Jostakin syystä tänään on mielessäni pyörinyt Marian
kiitosvirren säe ”hän on lyönyt hajalle ne, joilla oli ylpeät ajatukset
sydämessään.” Se, että Herra lyö hajalle ylpeät, on toistuva teema Vanhassa
testamentissa. Jo kertomuksessa Babylonin tornista ”Herra hajotti heidät sieltä
kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia.” Profeettojen
kirjoissa israelilaisia varoitetaan alituisesti siitä, että heidät hajoitetaan
toisten kansojen keskuuteen uppiniskaisuutensa vuoksi.
Luulen, että Marian
kiitosvirressä viitataan tähän kollektiivisen ylpeyden seuraukseen. Kansan korskeus
ja itseriittoisuus altistaa sen tuholle, ja sen kohtalona on nöyryytys muiden
orjuutuksessa.
Kollektiivinen ylpeys on mielenkiintoinen
kysymyksenasettelu. Ihmisryhmät linnoittautuvat ylemmyyteen, joka suojaa heitä
elämisen epävarmuuksilta. Paljon keskustelua herättäneet some-maailman ilmiöt
ilmentävät minusta jotakin tästä suojautumistavasta. Suojautuminen solvaamalla,
mitätöimällä ja sättimällä muita on todella voimaannuttavaa, kun se toteutuu
ryhmässä.
Profeetat varoittivat israelilaisia tuudittautumasta ylpeyden
harhaisiin kuvitelmiin. Jesajan kirjassa seuraava kuvaus monien samanlaisten
joukossa on aina puhutellut minua: ”Sen tähden minun kansani viedään pois maastaan,
ennen kuin kukaan arvaakaan. Sen ylhäiset kuolevat nälkään ja köyhä kansa
nääntyy janoon. Ja niin tuoni on levittänyt kitansa ja avannut kurkkunsa ammolleen. Sinne uppoavat niin ylhäiset kuin alhaiset, remuava
joukko ja juhlien humu.”
Toinen kiinnostava asia on tuo ajatusten sijoittuminen
sydämeen. Juutalaisessa ihmiskäsityksessä ei ole sielua siinä mielessä, kuin se
on kreikkalaisesta ajattelusta periytynyt kristillisen kirkon oppiin. Sydän on
elävän olennon keskus. Meidän ajattelutapamme mukaiset mielen toiminnot
sijoittuvat sinne. Sydän ei myöskään erottele ajatusta ja tunnetta, kuten
Aristoteles sen teki sielullisia ilmiöitä eritellessään.
Ylpeät ajatukset
ilmentävät ihmisen suhdetta maailmaan ja itseensä. Ylpeyden tunne on ajattelun
sisällön osana. Minua, joka jo vuosien ajan olen väsynyt kognitiivisen
psykologian lähtökohtaisiin erotteluihin ajattelun ja tunteen sekä sielun ja
ruumiin välillä, ”sydämen ajatukset” tarjoavat virkistävän vaihtoehdon.
Ajatteleminen on ruumiillinen tapahtuma. Näinhän kognitiivinen neurotiedekin
asian näkee, mutta se on edelleen kognitiiviselta osuudeltaan aristoteelisten
erottelujen vankina. Aivojen toimintojen kuvantamisessa erottelut näyttäytyvät
mielivaltaisina, sillä aivojen limbisten osien ja kuorikerroksen välillä näkyy
vahva verkottuneisuus. Vaikka emme enää ajattelisi, että sydän ajattelee, sielu
– ja sen jakaminen järkeen, tunteisiin ja haluavaan osaan – on tarpeettoman
moniosainen psyykkisten toimintojen kuvaamisen tapa.
Tästä tulen toiminan kohteellisuuden ideaan. Kaikki ihmisen
toiminta, niin ulkoinen kuin sisäinenkin, on kohteellista. Tunne ilmentää
ihmisen toiminnassa syntyvää suhdetta kohteeseen. Tunne kuvaa toimijan ja
kohteen välisen yhteyden luonnetta ja laatua. Sitä ei voi irrottaa kohteesta.
Sen vuoksi ”kognitio” kohteeseen viittaavana sisältää aina ”emootion”, joka
viittaa suhteeseen. Ylpeät ajatukset, nöyrät ajatukset, vihaiset ajatukset,
ihailevat ajatukset, rakastavat ajatukset – kaikki ne ovat suhtautumista
ajattelun kohteeseen. Ne ovat myös ruumiillisia. Sydän lyö eri tavoin, kun se
ajattelee ihmistä, jota rakastaa, kuin ihmistä, jota halveksii tai vihaa.
