Olen kuukauden ajan lukenut Jeremian kirjaa. Luku kerrallaan, jotta sen sisältö ei mene nahan alle. Kirja on kuin ennakoiva kaiku kahdentuhannen kuudensadan vuoden takaa: pakolaisuutta ja pakkosiirtolaisuutta, raunioita ja tuhoa, joka ei säästä ketään. Miehet, naiset ja lapset kuolevat miekkaan, ruttoon ja nälkään. Jerusalem ja Juuda autioituvat. Egyptiin pakeneminen ei tuo turvapaikkaa, kun Babylonian joukot vyöryvät etelään. Mutta Bablyoniakin on tuhoutuva. Sen mahdista jäävät muistuttamaan vain aavikon peittämät rauniot.
Profeetalliset näyt ovat lohduttomia. Kansa on unohtanut Jumalansa, kääntynyt seuraamaan omia halujaan ja palvelemaan omien kättensä tekoa. Jeremian Jumala on murheellinen, vihainen ja voimaton ihmisten itsekkyyden, omavoimaisuuden ja kovakorvaisuuden edessä: itse kylvätte tuhonne siemenet ja itse korjaatte hedelmät.
Pariisin eilisiltainen uuden terrori-iskun siemenet on kylvetty vuosikymmeniä sitten, kun imperialistiset valtiot jakoivat Lähi-idän maat omien intressiensä mukaan. Assyrian, Egyptin ja Babylonian sijaan näyttämölle ovat viime aikoina astuneet Yhdysvallat, Ranska ja Venäjä. Mitään ei ole opittu Vietnamista, Afganistanista, Irakista ja Libyasta. Pakolaisvirrat ovat loppumattomia. Taistelut leimahtavat terrorismina maailman kaikkiin kolkkiin.
"Voi meitä onnettomia,
meidät on tuhottu!
Meidän täytyy jättää maa,
kotimme ovat raunioina."
Kuulkaa, naiset, Herran sana,
tarkatkaa, mitä hän puhuu!
Opettakaa tyttärillenne itkuvirsi,
valituslaulu toinen toisellenne:
"Kuolema on kiivennyt ikkunoistamme sisään
ja astunut saleihimme.
Se on temmannut lapset kaduilta,
nuorukaiset toreilta."
