Kristuksen syntymä

Jouluaaton ehtoopalveluksen alussa on avuksihuutostikiira, jota seurakunnissa harvoin lauletaan.

Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa ja julistakaamme tätä salaisuutta:

Erottava muuri on hajotettu, terävä, leimuava miekka kääntyy

lappeelleen, kerubi poistuu elämänpuun luota. Minä nautin nyt

suloista paratiisin ruokaa, vaikka minut on tottelemattomuuteni tähden

ajettu pois paratiisista. Sillä Isän oikea kuva, Hänen iankaikkisuutensa

perikuva ottaa päälleen orjan muodon ja tulee muutosta kärsimättä

maailmaan aviota tuntemattomasta Äidistä. Hän, totinen Jumala, jää

siksi mikä olikin, mutta rakkaudesta ihmisiä kohtaan Hän tuli ihmiseksi,

ja tuli siksi, jona Hän ei ole ollut. Huutakaamme siis Hänelle: Jumala,

joka Neitseestä synnyit, armahda meitä.

Teksti lähestyy Kristuksen syntymäjuhlan mysteeriä kielikuvien avulla, jotka jättävät salaisuuden yksityiskohdat avoimiksi, ja painottavat yhtä asiaa: Jeesuksen syntymä palauttaa ihmisen ja Jumalan alkuperäisen yhteyden, joka rikkoutui ihmisen valittua yksin selviämisen tien. Sitä tiedon puusta syöminen minulle tarkoittaa. Paratiisi oli sulkeutunut, ja elämän puuta vartioi leimuava miekka kerubi seuralaisenaan. Jumalan syntyminen ihmiseksi poistaa erottavan muurin ja sitä suojaavat esteet. Kertomus Tuhlaajapojasta sisältää saman näkökulman. Vieraalla maalla, nälkäkuoleman partaalla poika muistaa isän kodin ja kääntyy takaisin. Estettä paluulle ei ole, ja isä vielä rientää poikaansa vastaan.

 Tekstin loppuosa on ongelmallisempi. Siinä kuvastuu kreikkalaisen maailmankuvan vaikeus sovittaa itseensä juutalaisuudessa kehittynyttä käsitystä Messiaasta, jonka syntymässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa pyhät kirjoitukset kävivät toteen. Ei Jeesuksen persoona tosin ollut helppoa juutalaisillekaan. Hänet tuomittiin kuolemaan juuri sen takia, että hän väitti olevansa se, josta oli kirjoitettu. Kreikkalaisille Jeesuksesta tuli kompastuskivi filosofisen perinteensä vuoksi: maailmassa vallitsee järjestys, ja kaikilla asioilla on olemuksensa. Olion olemus kiteytyy sen muotoon, joka määrää olion syntymisen, kehityksen ja häviämisen lait. Tällaisen filosofisesti perustellun lähtöoletuksen valossa Jumalan syntyminen näkyvään maailmaan tulee todella pulmalliseksi.

 Minusta teksti yrittää ratkaista tätä kiteytyneiden ajattelutapojen synnyttämää ongelmaa. Kristus, joka Jumalana on olemukseltaan ikuinen ja muuttumaton, "ottaa päälleen" orjan muodon. Kärsimättä olemuksensa muuttumista hän "tulee maailmaan". Näin kreikkalaisen maailmankuvan käsittämistavat muokkaavat alkuperäistä juutalaista näkökulmaa, jossa ei spekuloida Messiaan olemusmääreillä.

 Tekstin lopussa ajattelun väljyydelle annetaan enemmän sijaa. "Rakkaudesta ihmisiä kohtaan hän tuli siksi, jona hän ei ole ollut." Näin palataan runon ensimmäisten säkeiden sanomaan. Jeesuksen syntyminen avaa uuden mahdollisuuden yhteydelle, joka oli mennyt poikki syntiinlankeemuksessa. Jumala, josta oli tullut ihmiselle näkymätön, tulee osalliseksi maailmasta. Väliseinä on hajotettu.

Vaeltajan kertomukset

Metropoliitta Ambrosius kertoi piispaksi vihkimisensä 25-vuotisjuhlan haastattelussa ottavansa Jeesuksen rukous-kirjan yhtenä kolmesta autiolle saarelle. Kirja on hyllyssäni, ja mieleeni tuli miltähän sen lukeminen tuntuisi 30 vuoden jälkeen. Kirjan vieressä oli kuitenkin toinen - "Vaeltajan kertomukset". Se oli ensimmäinen teksti, jonka silloinen Valamon pappismunkki Ambrosius antoi luettavakseni. Viimekeväinen kokemukseni Johannes Klimakoksen Portaiden parissa sai minut tarttumaan Vaeltajan kertomuksiin. Muistikuvassani se oli tyyliltään jotenkin lapsenomainen Jeesuksen rukousta käsittelevä hartauskirja.

Vaeltaja vaikuttaa tosiaan aika lapsenmieliseltä, vilpittömältä sielulta. Kertomus etenee kuin mikä tahansa road movie. Ilmaisun tyyli kätkee sisälleen kirjoittajan hengellisen kokeneisuuden. Vaeltaja punoo tekstin lomaan viiltävän tarkkoja havaintoja ihmisen alttiudesta hengellisiin harhapolkuihin, joita tälle tielle lähtevälle on luvassa. Jokainen matkaaja tarvitsee kokenutta hengellistä ohjaajaa. Tässä kaikkien suurten hengellisten traditioiden näkökulma on yhtenevä. Kukaan ei voi rakentaa hengellistä kehitystään itsensä varaan. 

Lukiessani mietin "uskonnollisuuden" ja "hengellisyyden" suhdetta. Maallistuneessa kulttuurissamme uskominen on sana, joka viittaa ihmisen haluun pitää totena asioita, vaikka ne eivät totta olisikaan. Vaeltajan kertomuksissa tämä näkökulma ohitetaan jokseenkin kokonaan. Hengellinen kehitys on kasvua Jumalan tuntemiseen. Sen ytimenä on rukous, ihmisen ja Jumalan välinen elävä yhteys.

Vaeltajaa askarruttaa apostoli Paavalin kehoitus "rukoilkaa lakkaamatta". Hän ryhtyy opiskelemaan Jeesuksen rukousta ohjaajavanhuksen opastuksella. Ensimmäinen tienhaara, jossa voi astua harhaan, on rukouksen sisällön ja alituisen toistamisen jännite. Toisto voi johtaa tilanteeseen, jolloin ääneen lausutut sanat eivät enää tavoita kohdettaan. Kommunikaatio on muuttunut hokemiseksi.

Myös rukoilemisen motiivi voi johtaa harhapoluille. Vaeltaja tapaa miehen, joka on rukoillut aktiivisesti jo vuosia. Hän pelkää joutuvansa helvetin tuleen, ellei alituisesti pyydä Jumalalta armoa. Mies on jäänyt pelkonsa vangiksi. Hänen oma mielikuvansa, tai oikeammin maailmankuvansa, on muodostunut yhteyden esteeksi. Vaeltaja sanoo miehelle, että vain rakkaus vie ihmistä kohti Jumalan tuntemista. Kaikki muut motiivit ovat ehdollisia, ja tuottavat jossakin vaiheessa ihmiselle pettymyksen. Moni lausuu rukouksen hädän hetkellä, ja kun se on mennyt ohi, rukous unohtuu. Rukous olikin vain yritystä rauhoittua, ei elävää yhteydenpitoa.



Jos ihminen ei tietämättään sulje porttia jolle kolkuttaa, hänelle vastataan. ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.” Vaeltaja kuvaa rukousvastausta tapahtumaksi, jonka olen vuosien kuluessa itsekin kokenut. Vastaus on usein yllättävä. Asia ei mene ollenkaan niin kuin olen toivonut tai suunnitellut. Rukous ei ole loitsu tai manaus. Rukoillessani asiaan saattaa löytyä uusi näkökulma. Rukous tuottaa sisäisen muutoksen. Maailma on mitä on.

Yhteys näkymättömän Toisen kanssa on elävää ja muuntuvaa. Vaeltajan kertomukset ovat kokonaisuudessaan kuvausta siitä, kuinka ihmisen sisäinen elävyys voimistuu ja rikastuu alituisen rukoilemisen myötä. "Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä", mutta se on myös "teidän keskellänne". Kiistely Luukkaan evankeliumin jakeen tulkinnasta, joka vuodeen 1992 suomennoksessa sai jälkimmäisen muotoilun, on turha. Ihmisten välillä ei ole mitään, mitä ei olisi heidän sisällään. Jos ihmisen sisällä on Näkymätön Toinen, hänestä tulee kahden ihmisen välisessä suhteessa Näkymätön Kolmas. Tämä ajatus sisältyy ortodoksiseen käsitykseen avioliiton sakramentaalisuuesta. Ellei Kolmatta ole, ihmiset joutuvat etsimään yhteyden kokemusta toisistaan. Tämä on Pasolinin Teoreman sanoma. Joulun lähestyessä se palasi uudelleen mieleen.


 

Pyhäinjäännös?

Tänä aamuna aurinko paljasti armottomasti Finlandia-talon marmorien käpristyneisyyden. Alkuperäisen kiinnityksen aikana ne kaartuivat reunoistaan ulos päin, ja ennen remonttia seinien marmoripinnoite muistutti pärekattoa. Vuoden 1999 julkisivukorjauksen jälkeen laatat ovat pullistuneet keskeltä.

Muistin keskustelua, joka remontin suunnittelu-vaiheessa oli varsin kiivasta. Jo taloa rakennettaessa tiedettiin, että Carraran marmori ei kestä Suomen sääolosuhteita. Alvar Aallon arkkitehtoninen visio oli niin kyseenalaistamaton, että se vei voiton realiteetista. Ajatusta marmorin korvaamisesta vaalealla graniitilla vastustetiin, koska se tuhoaisi arkkitehdin alkuperäisen idean. Vaalean harmaa ei olisi valkoista, ja sateella se kaiken lisäksi tummuisi. Mikä olisi suomenlampaan villalta vivahtava Finlandia-talo?

Taloa katsellessani mietin pitäisikö Aalto siitä, että hänen huolellisesti suunnittelemansa muodon ja linjojen kompositio näyttää vaahtokarkkirekennelmalta. Julkisivumateriaalin vaihtaminen kaatui lopulta suojelumääräykseen. En ole varma näenkö päivää, jolloin julkisivut jälleen vaativat uudistamisen. Oletan, että sen yhteydessä tullaan taas käymään kiihkeä keskustelu rakennuksen luonteen vaalimisesta. Vaalean harmaa ei ole valkoista, eikä valkoista vaikutelmaa saa luoda vaikkapa rappauspinnalla.

Mieleeni tuli Herättäjäyhdistyksen edesmenneen puheenjohtajan, Jaakko Eleniuksen
lausahdus: "Aina ihmiset ovat jonkin edessä kontallaan."  Palvova asennoituminen ei  sinänsä ole pahasta. Vaikeuksia tulee, kun palvomisen kohde kivetetään dogmiksi. Ihmisellä on taipumus etsiä varmuutta suhtautumistensa perustaksi. Silloin kaikesta - uskonnollisista käsityksistä, poliittisesta vakaumuksesta, tieteellisestä paradigmasta, jopa esteettisistä periaatteista - voi kehittyä dogmi, jota ei voi eikä saa kyseenalaistaa. Finlandia-talon tapauksessa dogmi on vielä vahvistettu lain suojalla.

Portaiden Johannesta lukiessa

Olen nyt lukenut Johannes Siinailaisen teosta, 28 vuotta edellisen yrittämisen jälkeen. Ymmärrän nyt, miksi se jäi aikanaan kesken.
Kirja on kirjoitettu oppaaksi niille, jotka ottavat kirjaimellisesti vaarin Jeesuksen kehoituksesta:  "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." 600-luvun alkupuolella se tarkoitti luostarikutsumusta. Johannes kuvaa monipuolisesti ja vivahteikkaasti, mitä ratkaisu käytännössä tarkoittaa ja millaisiin koettelemuksiin ihmisen on hyvä varautua. Ei tämä ole helppoa luettavaa vieläkään.
Vapaaehtoinen köyhyys ja kuuliaisuuslupaus panevat ihmisen vastakkain kaiken itselleen tärkeäksi tulleen kanssa. Johanneksen ensimmäinen varoitus on, että tälle tielle ei saa lähteä ilman hyvää ohjaajaa, joka on jo itse sitä pitkin kulkenut. Ylpeys, masentuneisuus, hämmentyminen ja suoranainen hulluus ovat yksin kilvoittelijan suurimpia vaaroja.
Hengellinen ohjaus on siis välttämätöntä. Ja toivoa sopii, että ohjaajalla on Kristuksen mieli. Siis riittävästi kärsivällisyyttä, rakkautta ja oman kokemuksen tuomaa ymmärrystä, jonka varassa kuuliaisuuslupauksen tehnyt kilvoittelija voi kehittyä.
Johannes on realisti eikä siloittele luostarielämän särmiä. On kelvottomia ohjaajia, jotka käyttävät hyväkseen ja kohtelevat kaltoin nuoria ohjattaviaan. Kuuliaisuuden vaatimus voi sisältää alistumista veljestön pilkan ja nöyryytyksen kohteeksi vuosikausiksi. Lukiessani minun piti nytkin pitää välillä taukoja, että en menisi pois tolaltani Johanneksen kuvatessa erilaisia kaltoin kohtelun kauheuksia. Tällaistako on maanpäälinen "enkelielämä" tai "Herran puutarha"?
Johanneksen kuvaukset ovat usein psykologisesti tarkkasilmäisiä eikä hän tuomitse sitä, mitä näkee. Välistä syntyy vaikutelma, että hän idealisoi uskollisuuden ja kuuliaisuuden sankareina munkkeja, jotka suostuivat mitä kauheimpaan sadismiin, kunnes kuolema armahti heidät.
Jos teoksen koettelevista alkuluvuista selviää, loppupuolella on (edelleen sangen käytännönläheistä) kuvausta hengellisen kehittymisen hedelmistä. Pyhä Johannes on tyylin mestari. Oma kappaleeni on englanninkielinen, ja välistä sen koukeroinen ilmaisutapa jää avautumatta. Monessa kohdin mieleen tulevat zen-mestareiden käyttämät retoriset keinot ja vertauskuvat. Luostariperinteiden kokemus näyttää ylittävän uskontokuntien rajat.
Erikoinen kohtaaminen Johanneksen kanssa Ennismore Gardensin katedraalissa uusiutui lukiessani hänen teostaan. Mieleen muistui Kai Niemisen syntymäpäivähaastattelu Helsingin Sanomissa vuonna 2000. Hän kuvasi kääntäjän työn fantastisuutta, kun ammoin kuolleet kirjailijat tulevat miltei ruumiillisesti tutuiksi. Heidän äänensä ja elävä henkensä on läsnä, kun lukee heidän tekstejään. Näin kävi minullekin tällä toisella lukukerralla. Johannes puhui minulle tekstin lomassa ja tuntui kuin hän olisi sanonut: "Ole rohkea".

Johannes Siinailaisen sunnuntaina

Osallistuin viime sunnuntaina liturgiaan Ennismore Gardensin katedraalissa.  Edellisestä on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, ensimmäisestä kohta kolmekymmentä. Olin silloin hiljattain kirkkoon liittynyt muukalainen, ja tästä kirkosta tuli hengellinen kotini puolen vuoden ajaksi. Olin lukenut Anthony Bloomin kirjan Man and God, ja nyt oli tilaisuus kuunnella hänen saarnojaan sunnuntaisin.  Tulin Lontooseen suuren paaston alussa, ja silloin pääsiäinen ajoittui samaan viikonloppuun vanhan ja uuden ajanlaskun mukaan. Suuren viikon palvelukset toimitettiin venäläisen perinteen mukaisesti, mikä oli ruumiillisesti koettelevaa 36-vuotiaallekin. Se oli kuitenkin valmistautumista pitkäperjantain ja sitä seuraavan ylösnousemuksen mysteeriin. Pääsiäisyön liturgiassa ymmärsin, miten rituaali tekee eläväksi sen runolliset ilmaisut. ”Tämä valoa leimuava yö” tuntui silloin viittaavan välittömästi siihen, mihin olimme kollektiivisesti osallisia.

Liturgian jälkeisellä aterialla isä John Lee istahti viereeni ja kysyi mistä olin tullut. Hänestä tuli seuraaviksi kuukausiksi hengellinen ohjaajani, joka avasi minulle ortodoksisen ajattelun ”tämänpuoleisuutta”, hengellisen aineellisuutta, jota Kristuksen syntyminen maailmaan ilmensi. Hän oli myös raikkaasti huumorintajuinen vailla dogmaattisuutta ja moralistia painotuksia, joita ortodoksisessa kirkossa toki esiintyy kuten missä tahansa uskonnollisessa yhteisössä.

Kolmenkymmen vuoden jälkeen paljon oli muuttunut. Seurakunta on venäläistynyt. En tunnistanut yhtään tuttua kasvoa. Monet silloin uskollisesti palveluksissa käyvät ovat kuolleet. Minun ikäisiäni ei silloin seurakunnassa juuri ollut. Eilen kirkossa oli paljon lapsiperheitä. Minun ikäisiäni ei nytkään ollut liiemmälti. Tuntui, että seurakunta on Lontoossa asuvien venäläisten kulttuuriyhteisö. Se korostui liturgian alussa, kun palvelukseen tulijat vaihtoivat tervehdyksiä ja välistä kuulumisiakin. Piispallinen rituaali tuntui pönäkältä. En voinut olla ajattelematta, miten läheisesti hengellisen ja maallisen johtajuuden symbolit ovatkaan kietoutuneet toisiinsa Bysantin ajoista alkaen, kun piispa painoi mitran päähänsä. Mieleen tuli, että tämä on nyt hyvästijättö yhdelle hengellisen kehitykseni varhaiselle tapahtumapaikalle.  

Hengellisyys ei ole nostalgista, joskus aiemmin väkevästi koetun tavoittelua. Vanhan testamentin ensimmäisen käskyn täsmennys, ”älä tee Jumalasta kuvaa”, ulottuu sisäiseen maailmaamme. Kyse ei ole vain patsaista, kultaisista vasikoista ja asera-paaluista. Hetkellä, jolloin yritän elvyttää jotakin hengellisen yhteyden kokemustani muiston tai mielikuvan avulla, olen jo pudonnut pois yhteydestä omien mielikuvieni vankilaan.  Oli aika todeta, että kolmekymmentä vuotta on aika pitkä aika. Maailma on muuttunut ja minä myös.

Seisoin kuitenkin paikallani tämän kulttuuriantropologisen näytelmän keskellä.  Vanhan ajanlaskun mukaan täällä eletään vielä suuren paaston aikaa. Oli Johannes Siinailaisen sunnuntai. Hän on kirjoittanut hengellisen kehityksen oppaan nimeltä Portaat. Se on ollut kirjahyllyssäni vuosia, ja aina jäänyt kesken, sillä olen tavoittanut siitä vain askeesin korostamisen tienä kohti Jumalan valtakuntaa ja Jumalan kaltaisuutta. Piispan saarna ei tuonut paljoakaan helpotusta.  Kun liturgia eteni Kerubiveisuun, mielessäni tapahtui yllättävä siirros, jonka sisältönä oli että nyt on aika lukea tuo kirja. Olen vuosikymmenien aikana tottunut siihen, että ”tuuli puhaltaa missä tahtoo”.  Jokin sisäinen ovi avautuu paikassa, jossa edes ei ole huomannut ovea olevankaan. Olen oppinut luottamaan siihen, että näihin yllätyksellisiin siirtymiin kannattaa suhtautua vakavasti.

Hengellisessä kehittymisessä meillä on oikeastaan vain yksi tehtävä: valmius jatkuvasti luopua käsityksistä, joihin olemme ankkuroituneet. Mieltään ei tosiaankaan pidä kiinnittää mihinkään, sillä pystymme tuottamaan vain ”todellisuuden varjoja”, joita mielikuvat, muistot ja dogmaattiset ajatusrakennelmat ilmentävät. Jos olisin jäänyt kolmekymmentä vuotta sitten koetun vangiksi, en olisi tullut itselleni yllättävän sisäisen käänteen eteen. Katsotaan, mitä Johannes Klimakoksella on minulle nyt sanottavaa.

Tuhlaajapoika

Suuri paasto on lähestymässä. Eilen oli Tuhlaajapojan sunnuntai, yksi neljästä paastoon valmistautumisen ajan sunnuntaipäivistä. Kaksi vuotta on kulunut Isä Tuomas Järvelinin saarnasta, joka valotti vertausta syyrialaisten isien näkökulmasta. Kertomus on tyhjenemätön. Isä Tuomas Kallosen eilisestä saarnasta minua jäi askarruttamaan omaisuus, jonka isä jakoi pojilleen nuoremman pyynnöstä.  Saarnassa se vertautui Jumalan rakkauteen. Rakkaus ei kuitenkaan pysy elävänä ilman yhteyttä. Poika halusi perinnön, mutta myös täyden vapauden tehdä sillä mitä halusi. Vertauksessa lähteminen kaukaiseen maahan on kuva alkuperäisen yhteyden kieltämisestä. Omaisuus hupeni holtittomassa elämässä "porttojen parissa". Pasolinin Teoreman porvarisperheen kohtalot yhteyden kiihkeässä etsimisessä vääristä osoitteista on Tuhlaajapojan moderni kuvaus. Lopussa odottaa autiomaa.

Kertomuksen ydinkohdassa Tuhlaajapoika muistaa isänsä ja kotinsa. Se auttaa häntä lähtemään paluumatkalle. Kun hän vielä on kaukana isä tulee häntä vastaan juosten. Tässä on Suuri Kohtaaminen, jonka kuvauksia Vanhassa ja Uudessa Testamentissa on tuon tuostakin. Yksi vaikuttavimmista on Joosefin ja hänen veljiensä kohtaaminen faraon hovissa nälänhädän keskellä, jonka pakottamina veljet ovat lähteneet etsimään apua. Vaikka veljet olivat heittäneet Joosefin kaivoon ja myyneet sitten midianilaisille kauppiaille, hän otti heidät vastaan kuin isä Tuhlaajapojan. "Jokainen pyytävä saa, etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan."

Kolmekymmentä vuotta sitten, pian ortodoksiseen kirkkoon liittymiseni jälkeen näin unen, joka aika ajoin palaa mieleeni. Istun junanvaunussa, joka etenee illan pimentyessä nummimaiseman halki. Juna on vanhanaikainen, ja vaunujen päädyssä on avoimet sillat. Pysähdymme asemalle, pari matkustajaa poistuu. Alan ihmetellä kun  juna ei lähdekään liikkeelle. Kiirehdin vaunusillalle ja näen, miten edellinen vaunu loittonee hitaasti. Tajuan, että olen tietämättäni irroittanut vaununi junasta. Hätäännyn! Rupean huutamaan ja huitomaan kuin hukkumaisillani. Tapahtuu ihme. Juna pysähtyy ja alkaa palata takaisin. Lähestyvän vaunun sillalla seisoo joku, ja hän kohottaa kätensä kuin tervehtiäkseen.

Loogista argumentointia vai runoutta?

Uuden tabloidi-Hesarin Nyt liite omisti ensimmäisen kansikuvansa "Jumalaa ei ole" -otsikolle. Liitteen sisällön kannalta ateismin nostaminen lööpiksi on toimitukselta kiinnostava valinta, jota artikkelin nettikeskustelussa kommentoidaan. Jutun otsikko - "Internet on paikka jonne uskonto tulee kuolemaan" - ei tosin ole kovin vakuuttava. Kaikkien suurten uskontojen perinteisiin voi nykyään osallistua verkossa. Se on perinteisten uskontojen ja uusateismin ohella myös uusmaagisuuden, okkultismin ja mitä erikoisimpien pelastusoppien virtuaalimaailma. Jokainen voi valita itselleen yhteisön, johon voi samastua. Jos sellaista ei vielä ole, sen voi luoda itse ja etsiä vastakaikua samoin tuntevilta.

Nettikeskustelussa huomioni kiinnittyi Leo Ahon kommenttiin "Uskovaisia syytetään epäloogisuudesta. Mutta mitä tämä omata 'voimaa hyväksyä voimattomuus' ajattelu sitten on muuta? Kuulostaa enemmän runoudelta kuin rationalistiselta argumentoinnilta."

Kommenttia lukiessani mieleen tuli artikkelin kohta, jossa kuvattiin skeptikkojen raamatunlukusivuston tavoitetta osoittaa pyhien kirjoitusten epäloogisuus. Vanhasta Testamentista esimerkiksi oli valittu luomiskertomuksen ensimmäinen säe:  ”Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli”. Ateistit ihmettelevät, miten aurinko ja kuu luotiin vasta neljäntenä päivänä valon jälkeen.

Näyttää, että ateistit haluavat nähdä Raamatun tekstit tieteellisesti perusteltavissa olevina väitteinä. He siis jakavat kreationistien lähtökohtaolettamuksen. Näyttävät molemmat leirit myös jakavan kiihkeyden, joilla omaa lähtökohtaa lujitetaan toista nokittamalla.

Minulle luomiskertomus on runoutta, jossa profeetalliseen näkyyn kietoutuu ajalle ja kulttuurille ominaista maailman synnyn kertomusperinnettä. Ei sitä voi rinnastaa kosmologian nykyiseen käsitykseen maailmankaikkeuden muotoutumisesta. Minun on vaikea ymmärtää miten sisäinen, hengellinen kokemus edes tarvitsisi tuekseen uskomusta luomiskertomuksen tieteellisestä pätevyydestä. Johonkin kai me aina pyrimme ankkuroimaan varmuuden kaipuumme, vaikka juuri sen saa jättää taakseen, kun lähtee Hengen rannattomalle ulapalle.

Jumalan ensimmäiset sanat "Tulkoon valo!" voi nähdä profeetallisena viittauksena Kristukseen, "Sanaan". Tämä näkökulma tulee vastaan Sananlaskujen kirjassa, jossa Viisaus kertoo itsestään: "Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa." Johannes kehittää tätä Sananlaskujen runollista kuvausta evankeliumikirjansa alussa. Hän saattoi käyttää myös Psalmien kirjaa profeetallisena avaintekstinä. "Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot...".

Nämä profeetalliset näyt kiteytyvät sitten Johanneksen säkeissä: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla.Mikään, mikä on syntynyt,ei ole syntynyt ilman häntä.Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." Tässä meillä on Johanneksen näkemys Jumalan ensimmäisistä sanoista luomiskertomuksessa. Johannes, kuten eivät muutkaan evankelistat, sepittänyt säkeitään miten sattui. Evankeliumitekstit ovat Vanhan Testamentin tulkintoja, joita ohjasi vakuuttuneisuus siitä, että Jeesus Nasaretilainen oli se, jonka tulemisesta kirjoitukset olivat ennustaneet. Tällä vakuuttuneisuudella ei ole mitään tekemistä tieteellisen maailmankuvan perusteiden kanssa.