Tarkovskin Stalker

Ehdin katsoa eilen Andrej Tarkovskin Stalkerin juuri ennen kuin se poistui Ylen Areenasta. Se on vaikuttava, monitasoinen elokuva. Salaperäinen Vyöhyke ilmentää vain vähän peitellysti kirkon asemaa Neuvostoliitossa. Se on paikka, jonne menemistä valvotaan piikkilangoin ja konekiväärein. Stalinin aikana aktiivikristittyjen kohtalona oli tuhansissa tapauksissa karkotus tai teloitus. Stalker muistuttaa Venäjän ortodoksiselle traditiolle tunnusomaista Kristuksen tähden houkkaa: ylenkatsottu ja nyhverö, joka auttaa halukkaita pääsemään Vyöhykkeelle.

Uudelle matkalle hän on erehtynyt ottamaan mukaansa "Kirjailijan" ja "Professsorin", kaksi modernin ateistisen ajan hahmoa, jotka nojautuvat ylpeyteen, ivaavat toisiaan ja halveksivat Stalkeria. Kirjailija etsii suojaa psykologiasta ja professori luonnontieteestä. Kumpikaan ei koko retken aikana ymmärrä, missä hän on. Kun lopulta tullaan bunkkeriin, jonka keskellä olevassa huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, Professori haluaa räjäyttää sen. Kirjailija pitää parempana kääntyä takaisin ja juoda itsensä hengiltä työhuoneensa loukossa. Hengellisyyden pelko on voimakkaampi kuin halu asettua yhteyteen mysteerin kanssa.

Olen nähnyt elokuvan kahdesti 1980-luvun taitteessa, kohta sen valmistuttua. Nyt saatoin havaita, että sen ydin, näkyvään takertuneen ihmisen kyvyttömyys ymmärtää hengellisyyttä, jäi minulta tuolloin kokonaan havaitsematta. Yksi elokuvan avainkohdista on Stalkerin puheenvuoro, joka on  suora lainaus Luukkaan evankeliumista. Vain paikannimet ja Jeesus on jätetty pois

Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa [Emmaus-nimiseen] kylään, [jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka]. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.  Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan [Jeesus itse] liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan.  He eivät kuitenkaan tunteneet häntä.

Stalker osoittaa sanansa matkakumppaneilleen, joille ne jäävät avautumatta. He eivät tunne opastaan. Niin kävi aikoinaan minulle ja todennäköisesti monelle elokuvan katsojalle. Vähän aiemmin Stalker kuvaa maailmanloppua Johanneksen Ilmestyskirjan sanoin.

Stalkerin hahmo muistuttaa Moosesta, jonka tehtävä oli vapauttaa ihmiset Egyptin orjuudesta ja viedä heidät Maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa. Hän ei kuitenkaan itse saanut lupaa mennä sinne. Myös Stalker viittaa siihen, ettei hänellä ole lupa astua Huoneeseen. Hänen tehtävänään on vain auttaa sorrettuja, surevia ja toivottomia, jotka etsivät Huoneesta toivoa, ja hän kauhistuu Professorin halua tuhota huone. Miksi tämä haluaa murskata toivon?

Kun Stalker lopulta palaa vaimonsa ja vammaisen tyttärensä luokse, hän on lohduton. Mistä hän vielä löytää ihmisiä, joita hän voisi viedä Vyöhykkeelle. Kukaan ei halua, ja jos haluaa, ei suostu asettumaan sen kaltaiseen yhteyteen, jota Vyöhykkeellä eteneminen edellyttää. Elokuva on mitä hienoin kuvaus hengellisen kehittymisen mahdollisuudesta ja ihmisen ylpeydestä kehityksen esteenä.

Puusta irronnut oksa

Lukiessani juutalaistutkijoiden tekstejä Jeesuksen opetuksesta mieleeni tulee apostoli Paavalin vertaus roomalaiskirjeessä. Sen kymmenennessä ja yhdennessätoista luvussa hän tarkastelee kristittyjen suhdetta juutalaisuuteen ja suree välirikkoa, joka jo parinkymmenen vuoden kuluessa on erottanut yhteisöt toisistaan.

Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua.  Sanot ehkä, että nuo oksat katkaistiin, jotta sinut voitaisiin oksastaa. Se on totta. Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot… Mutta myös nuo toiset oksastetaan uudelleen, elleivät he jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee liittämään heidät takaisin runkoon. Jos kerran sinut on leikattu irti villistä oliivipuusta, johon luonnonmukaisesti kuuluit, ja vastoin luontoa oksastettu jaloon oliivipuuhun, niin totta kai nämä alkuperäiset oksat voidaan liittää takaisin omaan puuhunsa. (Kirje roomalaisille, 11:17-24)

Välirikko kuitenkin syveni. Siitä juontuu 2000-vuotinen antisemitismi, joka on aiheuttanut juutalaisille mittaamattomat kärsimykset syrjinnän, kaltoin kohtelun ja kansanmurhan aalloissa. Juutalaisvastaisuus on taas viriämässä. On erikoista, ettei sitä näytä ruokkivan Israelin valtion palestiinalaisia terrorisoiva politiikka, vaan äärioikeistolaistuminen, johon ovat aiemminkin liittyneet salaliittoteoriat juutalaisten maailmanherruudesta.

Välirikolla on ollut traagiset seuraukset myös kristinuskolle. Jeesus oli juutalainen rabbi, ja hänen opetuksensa oli aikansa rabbiiniseen perinteeseen nojaavaa lain tulkintaa. Lähetyskäskyssään Matteuksen evankeliumin lopussa hän sanoo: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.”

Ensimmäisen vuosisadan kristillisyydessä käskyjen noudattaminen ilmeni seurakuntien elämäntavassa ja moraalissa. Välirikon lähteenä olevat kiistat Jeesuksen messiaanisuudesta ja Tooran säännösten tulkinnasta ajoivat varhaisen kirkon vähitellen hellenistisen kulttuurin ja filosofian syliin. Pakanallisen hallinnon vainot ja suurkaupunkien sivistyneistön ennakkoluulot pakottivat apologeetat perustelemaan kristinoppia Platonin filosofian ja aristoteelisen metafysiikan terminologialla. Oliivipuun oksa oli katkonut itsensä lopullisesti irti rungostaan kristinuskon saadessa valtiollisen hyväksymisen 300-luvun alussa.

Näinä aikoina näyttää siltä, että opin korostuminen elämäntavan asemesta on ajanut kristilliset kirkot etenevän näivettymisen tielle.  Dogmaattisten formulointien tarjoileminen ei puhuttele. Nykyihminen ei edes ymmärrä, mistä hengellisessä kehittymisessä voisi olla kysymys. Kirkkojen tilaa kuvaakin  apostoli Paavalin vertauksen sijasta Jeesuksen vertaus viinipuusta ja sen oksista:

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Johanneksen evankeliumi 15: 4-6)

Olisi jo aika etsiytyä takaisin oliivipuun äärelle.