan ei ollut tehnyt polkuja niiden välille. Mustarastaan laulusta ei ollut vielä tietoakaan. Minulle tuli yhtäkkiä merkillinen olo: "Hei eihän täällä ole enää ketään." Haudat tuntuivat tyhjiltä ja unohtuneilta. Ehkä niissä on maan seassa vähän pääkalloja ja maatumattomia luunkappaleita, mutta ei paljon muuta. Nämä ihmiset ovat tosiaan jo ihan muualla. Ajatus kulkeutui Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnaan: "Kristus on noussut, eikä haudoissa ole enää yhtään kuollutta." Ja edelleen: "Heidän nimensä on kirjoitettu taivaan kirjaan."
Hautakivet ovat meidän aikamme pyhäinjäännöksiä. Rajaamme niiden avulla meille tärkeät läheiset ihmiset aikaan ja paikkaan muistomerkin avulla. Se on meidän tapamme asettua yhteyteen heidän kanssaan ja ylläpitää sitä. Kuolleet eivät tarvitse merkkejä. Heidän nimensä on merkki, johon koko heidän elämänsä on kiteytynyt. Jos tuo merkki on "Jumalan mielessä", muuta ei tarvita. Paavalin sanoin heitä "ei enää uhkaa mikään kadotustuomio".
Kun olin päässyt ajatuksissani tähän, olin jo tullut hautausmaan portille. Mieleni jäi vielä hetkeksi askartelemaan kaksinkertaisen kuoleman kysymystä, johon viime viikon perjantaille sijoitettu syntiinlankeemuskertomus on sijoitettu ortodoksisessa kalenterissa. Sitten piti alkaa varautua Mechelininkadulta sieraimiin tunkeutuvaan pölyyn, joka sai hengen vähän ahdistumaan.
