Suuren lauantain liturgiasta

Pääsiäisyötä edeltävän suuren lauantain liturgia on minusta yksi ortodoksisen kirkon vaikuttavimmista palveluksista. Liturgia alkaa ehtoopalveluksella, jossa luetaan 12 Vanhan Testamentin parimiatekstiä. Tekstit kuvaavat Jumalan pelastustekoja Israelin kansan historian eri vaiheissa. Ne sisältävät myös Kristuksen kärsimyksen ja kuolleista herättämisen profetioita.

Tekstit ovat sisällöltään ehtymättömiä ja ne avaavat uudelleen kuunneltuina aina uusia näköaloja.  Tänä vuonna ne tiivistyivät mielessäni kuvaan, jossa Jumala vaeltaa kansansa keskellä kaikissa olosuhteissa. Kertomusten historialliset kontekstit synnyttävät ajallisen perspektiivin, johon Jeesuksen syntymä, ristinkuolema ja ylösnousemus ankkuroituvat palveluksen edetessä.

Minua puhutteli erityisesti Danielin kirjan kuvaus kolmesta pyhästä nuorukaisesta, jotka heitettiin tuliseen uuniin, kun he kieltäytyivät kumartamaan Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin pystyttämää kultaista patsasta.

Nebukadnessar puhutteli heitä ja sanoi: »Ettekö te, Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, tosiaankaan tahdo palvella minun jumaliani ettekä kumartaa kultaista patsasta, jonka olen pystyttänyt? Jos nyt suostutte heittäytymään maahan ja kumartamaan teettämääni patsasta heti kun kuulette torven, huilun, sitran, harpun, luutun, säkkipillin ja koko juhlamusiikin soivan, niin hyvä on. Mutta jos ette kumarra, teidät heti heitetään tuliseen uuniin. Ja mikä jumala voisi teidät pelastaa minun käsistäni?»

Sadrak, Mesak ja Abed-Nego sanoivat kuningas Nebukadnessarille: »Tähän ei meidän tarvitse lainkaan vastata. Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra.»

Sadrak, Mesak ja Abed-Nego pysyivät uskollisina Jumalalle ja pelastuivat pätsin liekeistä veden kautta. Sen sijaan, miehet, jotka olivat  vieneet marttyyrinuorukaiset pätsin suulle, kärventyivät kuumuudessa.

Pelastuminen veden kautta on Vanhassa testamentissa toistuva kertomus. Nooa ja hänen sukunsa pelastuivat vedenpaisumuksesta arkissa, kun kaikki maan päällä elävä tuhoutui. Israelilaiset kulkivat meren halki paetessaan Egyptin sotajoukkoja, jotka hukkuivat hevosineen ja vaunuineen meren aaltoihin. Jumala vaeltaa hänelle uskollisten keskellä ja pelastaa heidät kuolemasta.

Ihmiseksi synnyttyään Jumala vaeltaa edelleen kansansa keskellä. Kun Jeesus sanoo: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään”, hän puhuu Jumalan suulla ja vahvistaa, että Jumala on uskollinen omiaan kohtaan.

Suuren lauantain liturgianosassa olemme siirtyneet uuden liiton aikaan. Evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.»

Vanhan testamentin parimiat asettavat nämä Jumalan uuden liiton sanat historiallisiin puitteisiin, jotka ulottuvat ajasta aikaan, maailman loppuun asti, ja pelastuksen tielle lähdetään veden kautta.

Kostonhalusta

Uusimmassa Tiede-lehdessä (4/2019) on artikkeli kostamisen sosiaalipsykologiasta. Otsikko ”Kosto on harvoin suloinen” tiivistää johtopäätöksen, joka nojautuu vääryyden kokemuksen käsittelyn kokeellisiin tutkimuksiin. Tutkimukset, joiden tarkoitusperä naamioidaan niihin osallistuvilta, ovat eettisesti ongelmallisia. Ehkä epämukavaa oloa voi lievittää tieto, että Vuorisaarnan opetus luopua ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -ajattelusta on saanut tuekseen tieteellistä näyttöä.

Eilisessä Helsingin Sanomissa oli pieni asiantuntijapuheenvuoro kostonhimosta. Psykologi Pertti Hakkarainen sanoo siinä: ”Psykoterapeuttina ajattelen, että kostonhimon taustalla on kaksi hyvin inhimillistä tunnetta: kokemus vääryydestä ja kokemus avuttomuudesta vääryyden edessä. Ihminen kostaa päästäkseen eroon epäoikeudenmukaisen teon herättämästä avuttomuuden tunteesta.” (HS 11.4.2019)

Kuvaus on ytimekäs. Se on esimerkki meille tavanomaisesta pyrkimyksestä korjata sisäistä epäjärjestystä ulkoisen kohteellisen toiminnan kautta. Hakkarainen sanoo siitä: ”Vaikka koston janoaminen on inhimillistä, on erittäin tärkeää erottaa tunne toiminnasta. Olen urani aikana nähnyt moneen kertaan, mitä kostosta seuraa. En usko, että yhden vääryyden voi korjata toisella.” Tiede-lehden artikkeli viittaa myös siihen, että ulkoisiin kohteisiin suunnatuilla toiminnoilla on seuraamuksia, jotka heikentävät koetun tappion tai epäoikeudenmukaisuuden korjausyrityksen tuottamaa mielihyvää.

Vuorisaarnan maksimi – ”Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.” – tuntuu liioitellulta. Sen ydin on, ettei ihmisten välillä tapahtuvia vääryyksiä voi korjata antamalla takaisin samalla mitalla. Sovitus on työstettävä sisäisesti.

Avuttomuus vääryyden edessä on sietämätön paikka. Mikä voi auttaa sietämään sietämätöntä tekemättä mitään? Maallistuneella ajallamme ihmisillä ei ole yhteyttä sisäiseen Toiseen, jonka voima helpottaisi työtä anteeksiannon suuntaan. Silloin tarvitaan ulkoista toista – ihmistä, jonka kanssa traumaattisia kokemuksia voi lähestyä ja vähitellen löytää niihin uudenlainen suhtautuminen.

Vihan muuttuminen suruksi on tämän kehityksen väistämätön välivaihe. Se on vaikea kynnys, sillä viha pitää avuttomuuden poissa. Suru on avuttomuuden sietämistä. Kerran ulkoisessa tapahtunutta ei voi korjata, mutta sen kanssa voi oppia elämään.

Toissa iltana osallistuin pitkästä aikaa ennen pyhitettyjen lahjain liturgiaan. Se on ehtoopalvelukseen yhdistetty liturgia, jossa osallistutaan edellisenä sunnuntaina pyhitettyihin ehtoollislahjoihin. Ehtoopalveluksen lopulla on rukous, joka kiteyttää kirkon näkemyksen jokapäiväisestä työstä kohti sisäistä sovitusta: ”Varjele meitä kaikkina aikoina, tänäkin iltana sekä tulevana yönä kaikilta vihollisilta, kaikilta pahan hengen juonilta, turhilta ajatuksilta ja pahuuden muistelemiselta.”

Rukouksen kieli on arkaainen. Sisäinen epäjärjestys ilmenee häiritsevinä ajatuksina, jotka eivät anna rauhaa. Niissä on ulkoisen vääryyden voiman kaiku, jota voi nimittää pahaksi hengeksi. Sen voiman voittaa vain väkevämpi voima, Jumalan varjeleva henki.

Peipot 2

On kulunut yhdeksän vuotta. Peippo palaa uskollisena. Juuri äsken kuulin sen laulavan ikkunan takana. Lunta on nytkin paljon, puolisen metriä. Pälviä ei juuri näy. Lintulaudalta maahan pudonneet siemenet ja maapähkinät kokoavat aamuisin koko joukon ruokailijoita. Peippojen ja tiaisten ohella toissapäivänä kolme mustarastasta nokki pudonneita kauranjyviä. Yhdeksän vuotta sitten kaipasin niiden laulua, johon keväisin olin kaupungissa tottunut. Nyt ne ovat muutaman vuoden ajan pesineet läheisessä koivikossa.

Ruokailupaikalla on viime viikkojen aikana vieraillut närhi, punatulkku, käpytikka, kaksi rusakkoa, orava ja kaurisperhe. Tähän aikaan ravintoa on niukasti saatavilla, ja lintujen talviruokailupaikat houkuttelevat muitakin. Pienessä kaupungissa luonto lomittuu vaivattomasti taajama-asutukseen.