Geenit vastuunkantajina

Ihmisen halussa vastuuttaa joku muu kuin itsensä ei ole mitään uutta. Sen tunnistaa jo syntiinlankeemuskertomus. Kun Jumala kysyi Aadamilta, miksi hän söi hyvän- ja pahantiedon puun hedelmää, hän vastasi: ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin." Eeva puolestaan syytti käärmettä. Modernit ihmistieteilijät jatkavat tätä perustelutapaa, kun antavat toimijuuden aivoille, mahalaukulle tai evoluutiolle. Sen laveille hartioille voidaan sälyttää miltei mitä tahansa.

Tämän päivän (17.5.) Helsingin Sanomien verkkosivulla apulaisprofessori Anna Keski-Rahkonen esittelee kansainvälistä geenitutkimusta, jossa on onnistuttu löytämään anoreksiaan liittyvä perimän altistusalue. Löydös on tehty vertaamalla 3500 anoreksiaa sairastavan ja 10000 terveen ihmisen genomeja. En ole geenitutkija enkä ole lukenut alkuperäistä tutkimusjulkaisua. Sen verran olen tutustunut epigeneettistä muuntelua koskeviin kirjoituksiin, että tällainen suoraviivainen genomien vertailu herättää epäilyä. Kaikki mielenterveyden ongelmat ovat tavattoman mutkikkaita sukupolvien yli ulottuvia kehitysprosesseja. Lähes aina voi havaita, että tietty psyykkinen oire on vastausta johonkin ratkaisemattomaan ristiriitaan, traumatisoivaan kokemukseen tai samastumisen kautta sisäistyneeseen läheisen ihmisen kokemukseen.

Keski-Rahkonen kertoo esimerkin: ”Suurimmalle osalle ihmisistä laihduttaminen on harmitonta ja vaaratonta, mutta anoreksialle alttiille ihmiselle se on myrkkyä. Eräs syömishäiriöstä toipuva kertoi, että hänelle liikunta ja syömättömyys tuottivat puhtaan ja selkeän olon. Jos niitä ei tehnyt, olo oli likainen ja vaikea”.  Puhdas ja selkeä olo pitävät poissa jotakin, joka tuottaa ”likaisen ja vaikean olon”.  Anorektinen oire on suoja sisäiselle kohteelle, joka ilmenee vain tuntemuksena. Siinä näyttäytyy suhde kohteeseen, johon ei saa tietoista kosketusta. Ihmisen mielessä tällaiset sisäiset kohteet ovat olemassa merkkien viiteverkostoina. En mitenkään voi panna geenejä vastuuseen tällaisten elämisen myötä muotoutuneiden merkkikudelmien sisällöstä.

Valtaisa hyppy yksilölle aikaa myöten kehittyneiden toimintatapojen sisällöstä genetiikkaan ei ole selityksenä pitävä, mutta se on puhutteleva samalla tavalla kuin syömisen selittäminen mahalaukun vetoisuudella. Vastuu omasta toiminnasta on pelottavaa. Keski-Rahkonen toivoo ”että geenilöytö ei aiheuttaisi syyllisyyttä, vaan pikemminkin vapauttaisi sairastuneet ja heidän läheisensä turhalta syyllisyydentunteelta.” Hän kiirehtii toteamaan, että geenit kuitenkin ”tulevat jostain tosi kaukaa, eivätkä ne ole kenenkään vanhemman oma vika.” Geenien pirullisuus on siinä, että vanhemmat niiden kantajina ovat kuitenkin välittömästi vastuusta huonosta perimästään. On siis korostettava, että edes tässä mielessä vanhempien ei pitäisi tuntea syyllisyyttä.

Emme tosiaankaan voi hallita kaikkea mitä meille tapahtuu, mutta meillä on ihmisinä aina mahdollisuus suhtautua siihen. Tästä suhtautumisesta olemme vastuussa. Siinä myös ilmenee vapautemme. ”Voitte tehdä minulle mitä tahansa mutta siihen, miten minä siihen suhtaudun, te ette mahda mitään.” Tämä keskitysleirivangin lause tiivistää olemuksellisen vapautemme.

Jeesus puhuu tästä vapaudesta Vuorisaarnassa: ”Jos oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin.”

Sen sijaan, että vastuuttaisimme silmän, käden, mahalaukun tai geenit, voimme suhtautua niiden viettelyyn. Jeesus ei suinkaan viittaa konkreettiseen ruumiinosien silpomiseen. Hän osoittaa meille tien alkuperäiseen vapauteemme, johon sisältyy myös vastuullisuus omasta toiminnasta. Aadamin ja Eevan lapsina se on meille kuitenkin vierasta, epämieluisaa ja pelottavaa.

Mahalaukku toimijana

Minua on pitkään häirinnyt tieteen popularisoinnissa ilmenevä tapa sijoittaa ihmisen toimijuus johonkin ruumiin elimeen. Aivot ovat olleet suosittu sijoituskohde jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta viime aikoina ruoansulatusjärjestelmä on tullut sen rinnalle. Sitä onkin kutsuttu toisiksi aivoiksemme. Tiede-lehden 5/2017 numeron kirjoitus on otsikoitu ”Maha ei laske kaloreita”. Tekstin lähtökohta on kylläisyyden tunteessa, jonka mahalaukun hermotus välittää aivoihin. Näkökulma on vähän yksiulotteinen, sillä veren sokeripitoisuudella on myös kylläisyyden tunnetta säätelevä osuutensa. Tekstistä saadaan kuitenkin raflaavampi: ”Venytyksen lisääntyessä hermosto lähettää aivoille kylläisyysviestin. Ruokaa on jo riittävästi. Luukut kiinni.”

Mahalaukku ei tosiaankaan tiedä, mitä ruokaa sinne ruokatorvesta solahtaa. ”Jos maha osaisi kertoa aivoille, että kaloreita on nyt riittävästi, maailmassa ei olisi lihavuusongelmaa”, professori Pertti Mustajoki sanoo artikkelissa. Artikkelissa vastuutetaan toistuvasti myös evoluutio. Tämä suuri toimija muovasi ruoansulatusjärjestelmämme huolehtimaan ravinteiden ja energian saannista aikana, jolloin ei ollut hampurilaisketjuja, lounasravintoloita ja elintarviketeollisuutta. Aivot näyttävät neurotieteellisissä populaarikirjoituksissa huolehtivan pääosin dopamiinijärjestelmän toimivuudesta. Syöminen on yksi aivojen palkkiomekanismin välittäjä. Olemme siis evoluution, mahalaukun ja aivojemme uhreja.

Mutta miksi ihmeessä mahan pitäisi kertoa aivoille kalorimääristä? Tiedämme, että ravinnon tarve on yhteydessä kulutukseen. Jos liikkuu paljon, tarvitsee paljon energiaa. Se ei riitä, sillä elimistömme solukot tarvitsevat varsin monipuolisen proteiinin, vitamiinien ja hivenaineiden paletin uusiutuakseen ja pysyäkseen toimintakuntoisina. Urheilijat ja kehonrakentajat ovat erityisen tarkkoja siitä, mitä solauttavat ruokatorvensa. Heidän suhtautumistaan ruokaan ja syömiseen säätelee toiminnallinen päämäärä, jonka he kokevat erityisen merkitykselliseksi. Siinä ei mahalaukun mielipidettä kysellä, eikä ajauduta aivojen dopamiinijärjestelmän vietäväksi.

Maan ruokakulttuuri on kannatteleva voima, joka auttaa ihmisiä pitämään huolta itsestään. Globaali kapitalismi on sen vakava uhka niissäkin maissa, jossa on ollut vahva ruokailuperinne, kuten Välimeren maissa, Ranskassa tai Japanissa. Joitakin vuosia sitten suomeksi ilmestyi Mireille Giulianon kirja Miksi ranskattaret eivät liho. Sekin on popularisointi, mutta ihmisen biologisoinnin asemesta kirjoittajan kohteena ovat kulttuurin aikojen kuluessa muovaamien ruokailutapojen ja -tottumusten säätelevät vaikutukset. Kulttuurievoluutio onkin biologisen evoluution inhimillinen muoto, jonka evoluutiopsykologiset spekuloinnit unohtavat.

Nykyihmisen itsesäätely on mitä läheisimmässä yhteydessä hänen yhteiskunnallisen ja sosiaalisen elämänsä järjestämistapoihin. Suomessa ateriayhteys on kadonnut arjen käytännöistä. Kukin haukkaa mitä haukkaa milloin sattuu sopimaan. Tällainen ruokakulttuuri ei anna mitään tukea sen enempää ruoan määrän kuin säännöllisen ruokarytmin säätelyyn. Jos syöminen on typistynyt mahalaukun täyttämiseksi, ei siitä voi syyttää mahalaukkua.