Subjektiivisista kohteista toiseuden tajuamiseen

Siirtymäilmiöiden tutkiminen johti Winnicottin pohtimaan toiseuden tajun kehittymistä ja sen kehityksen edellytyksiä. Melanie Kleinille ihmisen toiminnan kohteet olivat subjektiivisia, tiedostamattomien fantasioiden läpitunkemia kohteita. Klein oli sikäli oikeassa, että ihmiselle ei mikään kohde ole neutraali. Se on aina joko haluamisen tai torjuvuuden kohde, sikäli kuin se ylipäätään herättää hänen kiinnostuksensa.

Psykoterapiassa ollaan kiinnostuneita näistä subjektiivisista objekteista. Niiden nimitykset vaihtelevat. Klassisissa kognitiivisissa terapioissa niitä kutsuttiin virheellisiksi tai irrationaalisiksi uskomuksiksi. Terapian ideana oli, että asiakas voidaan vapauttaa toimintaansa häiritsevistä uskomuksista melko suoraviivaisesti panemalla hänet koettelemaan niiden pätevyyttä käytännön harjoitteissa. Toinen perustekniikka oli sokraattinen dialogi – asiakkaan harhaisten uskomusten kumoaminen argumentoinnin avulla. Kaikkien kanssa nämä keinot eivät tepsineet. Uudemmissa kognitiivisissa terapioissa huomio on kohdistettu varhaisiin representaatioihin ja ydinskeemoihin, joiden yhteyteen pääseminen edellyttää uskallusta tutkia omia mielentoimintoja terapeutin tuella.  

Winnicott havaitsi siirtymäilmiöitä tutkiessaan ja hoitaessaan vaikeasti häiriytyneitä aikuisia, että siirtyminen subjektiivisista kohteista ympäröivän maailman ja sen ihmisten toiseuden tajuamiseen on hauras ja tuskallinen kehitystapahtuma. Vähää ennen kuolemaansa hän kirjoitti artikkelin ”The use of an object and relating throughidentifications”, joka julkaistiin postuumisti ilmestyneessä kirjassa Playing and reality”.  Kirjoituksensa alussa Winnicott toteaa: ”Kehityksen kulussa on aluksi objektisuhde ja lopussa kohteellinen toiminta. Niiden välissä on kuitenkin kenties ihmisen kehittymisen vaikein asia…: objektisuhteen ja kohteen käyttämisen välillä on kohteen sijoittaminen toimijan täyden hallinnan piirin ulkopuolelle.”

Transitionaalisten ilmiöiden teoria on tämän haavoittuvuudelle alttiin kehityksen toinen, positiivinen haara. Se kuvaa kuinka toiseuden vähittäinen sietäminen tulee mahdolliseksi yhteyden kokemuksen säilyttävien symbolien välityksellä. Viimeisessä artikkelissaan Winnicott tarkastelee, mitä subjektiivisille kohteille tapahtuu – ja mitä niille täytyy tapahtua – jotta ympäröivän maailman hyväksyminen erilliseksi ja todeksi on mahdollista. Sisäisten kohteiden on tuhouduttava, kerta toisensa jälkeen. Koska kaikki vauvan kohteet ovat aluksi subjektiivisia ja siten oman toimijuuden ulottuvilla, sisäisen kohteen rikkoutuminen on hänen kokemuksessaan myös ulkoisen kohteen rikkoutumista. Tätä Kleinkin painotti kuvatessaan kuinka ”paha rinta” sijoittuu projektiivisena äitiin ja palaa sieltä tuhoutuneena rintana takaisin.

Klein tyytyi vain sisäisten kohteiden dynamiikan kuvaamiseen. Niinpä hän ei voinut antaa tyydyttävää vastausta sille, kuinka vauva kasvaa ulos sisäisten kohteiden projektion ja uudelleen sisäistämisen kehästä. Winnicott vastaa: “Tämän kokemuksen mahdollisuus riippuu kohteen kyvystä säilyä (tässä yhteydessä säilyminen merkitsee, ettei kohde maksa samalla mitalla takaisin)”.

Winnicott oli jo siirtymäobjekteista kirjoittaessaan havainnut, että kohteen tärkein ominaispiirre on säilyä muuttumattomana. Vaikka vauva kuinka vääntelee pehmolelua ja heittelee sitä milloin minnekin, se tulee aina luotettavasti saataville sellaisena kuin on. Voidakseen oppia luottamaan ulkopuolisen maailman todellisuuteen, vauvan on tutkittava sisäisen kohteen tuhoutumista ulkoisen kohteen kautta. Klein kutsui tätä varhaiseksi sadismiksi. Winnicott näkee siinä myönteisen pyrkimyksen. Ulkoista kohdetta ei voi oppia rakastamaan, ellei se selviä fantasiakohteen aktiivisista tuhoamisyrityksistä. Luotettavuus on sitä, että hoitava aikuinen ei vastaa vauvan raivoon raivolla tai työntämällä hänet luotaan.

Kehitys fantasiakohteista kohteiden toiseuden tajuamiseen on haavoittuva. Se ulottuu vauvan varhaisimmista elinkuukausista kolmannelle ikävuodelle asti. Puhumme nykyisin varhaisesta uhmaiästä. ”Ei!” on taaperon sanavaraston perussana. Irti sanoutuminen ja kieltäytyminen ovat kuitenkin kehittyvän lapsen tapoja tutkia maailman toiseutta. Monet katkerat pettymykset ja uhmakohtaukset ilmentävät sen hyväksymisen vaikeutta, ja aikuista tarvitaan auttamaan lasta vaikeiden tunteiden sietämisessä joutumatta itse niiden valtaan. Tämä tarkoittaa lapselle ”kohteen säilymisen kykyä”.

Sisäisten kohteiden ja niihin liittyvien täyden hallinnan kokemusten vähittäinen murtuminen on välttämätöntä, jotta ihminen voi kokea itsensä todelliseksi todellisessa maailmassa. Se on Winnicottin mielestä myös psykoterapian tavoite, sillä toiseuden tajun hauraus tai puuttuminen ovat monen elämänongelman voimanlähde. Psykoterapiassa asiakkaan on tuhottava terapeuttiin kohdistamansa fantasiat moneen kertaan uskaltautuakseen rakentamaan sisäisiä toimintojaan uusiin muotoihin terapeutin avustamana. Ellei asiakas voi ehdottomasti luottaa terapeutin kestokykyyn, hän alkaa suojata terapeuttia säilyttääkseen terapiasuhteen. Terapia voi muodollisesti päättyä, mutta toiseuden tajun synnyttämä toimijuuden vapaus ei ole kehittynyt.

Olen tehnyt melko pitkän kierroksen Kleinin ja Winnicottin ajattelun sisällöissä. Se on ollut välttämätöntä, jotta voisin palata pohtimaan uskonnollisten ilmiöiden ja hengellisen kokemuksen mutkikasta ja helposti vääristyvää suhdetta.

Winnicott ja merkin synty

Donald Winnicott (1896-1971) opiskeli psykonalyytikoksi James Stracheyn analyysissä ja koulutuksessa. Työskennellessään pediatrina Lontoossa hän hakeutui 1930-luvulla Melanie Kleinin työnohjaukseen Stracheyn suosituksesta. Winnicottin ajattelun ymmärtämiseksi tämän kaksinaisen taustan tunteminen on välttämätöntä. Analyysipotilaidensa kanssa hänellä oli koko ajan näköala ihmisen subjektiiviseen kokemusmaailmaan. Pediatrisessa työssä hän saattoi havainnoida vauvojen ja äitien välitöntä vuorovaikutusta vastaanottohuoneessaan.

On tuskin liioittelua väittää, että Winnicott pyrki koko pitkän kirjallisen tuotantonsa puitteissa selvittämään näiden kahden tietolähteen suhdetta. Psykoanalyysipotilaat ilmaisivat vapaassa assosiaatiossa suhtautumistaan sisäisiin kohteisiinsa ja niiden päättymättömiin merkitysverkostoihin. Klein oli olettanut, että vauvalla on suhde sisäisiin kohteisiinsa jo syntyessään. Winnicott ei tätä hyväksynyt. Häntä kiinnosti se, kuinka vauva rakentaa sisäisten kohteiden maailman vuorovaikutuksessaan hoitavien aikuisten, erityisesti äidin kanssa.

Winnicott muotoili havaintonsa 1950-luvun taitteessa siirtymäilmiöiden teoriaksi. Se on teoria symbolien, sisäisten merkkien muodostumisesta vauvan omaehtoisessa toiminnassa, jota äidin toiminnat kannattelevat. Vastasyntyneen vauvan toimijuus on äärimmäisen rajoittunutta ja hän tuhoutuu, elleivät aikuiset alituisesti pidä hänestä huolta. Hyvin ajoitettu ja kohdallinen huolenpito tuottaa vauvalle kokemuksen olemisen jatkuvuudesta. Varsin pian se myös synnyttää illusorisen kokemuksen omasta toimijuudesta. Winnicott nimittää sitä varhaiseksi omnipotenssiksi.

Winnicottin ongelma oli sopivan sanaston löytäminen havaitsemiensa ilmiöiden käsitteellistämiseksi. Klassisessa psykoanalyysissä sekä illuusio että omnipotenssi liittyivät ongelmallisiin objektisuhteisiin. Winnicott halusi kuitenkin ilmaista vauvan kokemusta omasta toimijuudestaan, joka tekee mahdolliseksi luovan eleen. Sen Winnicott erottaa reaktiosta, johon vauva on pakotettu silloin, kun aikuisen kannatteleva toiminta syystä tai toisesta epäonnistuu. Luova ele on vauvan ja aikuisen kommunikaation tärkeä välittäjä. Se kehittyy pian myös osaksi vauvan instrumentaalista, ulkoisiin kohteisiin suuntautuvaa toimintaa. Vauva tutkii ja kokeilee kaikkea, mitä voi koskettaa.

Jo 3-5 kuukauden iässä vauvalle alkaa muotoutua toimintatapoja, joissa vauva asettaa kohteeksi itsensä, tarkemmin sanoen oman kehonsa, mutta punoo myös esineellistä ympäristöään toimintoihinsa. Vauva työntää peukalon suuhun ja hivelee samalla huuliaan muilla sormillaan. Hän tarttuu peiton kulmaan ja hyväilee sitä tai nyhtää siitä villatuppoja, joilla hän koskettelee kasvojaan. Hän kiskoo ruokalapun nyöriä tai työntää sen kulman suuhunsa. Vauvat ovat yksilöllisiä siinä, mitä kohteita he punovat omaan toimintaansa, ja se riippuu myös vauvan saatavilla olevista esineistä.

Vauvoilla on tietyssä vaiheessa tapana pudottaa käsistään kaiken, mitä ovat tutkimassa. He odottavat, että aikuinen nostaa sen takaisin heidän ulottuvilleen. Välistä he heittävät esineen luotaan, mutta odottavat edelleen, että se ilmestyy takaisin käteen. Jos aikuinen lopettaa leikin kesken, vauva protestoi.  

Tässä toiminnan yleisen kohteellistumisen kehityksessä vauva oppii erottamaan, mikä on minua ja mikä ei. Winnicott kutsuu minuuden rajalle asettuvia kohteita siirtymäobjekteiksi. Ne ovat ensimmäisiä ”ei-minä omistuksia”. Ne ovat minuuden ulkopuolista maailmaa, mutta kuitenkin vauvan toimijuuden ulottuvilla. Aikuisen täydentävät toiminnat ovat edelleen välttämättömiä, jotta siirtymäobjektit voivat säilyä elävinä ja muuntua myös yhteisen toiminnan sisäisiksi merkeiksi.

Hoitavan vuorovaikutuksen osana siirtymäobjekteista kehittyy aikuisen läsnäolon symboli, joka säilyttää vauvan yhteyden kokemuksen silloinkin, kun ulkoinen yhteys hetkeksi katkeaa.

Puolivuotiaan vauvan äiti huomasi, että vauva alkoi sivellä ruokaliinaansa syötön lopulla, kun hän rentoutui ja tuli uneliaaksi. Äiti tulkitsi liinan käsittelemisen lähestyvän unen merkiksi. Ruokaliina oli vauvan kaulassa miltei aina kun hän oli valveilla, sillä hänellä oli vilkas syljeneritys. Liina oli todellakin vauvan alituinen seuralainen. Kun vauva alkoi sivellä ruokaliinaa, äiti antoi hänelle samankokoisen kirkasvärisen käsipyyhkeen. Pyyhkeestä tuli pian unille valmistautumisen merkki. Vauvanhoito-opas oli herkistänyt äidin ymmärtämään, että pyyhkeellä tulisi olemaan näissä tilanteissa aivan erityinen merkitys. Niinpä hän antoi sen vauvalle vain nukuttamistilanteissa. Hän oli (onneksi) vain osittain tietoinen siitä, että kaikki pyyhkeen hyvät, rauhoittavat ja lohduttavat ominaisuudet syntyivät hänen ja vauvan välisestä hyvästä ja rauhoittavasta yhteydestä. Siirtymäobjekti voi täyttyä läheisyyden lumouksella vain, jos vauva on voinut punoa sen oman toimintansa osaksi.

Tässä on sisäisten kohteiden kehittymisen ”mekanismi”. Winnicottin kuvaus on Lev Vygotskin yleisen psyykkisen kehityksen periaatteen yksityiskohtainen täsmennys. Vygotski väitti, että kaikki kohteelliset toiminnat kehittyvät ensin vauvan ja aikuisen välillä ja sitten sisäisinä toimintoina. Häneltä puuttui kuitenkin empiirinen aineisto, jonka Winnicottin havainnot antavat.  Vygotski oletti myös, että psyykkiset toiminnat ovat merkkien välittämiä. Winnicott näyttää, kuinka vauvan omiin toimintoihin ja kommunikaation kietoutuvat kohteet sisäistyvät merkkien verkostoiksi, joiden viittaussuhteet säilyttävät yhteytensä ulkoiseen toimintaan.

Sisäiset kohteet ovat merkkien verkostoja

Kuten kaikki ihmisen toiminta myös psyykkiset toiminnat ovat kohteellisia. Psyykkiset, sisäiset kohteet rakentuvat merkeistä. Ulkoisen kohteen sisäinen merkki viittaa kohteeseen suuntautuvan toiminnan synnyttämään jälkeen. Kohtaamisen jälkenä merkin merkityssisältö muodostuu kahdenlaisista viittaussuhteista, joita tarkastelin lyhyesti edellisessä postissa.

Kohdeviitteet sisältävät tiedon kohteesta siinä muodossa, kuin toiminta on sitä koskettanut. Kant oli oikeassa, kun hän väitti, että emme milloinkaan tavoita kohdetta sinänsä. Kohde näyttäytyy aina ”für uns” – meille. Kohteen havainto rajoittuu siihen perspektiiviin, johon kohde toiminnan välityksellä on asettunut.

Merkkiin taltioituu aina myös suhdeviitteitä kohdeviitteiden ohella. Suhdeviite kuulostaa oudolta. Siihen sisältyy toiminnassa toteutunut toimijan ja kohteen välisen yhteyden laatu. Kun pimeässä kolautan sääreni sohvapöydän kulmaan, tunnistan ja muistan pöydän ja sen sijainnin. Samalla aistin törmäyksen aiheuttaman kivun. Siinä on kohteen suhdeviite, joka välittyy aivosaarekkeen kautta osaksi merkin hermoverkkoa. Se ohjaa minua välttämään jatkossa törmäämästä pöytään.

Kohde- ja suhdeviitteiden ykseytenä psyykkisillä merkeillä on aina tunnesävy. Tunteet ovat suhdeviitteitä. Aristoteles synnytti psykologiaan yli 2300 vuotta jatkuneen hankaluuden, kun hän tarkasteli kognitioita ja emootioita eri teoksissa. Nykyinen aivotutkimus osoittaa, ettei tällaista jakoa ole olemassa, vaan aistimukset ilmenevät hermoverkkoina. Kognitiivinen psykologia nojautuu kuitenkin edelleen tukevasti aristoteeliseen jaotteluun.

Kaikella, mitä koemme, on sävynsä. Mikäli se puuttuu, kyse on häiriöstä. Freud tunnisti ilmiön varhaisissa tapaustutkimuksissaan. Hän havaitsi, että traumaattisten tapahtumien tietoiset muistot muodostuivat kohdeviitteistä, joita hän kutsui heikoiksi ideoiksi. Tunnesisällöt, suhdeviitteet, olivat lohkoutuneet pois potilaan tietoisuuden ulottuvilta. Ne ilmenivät oireina, joiden yhteys alkuperäisiin kohdeviitteisiin oli mahdollista palauttaa hypnoottisessa tilassa. Vuodentakaisessa postissa olen käyttänyt esimerkkinä tunteiden lohkoutumisesta Hitchcockin Marnie-elokuvaa, jonka tietoisuudessa vain punainen väri viittasi lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin.

Sisäiset kohteet ovat ihmisen mielessä merkkien verkostoina, merkkikudelmina. Vapaan assosiaation menetelmä, jonka Freud kehitteli hypnoosista luovuttuaan, on tästä mitä osuvin esimerkki. Psykoanalyysissä kävijä etenee vapaasti verkostoa pitkin ja sanoittaa etenemistään analyytikolle. Ennemmin tai myöhemmin verkossa on ohentuma tai peräti repeämä, johon assosiatiivinen eteneminen pysähtyy. Repeämä viittaa johonkin, johon analyysissä kävijän tietoinen itsehavainnointi ei yllä. Mitkään merkitysyhteydet eivät kuitenkaan ole lopullisesti poikki. Palatessaan assosioinnin avulla repeämän äärelle toisesta näkökulmasta hän voi tunnistaa suhdeviitteitä, joita tietoisuudelta kätkeytynyt sisäinen kohde säteilee. Tai hän voi nähdä unen, joiden erikoislaatuiset kohdeviitteet sisältävät voimakkaita ja toistuvasti samansukuisia tunnesävyjä. Nämä suhdeviitteet toimivat viitteinä samalla tavalla kuin kohdeviitteetkin. Etenemällä suhdeviitteiden verkostoa silmukka tietoisuudesta kadonneen kohdeviitteen ympärillä alkaa kiristyä. Ennemmin tai myöhemmin kaikki tiet vievät Roomaan.

Vapaa assosiaatio on kerrassaan erinomainen menetelmä ihmisen sisäisen kohteiden maailman tutkimisessa. Freud oli kuitenkin liian sidoksissa oman aikansa neurologiaan ja psykologiaan, jotta hän olisi kyennyt kehittämään psyykkisen merkin käsitettä metapsykologisen teoriansa perustaksi. Melanie Klein ymmärsi paremmin, että hyvät ja pahat sisäiset kohteet muodostuvat symboleista, joita psykoanalyysissä käyvä lapsi ulkoistaa leikkitoiminnoissaan. Hänellä vain oli kovin rajoittunut käsitys symbolien viittaussuhteista, kun hän palautti ne seksuaaliviettien varhaisiin kehitysmuotoihin ja sadistisiin, kannibalistisiin fantasioihin.

Donald Winnicott on ensimmäinen psykoanalyytikko, joka pyrki rakentamaan johdonmukaista teoriaa ulkoisen, kohteellisen toiminnan ja sen synnyttämien psyykkisten merkkien yhteydestä.

Jatkan tästä seuraavassa postissa.