Tuhlaajapoika

Suuri paasto on lähestymässä. Eilen oli Tuhlaajapojan sunnuntai, yksi neljästä paastoon valmistautumisen ajan sunnuntaipäivistä. Kaksi vuotta on kulunut Isä Tuomas Järvelinin saarnasta, joka valotti vertausta syyrialaisten isien näkökulmasta. Kertomus on tyhjenemätön. Isä Tuomas Kallosen eilisestä saarnasta minua jäi askarruttamaan omaisuus, jonka isä jakoi pojilleen nuoremman pyynnöstä.  Saarnassa se vertautui Jumalan rakkauteen. Rakkaus ei kuitenkaan pysy elävänä ilman yhteyttä. Poika halusi perinnön, mutta myös täyden vapauden tehdä sillä mitä halusi. Vertauksessa lähteminen kaukaiseen maahan on kuva alkuperäisen yhteyden kieltämisestä. Omaisuus hupeni holtittomassa elämässä "porttojen parissa". Pasolinin Teoreman porvarisperheen kohtalot yhteyden kiihkeässä etsimisessä vääristä osoitteista on Tuhlaajapojan moderni kuvaus. Lopussa odottaa autiomaa.

Kertomuksen ydinkohdassa Tuhlaajapoika muistaa isänsä ja kotinsa. Se auttaa häntä lähtemään paluumatkalle. Kun hän vielä on kaukana isä tulee häntä vastaan juosten. Tässä on Suuri Kohtaaminen, jonka kuvauksia Vanhassa ja Uudessa Testamentissa on tuon tuostakin. Yksi vaikuttavimmista on Joosefin ja hänen veljiensä kohtaaminen faraon hovissa nälänhädän keskellä, jonka pakottamina veljet ovat lähteneet etsimään apua. Vaikka veljet olivat heittäneet Joosefin kaivoon ja myyneet sitten midianilaisille kauppiaille, hän otti heidät vastaan kuin isä Tuhlaajapojan. "Jokainen pyytävä saa, etsivä löytää, ja kolkuttavalle avataan."

Kolmekymmentä vuotta sitten, pian ortodoksiseen kirkkoon liittymiseni jälkeen näin unen, joka aika ajoin palaa mieleeni. Istun junanvaunussa, joka etenee illan pimentyessä nummimaiseman halki. Juna on vanhanaikainen, ja vaunujen päädyssä on avoimet sillat. Pysähdymme asemalle, pari matkustajaa poistuu. Alan ihmetellä kun  juna ei lähdekään liikkeelle. Kiirehdin vaunusillalle ja näen, miten edellinen vaunu loittonee hitaasti. Tajuan, että olen tietämättäni irroittanut vaununi junasta. Hätäännyn! Rupean huutamaan ja huitomaan kuin hukkumaisillani. Tapahtuu ihme. Juna pysähtyy ja alkaa palata takaisin. Lähestyvän vaunun sillalla seisoo joku, ja hän kohottaa kätensä kuin tervehtiäkseen.

Loogista argumentointia vai runoutta?

Uuden tabloidi-Hesarin Nyt liite omisti ensimmäisen kansikuvansa "Jumalaa ei ole" -otsikolle. Liitteen sisällön kannalta ateismin nostaminen lööpiksi on toimitukselta kiinnostava valinta, jota artikkelin nettikeskustelussa kommentoidaan. Jutun otsikko - "Internet on paikka jonne uskonto tulee kuolemaan" - ei tosin ole kovin vakuuttava. Kaikkien suurten uskontojen perinteisiin voi nykyään osallistua verkossa. Se on perinteisten uskontojen ja uusateismin ohella myös uusmaagisuuden, okkultismin ja mitä erikoisimpien pelastusoppien virtuaalimaailma. Jokainen voi valita itselleen yhteisön, johon voi samastua. Jos sellaista ei vielä ole, sen voi luoda itse ja etsiä vastakaikua samoin tuntevilta.

Nettikeskustelussa huomioni kiinnittyi Leo Ahon kommenttiin "Uskovaisia syytetään epäloogisuudesta. Mutta mitä tämä omata 'voimaa hyväksyä voimattomuus' ajattelu sitten on muuta? Kuulostaa enemmän runoudelta kuin rationalistiselta argumentoinnilta."

Kommenttia lukiessani mieleen tuli artikkelin kohta, jossa kuvattiin skeptikkojen raamatunlukusivuston tavoitetta osoittaa pyhien kirjoitusten epäloogisuus. Vanhasta Testamentista esimerkiksi oli valittu luomiskertomuksen ensimmäinen säe:  ”Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli”. Ateistit ihmettelevät, miten aurinko ja kuu luotiin vasta neljäntenä päivänä valon jälkeen.

Näyttää, että ateistit haluavat nähdä Raamatun tekstit tieteellisesti perusteltavissa olevina väitteinä. He siis jakavat kreationistien lähtökohtaolettamuksen. Näyttävät molemmat leirit myös jakavan kiihkeyden, joilla omaa lähtökohtaa lujitetaan toista nokittamalla.

Minulle luomiskertomus on runoutta, jossa profeetalliseen näkyyn kietoutuu ajalle ja kulttuurille ominaista maailman synnyn kertomusperinnettä. Ei sitä voi rinnastaa kosmologian nykyiseen käsitykseen maailmankaikkeuden muotoutumisesta. Minun on vaikea ymmärtää miten sisäinen, hengellinen kokemus edes tarvitsisi tuekseen uskomusta luomiskertomuksen tieteellisestä pätevyydestä. Johonkin kai me aina pyrimme ankkuroimaan varmuuden kaipuumme, vaikka juuri sen saa jättää taakseen, kun lähtee Hengen rannattomalle ulapalle.

Jumalan ensimmäiset sanat "Tulkoon valo!" voi nähdä profeetallisena viittauksena Kristukseen, "Sanaan". Tämä näkökulma tulee vastaan Sananlaskujen kirjassa, jossa Viisaus kertoo itsestään: "Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa." Johannes kehittää tätä Sananlaskujen runollista kuvausta evankeliumikirjansa alussa. Hän saattoi käyttää myös Psalmien kirjaa profeetallisena avaintekstinä. "Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot...".

Nämä profeetalliset näyt kiteytyvät sitten Johanneksen säkeissä: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla.Mikään, mikä on syntynyt,ei ole syntynyt ilman häntä.Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo.Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa." Tässä meillä on Johanneksen näkemys Jumalan ensimmäisistä sanoista luomiskertomuksessa. Johannes, kuten eivät muutkaan evankelistat, sepittänyt säkeitään miten sattui. Evankeliumitekstit ovat Vanhan Testamentin tulkintoja, joita ohjasi vakuuttuneisuus siitä, että Jeesus Nasaretilainen oli se, jonka tulemisesta kirjoitukset olivat ennustaneet. Tällä vakuuttuneisuudella ei ole mitään tekemistä tieteellisen maailmankuvan perusteiden kanssa.