Lupauksen maa

Tuuli puhaltaa 125 kilometriä tunnissa. Hotellin ikkunat jymisevät ja niiden metalliset puitteet paukahtelevat aika ajoin puuskien voimasta. Elämä kävelykadulla kuulostaa kuin miltä tahansa perjantain myöhäisillalta. Huutoa, kiljahduksia, hoilotusta. Pubit ovat sulkeutumassa. Humalaiset miehet ja naiset seisoskelevat bussipysäkillä ja vastapäisen talon räystään alla. He eivät huomaa hornamaista tuulta ja ajoittaisia sateen ryöppyjä.

Korvatulpat auttavat unta. Herään niiden läpi tunkeutuvaan räyhään kolmen maissa. Ovatko britit voittaneet jonkin lajin olympialaisissa? Naisten ääniä ei enää ole mukana. Äänet jakautuvat kuin kahdeksi kuoroksi, jotka puhuttelevat toisiaan. Mielikuva auttaa minua nukahtamaan uudestaan. Varttia vailla kuusi havahdun yksinäiseen ääneen. Se on sekoitus uhon karjahduksia ja lauluntapaista mylvintää. Ketä mies puhuttelee? Jo yöllä minulle tuli tunne, että remuava joukko ei vain ilakoinut keskenään. Tuntui tärkeältä, että kadunvarren taloissa kuultiin heiltä. Yksinäisen miehen metelöinti oli miltei riipaisevaa. Ei ollut enää ketään näkyvää ja läsnä olevaa, jota hän olisi voinut puhutella. Kadun asukkaat ovat varmaan jokseenkin tympääntyneitä jokaviikkoiseen metelöintiin, jota tiuhaan toistuvat talvimyrskytkään eivät näytä lannistavan. Kaikki haluamme tulla nähdyksi. ”Sanalle ei ole mitään pahempaa kuin jäädä vaille vastausta.” Paheksuminenkin on parempaa kuin huuto tyhjään.

Lauantaiaamun Independentissä oli etusivun kertomus eritrealaisesta Yemanesta, joka kuoli 22-vuotiaana sydänpysähdykseen Calais’n satamassa. Yamanen suku oli maksanut tuhansia puntia salakuljettajille auttaakseen häntä pääsemään Englantiin. Matkalla Välimeren yli Italiaan hän oli ollut vähällä hukkua veneen upottua. Loput matkasta Kanaalin itärannalle oli taittunut hitaasti rahoja kerjäämällä ja rekkakuskien hyväntahtoisuuden avulla. Hän päätyi viidensadan miehen leiriin, telttakylään jossa kaikki etsivät keinoja Britannian maahantuloviranomaisten rautaesiripun raottamiseksi. Salamatkustus rekan kontissa on yksi, ja Yemane oli juuri kiipemässä konttiin toverinsa kanssa, kun hän sai sydänkohtauksen ja kaatui parkkipaikalle.

Englanti on kaikille leirissä oleville unelmien täyttymys, ja nyt he ovat saaneet tarpeekseen viranomaisten taipumattomuudesta. Calais’n satamassa järjestetään mielenosoituksia, ja Ranskan viranomaiset ovat vedonneet Britannian hallitukseen ns. paperittomien maahan pyrkijöiden aseman selkiyttämiseksi. Jotkut ovat lojuneet leirissä vuosia. He kieltäytyvät anomasta turvapaikkaa Ranskasta, sillä heillä on vakaa aikomus päästä Englantiin tavalla tai toisella. Neljä vuotta odottanut sanoi lehden toimittajalle: ”Meillä täytyy olla toivo tulevaisuudesta, ja meidän on säilytettävä usko sen toteutumiseen.”

Ja mikä tulevaisuus heitä odottaakaan tällä veteen uppoavalla saarella. Laittomasti maassa oleville on tarjolla orjatyötä pimeillä markkinoilla. Jotkut päätyvät asumaan kadulle. Perjantaiyön rähinöintiä kuunnellessa ei nuorten brittimiestenkään elämä tunnu kovin auvoiselta, mutta laiton maahantulija ei kelpaa edes pubiporukkaan.

Sielu on sanoista tehty

Jacques Lacan sanoo, että tiedostamaton rakentuu kielen tavoin. Hänen ajatuksensa kulkee suunnilleen näin. Halu on puutteen ilmentymä. Puute syntyy alkuperäisen yhteyden menettämisestä äitiin, joka on jokaisen vauvan kohtalona. Halu värittää sielullisia merkityksiä, mutta ne eivät koskaan voi tyhjentävästi ilmentyä puheessa. Kielen välityksellä halu näet kohtaa Lain, jonka sääntöihin kaiken merkein ilmaistavan on mukauduttava. Kun puhuttujen sanojen merkitykset määrittyvät kielen sisäisissä säännöissä, puhumisen ja sielullisen merkityksen väliin jää aukko.  Sanat ovat ikään kuin kaksinkertaisen rautaportin takana alkuperäisestä yhteydestä, jossa mitään välittävää ei tarvittu.

Donald Winnicott näkee sanojen luonteen sielun rakennusaineena toisin. Hänkin olettaa lähtökohdaksi vauvan täydellisen riippuvuuden hoitavan aikuisen läsnäolosta. Alkuperäinen yhteys on välitöntä. Haluaminen ei kuitenkaan ole puutteen ilmentymää, vaan suuntautuvaa elämänvoimaa, joka erottaa ”eliöt” ”olioista”. Kaikki, mikä on rakentunut elävistä soluista, suuntautuu ympäristössään vastavuoroisuuden periaatteella. Niinpä vauvan totaalinen riippuvuuskin on yhteistoimintaa, joka kehittyy jo äidin kohdussa. Vastavuoroisen suuntautumisen ensimmäiset ilmaisut tulevat näkyviin jo raskauden toisen kuukauden lopulla, kun sikiö on riittävän painava osuakseen kohdunseinämään. Italialainen kehitysneurologi Adriano Milani Comparetti havaitsi tämän 1980-luvun alussa, kun sikiöiden liikkeiden seuraaminen tuli ultraäänikuvantamisen avulla mahdolliseksi. Kohtaaminen on kuin räjähdys. Ensimmäinen kosketus johonkin muuttaa vauvan satunnaisen liikehdinnän järjestäytyneeksi.

Kun vauva syntyy, hänellä on jo pitkä kokemus kohtaamisista. Hän on oppinut tuntemaan välittömän ympäristönsä, mutta kuulon avulla hänelle on muodostunut äänimaailma, jonka säännönmukaisuudet ovat tallentuneet hänen mieleensä merkkeinä. Hän tuntee vanhempiensa äänen. Hän tunnistaa äänten ajallisen ulottuvuuden. Hän on myös oppinut, että jotkut äänet esiintyvät yhdessä. Ajallisuus ja siinä ilmenevä rytmisyys ovat läsnä muutenkin, äidin päivittäisten toimien kautta.

Alkuperäinen yhteys ei siis ole välitöntä. Se on merkkien välittämää alusta alkaen. Merkit ovat kohtaamisten jälkiä. Niistä sielunelämämme muodostuu. Syntyminen täydentää jälkien rakennetta tuomalla mukaan näkemisen, uudenlaisen vastavuoroisen koskettamisen, hajujen ja tuoksujen maailman. Vauvan ensimmäinen katse, kun hän on rauhoittunut syntymisen rasituksilta, on kysyvä. Nyt hän voi alkaa tutkia ympäristöään uudella välineellä. Kohdunsisäisessä elämässä syntynyt merkkien varanto täydentyy uusilla aistilaaduilla. Äidin ääni yhdistyy peruuttamattomasti hänen kasvoihinsa, rintaan, käsivarsiin. Kaikki tapahtuu yhteisessä toiminnassa, jota aika kannattelee ja jäsentää. 

Ensimmäisen ikävuoden kuluessa vauva oppii, että kaikkiin kohtaamisen jälkiin voi viitata toisilla merkeillä, joita ovat aikuisten antamat sanat. Ihmisen ainutlaatuisuus luomakunnassa on, että hänellä on käytössään kielen merkkijärjestelmä. Se on aidosti toislähtöistä. "Me emme puhu, meidät puhutaan." Sielu on sanoista tehty.