"Ellette ole uskollisia väärässä mammonassa, kuka teille antaa sitä, mikä on oikeaa?" Tämä Jeeskuksen toteamus on askarruttanut minua vuosia. Se tuli taas kerran mieleeni tänä aamuna, kun kuuntelin kuvausta akateemisessa maailmassa niin tavanomaisena ilmenevästä mieltymyksestä omiin ajatuksiin. Sen suhteen ei tosin tarvitse mennä kovin kauas. Tunnistan sen hyvin itsessänikin.
Mutta miten mieltymys omiin käsityksiin liittyy Jeesuksen sanoihin? Nyt siinä korostui yksi sana, uskollisuus.Uskollisuus myös väärälle mammonalle. Mieltymys näennäiseen ja kyvyttömyys erottaa se todellisesta on jotakin ihmiselle perustavaa. Se tulee vastaan kaikkialla. Skeptikot antiikista Descartesiin asti ovat miettineet tätä kysymystä tietämisen ja sen edellytysten näkökulmasta. Mutta se on kyllä ilmiö, joka ulottaa juurensa joka paikkaan, ihmisten välisiin suhteisiin, ihmisen suhteeseen itseensä, hengellisyyteen.
Kun ilmiötä tarkastellaan ihmissuhteissa, on narsismi tällä hetkellä suosittu termi. "Olin narsistin uhri". Aivan. Hyväksi käyttävä suhtautuminen on mahdollista silloin, kun toisen ihmisen toiseutta ei tunnista. Mutta tältä kannalta suhteemme luontoonkin on ymmärrettävä "narsistiseksi". Se on ihmiskunnan kollektiivisen narsismin uhri.
Ilmiötä ei todellakaan pidä typistää joidenkin ilkeiden ja myötätunnottomien ihmisten persoonallisuuden piirteeksi tai patologiaksi. Se on vain yksi kollektiivisen narsismin ilmenemisen tapa: kun asialle on annettu nimi, oletamme, että nimi ja asia ovat yhtä. Näin olemme palanneet tiedon ongelmaan, joiden suhteen skeptikot olivat herkkiä.
Alttius pitää omia käsityksiään totena, uskoa niihin, on suunnaton voima. Se on alituisesti vaivanamme. Olen yhmmärtänyt - tai oikeastaan tällä hetkellä ymmärrän - syntiinlankeemuskertomuksen kuvauksen hyvän ja pahan tiedon puusta tästä näkökulmasta. Elämänpuun sijasta ihminen valitsi hyvän ja pahantiedon puun. Siis osallisuuden sijaan itseensä suhteutuvan tietämisen. Puuta ei ole kutsuttu vain tiedon puuksi, vaan hyvän ja pahan tiedon. Sellaista tieto on vain ihmisen perspektiivistä. Se on hänelle joko hyvää tai pahaa.
Kaikki tietäminen syntyy yhteydessä - suhteessa tietämisen kohteeseen. Kun tuo yhteys hahmottuu ihmiselle vain hänen näkökanaltaan, tuloksena on alttius uskoa omiin käsityksiin, joita kulloinenkin yhteys on kohteeseen tuottanut. Kun ihminen alkaa pitää käsityksiään totena, sen pahempi maailmalle, jos se on eri mieltä. Taipumus kiistämiseen ja idealisaatioon ovat "narsistien" peruspaheita, kuten meidän kaikkien. Kun todellisuus murtautuu käsityksiimme ja rikkoo ne, se on yleensä epämieluisaa, ja monesti se todella sattuu.
"Puu oli kaunis katsella." Niin, siinäpä hieno kuva tästä perustavasta alttiudestamme.
Palaan väärään mammonaan. Jeesus erottaa "oikeat" rikkaudet "vääristä". Oikean äärelle ei ole oikein mitään toivoa, ellei väärässäkään ole uskollinen. Jos aina "vaihtaa maisemaa" tai "loihtii itselleen näyttämön", jossa voi ylläpitää itselle mieluisia käsityksiä itsestä ja maailmasta, ei ikinä pysty murtautumaan ulos näennäisyydestä. Lopussa käteen ei jää mitään, vaan Saarnaajan sanoin kaikki on ollut "tyhjää ja tuulen tavoittelua". Kurja juttu.
Mitä sitten voi tapahtua jos on uskollinen väärässä mamonassa? Uskollinen erottuu nyt tämänaamuisessa lukutavassani "uskosta", joka voi olla sokea todellisuuden toiseudelle. Olla uskollinen sisältää merkityksessään sen, että kokee toisena sen, mille haluaa olla uskollinen. Se avaa kehittymisen mahdollisuuden. Uskollisuus avaa "väärää" sen omasta perspektiivistä niin, että se vähitellen "osoittautuu vääräksi", jolloin siitä on ehkä mielekästä luopua, tai ainakin korjata omaa käsitystään.
Näennäisyyden jatkuminen on aika todennäköistä, jos kääntää takkinsa aina siihen suuntaan, mistä tuuli käy.
Markkinalähtöisen akateemisen maailman - sillä sitä se ministeriemme polittisella päätöksellä nykyään on - alttius näennäisyyksien ja muotien suuntaan on tällä hetkellä kovin ilmeistä. Tästä voisin kirjoittaa paljon, ja varmaan senkin aika tulee. Monet tieteelliset aikakausjulkaisut omalla tieteenalallani ovat näennäisyyden markkinatoreja. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua ne ovat kirjastoissa kuolleiden tekstien leposijoja. Tuskin niitä enää muistetaan, ja jos muistetaan, hymähdetään. Unohdus on näennäisyyden kaksoisveli. Se on oikeastaan välttämätön, jotta uskomme näennäisyyteen - "puun kauneuteen" - voisi uudistua ja säilyä. Huomaan, miten alakuloiseksi tämän ajatteleminen tekee. Kuka meille antaa sitä, mikä on todellista?.
tiistai 18. toukokuuta 2010
torstai 13. toukokuuta 2010
Enqvistin fysikalismista
Fyysikko Kari Enqvist piti äskettäin Kuopion kesäyliopiston sarjassa esityksen fyysikon näköulmasta ihmisyyteen, jota Savon Sanomissa tarkasteltiin 6.5. Toimittaja Sami Vainio tiivistää: "Enqvist sanoo edustavansa fysikalismia. Se tarkoittaa, että vain atomit voivat liikuttaa atomeja. Ei ole erillistä henkiainesta, joka tarrautuisi molekyyleihin. - Hengen ja aineen dualismi on väärässä: konehuoneessa ei ole ketään."
Tästä tulee mieleen, että fysikalismi on yhdenlainen tieteellisen materialismin tulkinta. Jos tutkii maailmaa, filosofinen materialismi on nähdäkseni ainoa perusteltu lähtökohta. "Usein vaaditaan uskonnon ja tieteen dialogia, mutta Enqvist pitää tätä ongelmallisena. - En näe, mitä dialogi voisi olla tai mitä annettavaa uskonnolla olisi tieteelle".
Olen tästä samaa mieltä. Uskonnolla ei ole mitään annettavaa tieteelle, eikä pitäisikään olla. Vastaavasti voisi sanoa, että tieteellä ei ole mitään annettavaa uskonnolle, paitsi niille, jotka pitävät Raamatun luomiskertomusta tosiasioihin perustuvana kuvauksena maailman synnystä. Darvinismi ja tieteellinen materialismi tekevät pahaa jälkeä, jos Raamatun teksteihin suhtautuu kuin ne olisivat empiirisesti koeteltavia lausumia.
Tämä ei nyt ole pääasia. Minua askarruttaa Enqvistin fysikalismi. Voin hyvin jakaa hänen käsityksensä, että vain atomit liikuttavat atomeja ja senkin, että "luonnon ja kokemusmaailmamme suunnattoman rikkauden voi kuitenkin periaatteessa ymmärtää siltä pohjalta, että luonto toimii epälineaarisesti. Uskomaton monimuotoisuus syntyy yksinkertaisista perusperiaatteista ja alkuarvoista." Tieteet kohdistuvat tämän uskomattoman monimuotoisuuden ilmenemisiin ja niille ominaisiin liikkeisiin. Psykologina en voi pitää tutkimuksen lähtökohtana sitä että "psyyke on pohjimmiltaan atomien liikettä". Maailmankatsomuksellisena lähtökohtana voin sen sijaan sitä ymmärtää. Ei ole erillistä henkiainesta, joka kiinnittyisi molekyyleihin. Kyllä ihmisen hengelliset kokemuksetkin ovat molekyylien liikettä, ei sen kummempaa.
Jos nyt toteaisin tämän asiakkaalleni, jota hänen hengelliset kokemuksensa askarruttavat, asiakassuhde loppuisi todennäköisesti siihen paikkaan. Ja jos ei loppuisi, hänellä ei olisi tilaisuutta tutkia minun avustuksellani, millaisiin merkitysyhteyksiin hänen kokemuksensa sijoittuu, mistä hänen käsityksensä ovat peräisin tai miten hän itse suhtautuu käsityksiinsä.
Nykyisin psykologiassa paljon parjattu Descartes kiinnitti huomionsa ihmiselle ominaiseen atomien liikemuotoon, joka ilmenee kykynä asettaa omat kokemuksensa, ajatuksensa ja tuntemuksensa tietoisen havainnoinnin kohteeksi. Psykologeina me tutkimme näitä ilmiöitä. Tieteemme käsitteellisiin välineisiin kuuluvat sellaiset sanat kuin "itsereflektio" ja "objektivointi" eli kykymme asettaa mielentoimintamme havaintokohteiksi. Psykoterapian kannalta on erityisen tärkeä ymmärtää tämän erityisen kyvyn kehittyneisyyttä tai niitä vaikeuksia, joita ihmisellä on kun hän yrittää havainnoida toimintojaan. Teesi atomien liikkeestä ei kerta kaikkiaan tässä riitä.
Enqvistin fysikalismin ongelmallisuus on siinä, että hän ei tee eroa tutkijan filosofisen lähtökohdan ja kullekin tieteenalalle välttämättömien teoreettis-metodisten periaatteiden välillä. En ole päässyt perille, eikö Enqvist ymmärrä tätä eroa, vai onko kyse siitä että hän kantaa huolta erilaisten "henkisyyttä" korostavien pseudotieteellisten oppien suosiosta. Jos kyse on edellisestä, järkevä keskustelu on vaikeaa. Jos kyse on jälkimmäisestä, paras tapa lähteä siivoamaan erityistieteisiin suodattunutta irrationaalisuutta on ryhtyä käymään mahdollisimman avointa keskustelua niiden metodologisista perusteista.
Tästä tulee mieleen, että fysikalismi on yhdenlainen tieteellisen materialismin tulkinta. Jos tutkii maailmaa, filosofinen materialismi on nähdäkseni ainoa perusteltu lähtökohta. "Usein vaaditaan uskonnon ja tieteen dialogia, mutta Enqvist pitää tätä ongelmallisena. - En näe, mitä dialogi voisi olla tai mitä annettavaa uskonnolla olisi tieteelle".
Olen tästä samaa mieltä. Uskonnolla ei ole mitään annettavaa tieteelle, eikä pitäisikään olla. Vastaavasti voisi sanoa, että tieteellä ei ole mitään annettavaa uskonnolle, paitsi niille, jotka pitävät Raamatun luomiskertomusta tosiasioihin perustuvana kuvauksena maailman synnystä. Darvinismi ja tieteellinen materialismi tekevät pahaa jälkeä, jos Raamatun teksteihin suhtautuu kuin ne olisivat empiirisesti koeteltavia lausumia.
Tämä ei nyt ole pääasia. Minua askarruttaa Enqvistin fysikalismi. Voin hyvin jakaa hänen käsityksensä, että vain atomit liikuttavat atomeja ja senkin, että "luonnon ja kokemusmaailmamme suunnattoman rikkauden voi kuitenkin periaatteessa ymmärtää siltä pohjalta, että luonto toimii epälineaarisesti. Uskomaton monimuotoisuus syntyy yksinkertaisista perusperiaatteista ja alkuarvoista." Tieteet kohdistuvat tämän uskomattoman monimuotoisuuden ilmenemisiin ja niille ominaisiin liikkeisiin. Psykologina en voi pitää tutkimuksen lähtökohtana sitä että "psyyke on pohjimmiltaan atomien liikettä". Maailmankatsomuksellisena lähtökohtana voin sen sijaan sitä ymmärtää. Ei ole erillistä henkiainesta, joka kiinnittyisi molekyyleihin. Kyllä ihmisen hengelliset kokemuksetkin ovat molekyylien liikettä, ei sen kummempaa.
Jos nyt toteaisin tämän asiakkaalleni, jota hänen hengelliset kokemuksensa askarruttavat, asiakassuhde loppuisi todennäköisesti siihen paikkaan. Ja jos ei loppuisi, hänellä ei olisi tilaisuutta tutkia minun avustuksellani, millaisiin merkitysyhteyksiin hänen kokemuksensa sijoittuu, mistä hänen käsityksensä ovat peräisin tai miten hän itse suhtautuu käsityksiinsä.
Nykyisin psykologiassa paljon parjattu Descartes kiinnitti huomionsa ihmiselle ominaiseen atomien liikemuotoon, joka ilmenee kykynä asettaa omat kokemuksensa, ajatuksensa ja tuntemuksensa tietoisen havainnoinnin kohteeksi. Psykologeina me tutkimme näitä ilmiöitä. Tieteemme käsitteellisiin välineisiin kuuluvat sellaiset sanat kuin "itsereflektio" ja "objektivointi" eli kykymme asettaa mielentoimintamme havaintokohteiksi. Psykoterapian kannalta on erityisen tärkeä ymmärtää tämän erityisen kyvyn kehittyneisyyttä tai niitä vaikeuksia, joita ihmisellä on kun hän yrittää havainnoida toimintojaan. Teesi atomien liikkeestä ei kerta kaikkiaan tässä riitä.
Enqvistin fysikalismin ongelmallisuus on siinä, että hän ei tee eroa tutkijan filosofisen lähtökohdan ja kullekin tieteenalalle välttämättömien teoreettis-metodisten periaatteiden välillä. En ole päässyt perille, eikö Enqvist ymmärrä tätä eroa, vai onko kyse siitä että hän kantaa huolta erilaisten "henkisyyttä" korostavien pseudotieteellisten oppien suosiosta. Jos kyse on edellisestä, järkevä keskustelu on vaikeaa. Jos kyse on jälkimmäisestä, paras tapa lähteä siivoamaan erityistieteisiin suodattunutta irrationaalisuutta on ryhtyä käymään mahdollisimman avointa keskustelua niiden metodologisista perusteista.
keskiviikko 21. huhtikuuta 2010
Peipot
Ne tulevat joka vuosi huhtikuun toisen viikon lopulla. Tämä on yhdeksästoista kevät. Yhdeksännen päivän aamulla, kun menin hakemaan lehteä postilaatikosta, peippo lauloi sen takaisessa koivussa. Ne tulevat, vaikka lunta on vielä aika paljon. Kun tulee kylmä luoteinen virtaus - sekin aina tulee - lumikuurot peittävät pälvet ja alan huolestua, mistä linnut saavat ruokansa. Mutta ne saavat kyllä. Ei yhtään aamua ilman peipon laulua.
Tulin tänään matkalta, ja nyt olivat tulleet punakylkirastaat. Niiden ilotulitus täyttää talon alaisen lehdon vielä auringonlaskun jälkeen.
Kuulin myös mustarastaan hennon vihellyksen vähän kauempaa. Olen odottanut ja toivonut niitä Helsingistä lähtömme jälkeen, mutta tämä on ollut mustarastaille liian pohjoinen seutu. Ilmastomuutos toi ensimmäiset mustarastaat joitakin vuosia sitten, mutta ne ovat vain viivähtäneet metsässämme ja siirtyneet paikkoihin, jossa on vettä lähellä. Viime maanantaina kuulin sen laulavan, kun avasin ikkunan. Miten iloiseksi tulinkaan.
Tulin tänään matkalta, ja nyt olivat tulleet punakylkirastaat. Niiden ilotulitus täyttää talon alaisen lehdon vielä auringonlaskun jälkeen.
Kuulin myös mustarastaan hennon vihellyksen vähän kauempaa. Olen odottanut ja toivonut niitä Helsingistä lähtömme jälkeen, mutta tämä on ollut mustarastaille liian pohjoinen seutu. Ilmastomuutos toi ensimmäiset mustarastaat joitakin vuosia sitten, mutta ne ovat vain viivähtäneet metsässämme ja siirtyneet paikkoihin, jossa on vettä lähellä. Viime maanantaina kuulin sen laulavan, kun avasin ikkunan. Miten iloiseksi tulinkaan.