Osallistuin vuonna 1981 pohjoismaiseen psykologikongressiin Tanskassa. Paluumatkalla päätin mennä Kööpenhaminan Glyptoteekkiin katsomaan Auguste Rodinin veistoksia, joiden tekninen taitavuus oli tehnyt minuun vaikutuksen. Sisäpuutarhan nurkassa oli jalustalla pieni muotokuva, jonka Rodin oli veistänyt Aimé-Jules Dalousta vuonna 1883. Dalou oli kuvanveistäjä, ja taiteilijat olivat noihin aikoihin vielä ystäviä. Ammatillinen kateus katkaisi sittemmin heidän välinsä. Dalou sai Pariisin kaupungilta suuren tilaustyön, jota myös Rodin oli halunnut.
En tiennyt mitään Dalousta enkä taiteilijoiden suhteesta toisiinsa. Veistos pysäytti minut voimasta, joka välittyi Daloun kasvoista ja katseesta. Siinä oli paljon rakkautta ja merkillinen surumielisyys. Kuvanveistäjän suhde malliinsa oli kiteytynyt veistokseen, josta se heijastui katsojaan.
Kokemus oli niin väkevä, että se muutti pysyvästi suhteeni kuvataiteeseen ja myöhemmin myös käsitykseeni siitä, miten tieto syntyy. Kaikki perustuu yhteyteen asettumiseen ja yhteyden laatu kiteytyy tuotokseen, olkoon se sitten veistos, romaani, musiikkiesitys tai se, mitä tiedoksi kutsutaan.
Olen taas blogini ydinteemassa; ihmisen toiminta on kohteellista. Pilkon puita, kannan ruokakassia, kättelen kokousvierasta, halaan ystävää, annan suukon vaimolle, katselen pimenevää iltaa, väittelen kolleegani kanssa tietoisuuden luonteesta, ajattelen levottomana huomista omenanpoimintaa, muistelen kotitaloani Raaseporissa, kaipaan talvella kuollutta ystävääni.
Kaikella toimillani on kohde. Se voi olla ulkoinen tai mielessä oleva. Kumpaa lajia se sitten onkaan, toimintani luo suhteen kohteeseen. Siksi "kohdata" on kerrassaan mainio sana. Se yhdistää tekemisen ja kohteen. Suomen kielessä on pari muutakin hienoa sanaa, kuten "tuntea" ja "käsittää", jotka myös kuvaavat yhteyteen asettumista. "Tuntea" on monessa merkitysvivahteessaan yhtä ruumiillinen tapahtuma kuin kohtaaminen. Sen
hienous on kyvyssä viitata sekä kohteeseen että yhteyden synnyttämään
kokemisen sävyyn. Kaikki, mikä kohdataan, tuntuu joltakin.
Toinen puhutteleva sana on "käsittää", sillä sekin viittaa kahteen suuntaan ja kertoo käsitysten alkuperästä. Kantasana on käsi. Se tarttuu kohteeseen, koskettaa sen pintaa, seuraa sen muotoa ja kääntelee sitä. Tietoa synnyttävä yhteys on mitä ruumiillisin tapahtuma, joka tiivistyy käsitteessä.
Entä "kokemus"? Sille läheisiä teonsanoja ovat "kokea" ja "kokeilla". Kokea-verbi viittaa myös pyydyksen tarkastamiseen, siihen, mitä voi saada kun heittää verkot veteen. Kokemus on jotakin, joka kiteyttää yhteyden kohteeseen, ikään kuin saalis.
Kaikki, mitä ihminen luo ja saa aikaan, sisältää tuloksessaan kaiun sen yhteyden laadusta, jolla tuotos on synnytetty. Merkillistä on, että tuo kaiku voi välittyä sille, joka asettuu yhteyteen tuotoksen kanssa. Tämä oli kokemukseni Dalouta esittävän patsaan äärellä. Näin hänen kasvoillaan ja katseessaan sävyn, joka kertoi minulle, miten Rodin oli häntä katsonut. Toisen ihmisen kokemus välittyy teoksen kautta minun kokemuksekseni.
Sanat ovat myös yhteyteen asettumisen kaikuja, vaikka emme ehkä tule sitä ajatelleeksi. Käsite viittaa kohteeseen tiivistäessään "kohtaamisen" synnyttämän kokemuksen. Puhuttu sana viittaa kohteeseen, mutta kertoo samalla jotakin puhujan suhteesta siihen: "Itsestään paha pappi saarnaa."
Miksi lukisimme dekkareita, elämänkertoja, romaaneja tai runoja, ellei sanoilla olisi kykyä välittää meille toisen kokemusta? Hyvä kirjoittamisen tunnusmerkki on, että se tekee kohteensa läsnäolevaksi lukijalle. Parhaimmillaan kirjoittaja katoaa, ja hänen sanansa avaavat meille sellaisen maailman, kuin hän on halunnut luoda.
