Hellenistinen sielu

Kuolematon sielu on hellenististä perintöä. Kirkon opiksi se vakiintui varhaisten apologeettojen välittämänä toisella vuosisadalla. Sivistyneistö on kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina pitänyt vallitsevia käsityksiään totuutena. Juutalaista perua oleva ylösnousemususko oli Rooman valtakunnan suurten metropolien intellektuelleille kertakaikkinen mahdottomuus. Apostolien tekojen kirjassa on sattuva kuvaus Paavalin vastaanotosta Ateenan torilla: Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: "Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?" "Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta.... Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." Niin Paavali lähti heidän luotaan. (17:18-33)  Ei ollut oikein vastakaikua tälle julistukselle.

Stoalaisuus näytti kuitenkin aikaa myöten käytännölliseltä ratkaisulta "hulluuden" muokkaamisessa salonkikelpoiseksi. Se sisälsi kosmologisen opin logoksesta. Thesleff ja Sihvola kuvaavat sitä kirjassaan Antiikin filosofia ja aatemaailma: Stoalainen ajattelutapa pohjautui vakuuttuneisuuteen siitä, että maailmaa voidaan selittää järjen avulla ja maailma itse on rationaalisesti järjestynyt kokonaisuus. Ihmiselle on ominaista ajattelukyky, logos, jonka periaatteet ilmenevät myös koko maailmankaikkeuden rakenteessa; toisin sanoen yksittäistä ihmistä luonnehtiva olemuksellinen piirre on juuri sama ominaisuus, joka kuuluu koko universumin luonnolle. (s. 305)

Messiaaninan käsitys, jonka mukaan Jeesus oli se, jossa kirjoitukset kävivät toteen, muuntui apologeettojen kirjoituksissa vähitellen käsitykseksi Jeesuksesta ennalta olevana logoksena, kosmoksessa vallitsevan järjestyksen prinsiippinä. Sivutuotteena saimme perinnöksi myös platonilaisen opin sielun kolmijaosta järkeen (nous), intosieluun (thymos) ja himosieluun (epithymia). Järki on se sielun osa, joka sisältää logoksen inhimillisen kaiun. Muut sielunosat ovat alisteisia ruumiille, ja stoalaisen ajattelutavan mukaan ne ovat alempiarvoisia.

On surullista että tuntemamme maailmankaikkeuden mutkikkain rakenne, elävä ihmisolento, tuli jaetuksi neljään osaan, joista vain yhtä - järkeä - pidettiin alkuperältään jumalallisena ja ikuisuuteen kelpaavana. Loput, toisin sanoen sielun tunteva ja haluava osa sekä aineellinen ruumis olivat katoavaisuudelle alistettuja ja arvottomia.

Kun ortodoksisen kirkon jäsenet joskus ylpeilevät sillä, että meidän perinteemme ei mukaudu nykyajan vaatimuksiin, he unohtavat että mukautuminen tapahtui jo ajanlaskun alussa. Apostolinen kirkko oli aidosti vaikeuksissa juutalaisuuden ja hellenistisen kulttuurin välissä, molempien torjumana. Juutalaiset kyllä ymmärsivät hyvin apostolien julistuksen, mutta he eivät hyväksyneet ajatusta, että  nasaretilainen Jeesus olisi Messias. Hellenistinen kosmologia ja ihmiskäsitys eivät antaneet mitään mahdollisuuksia ylösnousemusväitteelle. Logoksen inkarnoituminen näytti tarjoavan näkökulman, jonka avulla oli mahdollista avata keskusteluyhteys tuon ajan lukeneiston kanssa. Seuraavat vuosisadat osoittivat, kuinka suuria vaikeuksia tämä opillinen siirtyminen logos-kristologiaan toi mukanaan. Pauli Annala on kirjoittanut tästä kehitystiestä hienon kirjan Antiikin teologinen perintö. Suosittelen.

Ihminen on nimessään

Ellei kuolematonta sielua ole, mitä meistä jää jäljelle? Seemiläinen ihmiskäsitys sisältää elegantin näkökulman, joka esiintyy ensimmäisen kerran Exoduksessa.

"Mooses palasi Herran luo ja sanoi: "Voi, Herra! Tämä kansa on tehnyt suuren synnin! He ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi." Silloin Herra sanoi Moosekselle: "Minä pyyhin kirjastani kaikkien niiden nimet, jotka tekevät syntiä minua vastaan. Mene nyt ja vie kansa maahan, josta olen sinulle puhunut. Minun enkelini kulkee sinun edelläsi. Mutta tilinteon päivänä minä rankaisen kansaa sen synnistä." (2 Moos 32: 31-34)
Sananlaskujen kirjassa nimen aineellisuus ilmaistaan sattuvasti:  "Vanhurskaan muistoa siunataan, jumalattoman nimikin maatuu." Muutumme maaksi kuoltuamme, mutta nimen maatuminen kuulostaa erikoiselta.
Apokalyptisissä teksteissä ihmisen nimi liitetään viimeiseen tuomioon: "Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana. Ja tulee ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut siitä alkaen, kun kansoja on ollut, aina tuohon aikaan saakka. Mutta sinun kansasi pelastuu, pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan." (Daniel, 12:1).
"Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen. (Johanneksen ilmestys 20:13)

Tilinteon päivä mainitaan Jumalan kirjaan kirjoitettavien nimien yhteydessä jo Exoduksessa. Apokalyptinen kirjallisuus vain maalailee sitä väkevämmin runokuvin. Jeesus soveltaa ajattelutapaa Luukkaan evankliumissa: "...älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan."

Yksinkertaista, eikö totta? Me olemme nimessämme ja todellistumme sen välityksellä. Nimemme viittaa kaikkeen, mitä elämämme aikana olemme koonneet minuuteemme. Nimi on mikrokosmos, yhteen sanaan tiivistynyt viittaussuhteiden verkosto. Se täyttää tehtäväänsä myös ihmisten maailmassa. Nimestä meidät muistetaan, hyvässä ja pahassa. Kun rukoilemme kirkon liturgiassa matkoilla olevien, sairastavien tai Jumalan apua ja armoa tarvitsevien puolesta, lausumme heidän nimensä. Se riittää, sillä Jumala tuntee kaikkien nimet, tai oikeammin, hän tuntee kaikki nimeltä.

Kutsun tätä ajattelutapaa semioottiseksi. On kiinnostava yhteensattuma, että kaksi semioottisen psykologian keskeisintä klassikkoa, Sigmund Freud ja Lev Vygotkski, olivat juutalaisia. Kumpikaan ei samastunut sen hengelliseen perinteeseen, mutta juutalaisuus on kulttuurisena traditiona hyvin elinvoimainen. Tekee mieli ajatella, että sen sisältämä ihmiskäsitys auttoi heitä ylittämään kreikkalaisperäisen opin sielusta, joka pesiytyi kristillisen kirkon vitsaukseksi toisella vuosisadalla ajanlaskun alusta. Se on edelleen myös modernin kognitiivisen psykologian perustana. Psykologian jätän toistaiseksi syrjään.