Jouluevankeliumi

"Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan. Maailmassa hän oli, ja hänen kauttaan maailma oli saanut syntynsä, mutta se ei tuntenut häntä. Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan.  
Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän  antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen... Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa."

Luukkaan jouluevankeliumi kuvaa tapahtumakertomuksen keinoin inkarnaation mysteeriä. Johanneksen evankeliumin ensimmäisen luvun teksti luetaan pääsiäisyön liturgiassa. Se valottaa Luukkaan kertomusta selkeämmin, millainen kohtalo näkyvään maailmaan syntyvää, Mooseksen, profeettojen ja psalmien kirjojen ennustusten toteuttajaa oli odottamassa.

On yli neljäkymmentä vuotta siitä, kun näin Pier Paolo Pasolinin elokuvan Teorema ensimmäisen kerran. Valkopaitainen postimies, Angelo nimeltään, ilmoittaa vieraan tulosta. Vieraalla ei ole nimeä. Hänen ilmestymisensä muuttaa mustavalkoisen elokuvan värilliseksi, niin kuin Jeesus muutti veden viiniksi Kaanaan häissä.  Vieraan läsnäolo suistaa milanolaisen porvarisperheen elämän totutuilta raiteiltaan. Jokainen saa vuorollaan maistaa yhteyttä, joka filmissä kuvataan aistillisena, seksuaalisen halun täyttymyksenä. Sitten vieras lähtee pois, yhtä äkillisesti kuin tulikin. 

Elokuvan nimi, Teorema viittaa tapahtumiin vieraan lähdön jälkeen. Kadotettu yhteyden kokemus on tyttärelle psyykkinen katastrofi. Poika, joka haaveili taiteilijan urasta, kamppailee tyhjän kankaan kanssa. Hän tulee tietoiseksi siitä, että hän kykeenee luomaan vain abstraktioita, jotka ovat arvottomia yrityksiä tavoittaa näkymätöntä yhteyttä.  Äiti ryhtyy etsimään kadotettua yhteyttä näkyvästä maailmasta. Hän viettelee nuoria miehiä, joiden syleilyissä hän yrittää tavoittaa ainutkertaista, eläväksi tekevää kokemustaan vieraan kanssa. Isä luovuttaa tehtaansa työntekijöille, kävelee Milanon keskusrautatieaseman lähtölaiturilla ja näkee penkillä istuvan nuoren miehen, joka on kuin vieraan ilmestys. Oliko hän? Nuori mies kävelee pois. Isä riisuutuu alasti ja kävelee erämaahan. Elokuva päättyy mustanharmaaseen tulivuorimaisemaan, jonka tuhkaa tuuli pöllyttää alastomien jalkojen tieltä. Isän parkaisu on kuin sanaton Jeesuksen kuolinhuuto ristillä: ”Jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit!”

Palvelustytön kohtalo poikkeaa muista. Pasolini kertoo haastattelussa, että talonpoikaisen taustansa vuoksi hän tunnistaa kokemuksensa hengelliseksi. Maallistuneen porvarisperheen jäsenet eivät siihen kykene; siksi he etsivät hengellistä kosketusta vääristä osoitteista. Palvelustytöstä tulee katolinen pyhimys. Hengen voimasta hän nousee katonharjan yläpuolelle ja antaa haudata itsensä elävältä. Hänen viimeiset sanansa häntä hautaavalle vanhalle naiselle ovat lohduttavia: "Älä pelkää, en tullut tänne kuolemaan vaan itkemään... kyyneleeni tulevat olemaan lähde, mutta eivät kärsimyksen lähde."

Sisäisestä ja ulkoisesta

Toiminta, niin maailmaan suuntautuva kuin sisäisesti tapahtuva, on kohteellista;  ihmisen olemassaolon tapa. Ihmisen kehityksen suurimpia vaikeuksia on oppia erottamaan se, mikä on sisäistä ja mikä ulkoista. Se on elinikäinen haaste ja mitä vaativin kilvoittelutehtävä.

Edellisessä blogiviestissä kerroin Intian hurskaista kristityistä, jotka vihastuivat, kun Jeesuksen kyyneleiksi oletetut vesipisarat paljastuivat putkivuodoksi. Heidän hengellinen vakuuttuneisuutensa oli kiinnittynyt ulkoiseen kohteeseen, ja kun se petti heidät, viha suuntautui mieheen, joka paljasti asian oikean laidan.

Hengellisen elämän tavaton hankaluus johtuu siitä, että emme voi millään ulkoisella ja luotettavalla perusteella erottaa, milloin asetumme yhteyteen itse luomamme kohteen, oman mielikuvamme kanssa, ja milloin "salattu kohde" puhuttelee meitä. Uskonnollisen fundamentalismin ja aidon hengellisen kokemuksen välinen raja on äärimmäisen ohut.  Se on kuitenkin olemassa, ja ero näkyy siinä, miten hengellinen kokemus vaikuttaa ihmiseen. "Hedelmistään puu tunnetaan."

Jos uskonnollinen vakaumus johtaa raivon ja tuhoamisen halun viriämiseen, on todennäköistä, että se on vastausta itselle kallisarvoisten mielikuvien särkymisen uhkaan. Jeeskuksen inhimillinen kohtalo on tästä viiltävä esimerkki. Hän asettui  Messiaaksi, jonka kuva oli piirtynyt vanhan liiton profeettojen ennustuksiin. Se oli häväistys. Vielä pahempaa oli, että asettumalla Jumalan Pojaksi Jeesus rikkoi Mooseksen lain perusteet. Hän ei vain loukannut aikalaistensa pyhyyskäsityksiä, vaan kokonaisen hengellisen tradition kulmakivet. Sen vuoksi hänet oli tuomittava lain mukaan.

Sisäisen ja ulkoisen erottamisen vaikeus ei rajoitu hengellisen kokemisen alueelle. Se on edessämme joka päivä, mitä arkisimmissa yhteyksissä. Kohta on joulu - juhla johon kohdistuu valtava mielikuvien ja toteutumista odottavien toiveiden paine. Ja miten valtaisa ulkoisten kohteiden kirjo tarvitaan noiden mielikuvien kantajiksi.

Helsinki peittyy lumeen. Kaivopihan joulubasaarin kaiuttimista erottuvat liikenteen melussa sanat "Kerran loppuun satu joulun saa, suru säveliä sumentaapi. Kerran silmän täyttää kyyneleet..." Miten monta pettymyksen kokemusta onkaan odottamassa, kun lapsuuden tunnekokemusten vahvistamat mielikuvat eivät käy toteen. Laulun sanoma on viisas. Suru ja kyyneleet kuvaavat hyvin sisäisten kohteiden rikkoutumisesta koituvaa tuskaa. Surua on kuitenkin vaikea sietää. Vihassa on voimaa, joka surusta puuttuu. Siksi pettymys niin helposti muuntuu vihaksi. Joulu on perheväkivallan riskiaikaa.
  

Ahdas ovi?

Kilvoittelu on niitä vanhahtavia raamatullisia sanoja, joiden merkitys jää nykykieltä käyttäville arvoitukseksi. Raamatun nykysuomennoksessa sana esiintyy kahdesti, joista toinen on tämä: "Kilvoitelkaa päästäksenne sisään ahtaasta ovesta. Minä sanon teille: monet yrittävät mennä sisään mutta eivät siihen kykene."

Minua kiinnostaa oven metafora, joka tässä näyttäytyy ahtaana ja estävänä. Sisään pääsyn vaikeus osuu suoraan blogin mottoon: ihmisen toiminta on kohteellista, mutta jos kohde on aistein tavoittamaton, miten sen yhteyteen voi asettua. Matteus esittää Jeesuksen vuorisaarnassa rinnakkaisen muotoilun: "Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!" Ovi on vaikea löytää eikä löytäminen vielä ole takeena sisään pääsemiselle.

Kohteen näkymättömyys tuottaa etsijälle todella suuren vastuksen. Hän voi kuvitella löytäneensä portin ja sen takana avautuvan tien, mutta se osoittautuukin hänen omien mielikuviensa projektioksi.

Tuore esimerkki tarjoutui tämänpäiväisestä Ylen uutisesta. Intialaismies pakeni Suomeen Jumalanpilkasta syytettynä. Mumbaissa olevan katolisen kirkon Jeesus-patsaasta valui vettä. Ihmiset pitivät sitä ihmeenä ja vaelsivat kirkkoon täyttämään astioitaan Jeesuksen kyynelillä. Mies tutki kyyneleiden alkuperää tarkemmin ja havaitsi putkivuodon. Ihmeeseen uskovat raivostuivat ja mies alkoi saada tappouhkauksia.

Taivasten valtakunnan ovi taitaa olla niin salainen ja vaikeasti löytyvä, että ihmiset tyytyvät mihin tahansa näkyvään kohteeseen tehdäkseen siitä Jumalan läsnäolon merkin. Ja vielä raivostuvat, kun merkki osoittautuu arkiseksi putkivuodoksi.

Yhteyden kaiku

Osallistuin vuonna 1981 pohjoismaiseen psykologikongressiin Tanskassa. Paluumatkalla päätin mennä Kööpenhaminan Glyptoteekkiin katsomaan Auguste Rodinin veistoksia, joiden tekninen taitavuus oli tehnyt minuun vaikutuksen. Sisäpuutarhan nurkassa oli jalustalla pieni muotokuva, jonka Rodin oli veistänyt Aimé-Jules Dalousta vuonna 1883. Dalou oli kuvanveistäjä, ja taiteilijat olivat noihin aikoihin vielä ystäviä. Ammatillinen kateus katkaisi sittemmin heidän välinsä. Dalou sai Pariisin kaupungilta suuren tilaustyön, jota myös Rodin oli halunnut.

En tiennyt mitään Dalousta enkä taiteilijoiden suhteesta toisiinsa. Veistos pysäytti minut voimasta, joka välittyi Daloun kasvoista ja katseesta. Siinä oli paljon rakkautta ja merkillinen surumielisyys. Kuvanveistäjän suhde malliinsa oli kiteytynyt veistokseen, josta se heijastui katsojaan.

Kokemus oli niin väkevä, että se muutti pysyvästi suhteeni kuvataiteeseen ja myöhemmin myös käsitykseeni siitä, miten tieto syntyy.  Kaikki perustuu yhteyteen asettumiseen ja yhteyden laatu kiteytyy tuotokseen, olkoon se sitten veistos, romaani, musiikkiesitys tai se, mitä tiedoksi kutsutaan.

Olen taas blogini ydinteemassa; ihmisen toiminta on kohteellista. Pilkon puita, kannan ruokakassia, kättelen kokousvierasta,  halaan ystävää, annan suukon vaimolle, katselen pimenevää iltaa, väittelen kolleegani kanssa tietoisuuden luonteesta, ajattelen levottomana huomista omenanpoimintaa, muistelen kotitaloani Raaseporissa, kaipaan talvella kuollutta ystävääni.


Kaikella toimillani on kohde. Se voi olla ulkoinen tai mielessä oleva. Kumpaa lajia se sitten onkaan, toimintani luo suhteen kohteeseen. Siksi "kohdata" on kerrassaan mainio sana. Se yhdistää tekemisen ja kohteen.  Suomen kielessä on pari muutakin hienoa sanaa, kuten "tuntea" ja "käsittää", jotka myös kuvaavat  yhteyteen asettumista. "Tuntea" on monessa merkitysvivahteessaan yhtä ruumiillinen tapahtuma kuin kohtaaminen. Sen hienous on kyvyssä viitata sekä kohteeseen että yhteyden synnyttämään kokemisen sävyyn. Kaikki, mikä kohdataan, tuntuu joltakin.

Toinen puhutteleva sana on "käsittää", sillä sekin viittaa kahteen suuntaan ja kertoo käsitysten alkuperästä. Kantasana on käsi. Se tarttuu kohteeseen, koskettaa sen pintaa, seuraa sen muotoa ja kääntelee sitä. Tietoa synnyttävä yhteys on mitä ruumiillisin tapahtuma, joka tiivistyy käsitteessä.

Entä "kokemus"? Sille läheisiä teonsanoja ovat "kokea" ja "kokeilla". Kokea-verbi viittaa myös pyydyksen tarkastamiseen, siihen, mitä voi saada kun heittää verkot veteen. Kokemus on jotakin, joka kiteyttää yhteyden kohteeseen, ikään kuin saalis.  

Kaikki, mitä ihminen luo ja saa aikaan, sisältää tuloksessaan kaiun sen yhteyden laadusta, jolla tuotos on synnytetty. Merkillistä on, että tuo kaiku voi välittyä sille, joka asettuu yhteyteen tuotoksen kanssa. Tämä oli kokemukseni Dalouta esittävän patsaan äärellä. Näin hänen kasvoillaan ja katseessaan sävyn, joka kertoi minulle, miten Rodin oli häntä katsonut. Toisen ihmisen kokemus välittyy teoksen kautta minun kokemuksekseni.

Sanat ovat myös yhteyteen asettumisen kaikuja, vaikka emme ehkä tule sitä ajatelleeksi. Käsite viittaa kohteeseen tiivistäessään "kohtaamisen" synnyttämän kokemuksen. Puhuttu sana viittaa kohteeseen, mutta kertoo samalla jotakin puhujan suhteesta siihen: "Itsestään paha pappi saarnaa."

Miksi lukisimme dekkareita, elämänkertoja, romaaneja tai runoja, ellei sanoilla olisi kykyä välittää meille toisen kokemusta? Hyvä kirjoittamisen tunnusmerkki on, että se tekee kohteensa läsnäolevaksi lukijalle. Parhaimmillaan kirjoittaja katoaa, ja hänen sanansa avaavat meille sellaisen maailman, kuin hän on halunnut luoda.

Taide yhteyteen asettumisena

Metropolitan Museum of Artsin bysanttilaisen taiteen osastolla on täysikokoinen maalattu kopio Hagia Sofian Deesis-ryhmän mosaiikista. Se on syntynyt Amerikan bysanttilaisen instituution toimesta 1930-luvulla toteutetun restauroinnin yhteydessä ja lajoitettu museolle. Tuntemattoman taiteilijan (ja kopioijan) tapa kuvata Kristuksen, Marian ja Johannes Kastajan kasvoja on niin vangitseva, että se saa minut miettimään taidetta yhteyteen asettumisen yhtenä muotona ja sitä, millaisen kokemuksen yhden ihmisen tapa asettua yhteyteen voi antaa toiselle ihmiselle.
Ajattelen, että kaikki inhimillinen kokemus syntyy yhteyteen asettumisesta. Se on oikeastaan samaa kuin sanoa, että kaikki toiminta on kohteellista (blogin motto). Voi hyvin puhua kohtaamisesta. Se on hieno suomen kielellä mahdollinen tapa ilmaista tiedon saamisen perusta - yhteyteen asettumista kohteen kanssa.
Deesis-kopion edessä pohdin, millainen on mahtanut olla taiteilijan yhteys kuvaamiinsa henkilöhahmoihin, kun hän on onnistunut välittämään jotakin, joka puhuttelee katsojaa lähes 900 vuotta teoksen synnyttämisen jälkeen. On sanottu, että ikonimaalaus on rukousta. Se on näkyvän ja rajallisen olennon tapa asettua yhteyteen näkymättömän ja rajoittamattoman kanssa. Taiteilija on tuntenut Jeesuksensa. Tässä on mies, joka tietää, millaista on olla ihminen, ja jonka katseessa on tietämisen synnyttämä myötätunto. Tuntuu kuin Kristusta kuvatessaan  taiteilija on samastunut Mariaan, jonka sydämen miekka oli lävistävä Simonin ennustuksen mukaisesti. Äidin murhe ja suostuminen kantamaan sitä välittyvät mosaiikin kasvoista. Johannes Kastajan kuvaus jäi minulle arvoituksellisemmaksi. Ehkä suhteeni askeettiseen mystiikkaan on sen verran etäinen, että en oikein tavoittanut Johanneksen katseen sisään päin kääntynyttä sävyä.
Ryhdyin tutkimaan, mitä Deesis-ryhmästä sanotaan verkossa. Linkkejä löytyy runsaasti. Poimin edellä tähän yhden.  Kiinnostava on havaita, miten yleispätevästi mosaiikin poikkeuksellista taiteellista arvoa korostetaan puhumattakaan sen teknisen toteuttamisen taiturillisuudesta. Mosaiikki puhuttelee, vaikka ihmisellä ei olisi mitään erityistä hengellistä suhdetta siinä kuvattuihin hahmoihin.

Syyrialaisista isistä

Kirjahyllyssäni on englanninkielinen valikoima syyrialaisten isien tekstejä, jonka olen ostanut yli kaksikymmentä vuotta sitten. En enää muista, liekö Efraim Syyrialaisen paastorukous tuon hankinnan aikoinaan kirvoittanut. Vuosi sitten kuulin isä Tuomas Järvelinin hienon saarnan tuhlaajapojan sunnuntaina, jossa hän kertoi tuon vertauksen tulkinnasta syyrialaisten isien perinteessä. Siinä vertausta lähestytään isän näkökulmasta.

Isällä on kaksi poikaa, joita hän rakastaa. Vanhempi veli on tunnollinen, iloton ja - kuten myöhemmin ilmenee - myös kaunainen sääntöjen noudattaja. Nuorempi on itsekeskeinen ja elämäntavoiltaan holtiton. Pojat eivät juuri osoita vastarakkautta eivätkä kertomuksen edetessä kehity sitä kohti. Sikopaimenena, nälkäkuoleman uhatessa nuorempi muistaa, että isän luona saa palvelusväkikin syödä kyllikseen. Hän ajattelee omaa tilaansa ja sen korjaamista enemmän kuin isän mahdollista suhtautumista. Mutta mitä tekee isä, jonka perinnön poika on tykkänään hävittänyt: hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä. Poika sai sanottua puolet siitä, mitä oli aikonut päästäkseen isänsä palkkalaiseksi. Isä ei kuunnellut, vaan käski palvelijoitaan antamaan hänelle uudet vaatteet ja järjestämään ilojuhlan. Kun vanhempi veli saa kuulla tästä, hän raivostuu, syyttää isäänsä karsaasta kohtelusta ja sanoutuu kateuden valtaamana irti veljeydestään: ”Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!”  Isän vastaus kertoo hänen rakkautensa laadusta: ”Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.”  Hänen näkökulmastaan vanhempi poika on osallinen kaikesta, mitä hänellä on, ja nuoremman paluu hänen luokseen on suuri ilo. Isän rakkautta poikiaan kohtaan on varauksettomuudessaan jotenkin mieletöntä. Hän ei odota vastavuoroisuutta kummaltakaan. Eivätkä pojat siihen oikeastaan edes pysty.

Tunnistin tätä samaa ”yksipuolisen rakkauden” sävyä lukiessani tekstivalikoimasta Filoksenos Mabbugilaisen kirjoitusta ”Pyhän Hengen pysymisestä”. Kirjoitus asettaa kysymyksen, loittoneeko Pyhä Henki ihmisestä, kun hän tekee syntiä. Filoksenos ottaa tähän kategorisen kannan: vain Jumalan kieltäminen saa Pyhän Hengen luopumaan ihmisestä.  Tässä näyte: ” … ei vesi, jolla meidät kastettiin, eikä öljy, jolla meidät voideltiin, jää meihin kuoleman jälkeen, mutta Pyhä Henki, josta vesi ja öljy tekivät meidät osalliseksi, jää olemaan meissä. Näin tapahtuu tässä ja tulevassa elämässä, sillä Pyhä Henki on todellinen kasteemme, ja siksi pysymme kastettuina. Pyhä Henki on meissä aina eikä mikään synti voi riistää meiltä kastettamme - ei aviorikos, ei hillittömyys, ei valheellinen todistus eikä mikään muu tämänkaltainen teko. Vain Jumalan kieltäminen ja yhteys demoneihin voi saada sen aikaan. Silloin Pyhä Henki todella poistuu, sillä hän ei suostu jäämään paikkaan jossa Saatana asuu.”  Filoksenos viittaa  tässä yhteydessä Paavalin korinttolaiskirjeeseen. Hänen tulkintansa poikkeaa jonkin verran oman raamatunkäännöksemme sisällöstä: ”Mitä tekemistä Kristuksella on Saatanan, uskovalla  jumalankieltäjän tai Jumalan temppelillä demonien asuinsijan kanssa?” (2 Kor. 6:14).

Filoksenos käyttää myös tuhlaajapojan kertomusta perustelemaan Pyhän Hengen säilymistä meissä, vaikka mitä tekisimme, kunhan emme kiellä Jumalaa. Sitä poika ei tehnyt, vaan muisti kaikkien hillittömyyksiensä riuduttamana isänsä kodin. Isä ei kieltänyt häneltä lapsen oikeutta hänen holtittomien tekojensa tähden. Vaikka hän tuhlasi omaisuutensa ja hävitti isänsä antaman perinnön prostituoitujen kanssa, hän ei menettänyt asemaansa, jonka hän oli syntymässään saanut. Hän saattoi nälkään nääntymäisilläänkin kutsua Jumalaa isäkseen, joka paluusta iloiten riensi häntä vastaan. ”Tämä osoittaa, että Hengen armo, joka oikeuttaa hänet kutsumaan Jumalaa Isäksi, ei ollut poistunut hänen luotaan.” Filoksenos viittaa Paavaliin, joka roomalaiskirjeessä puhuu lapsen asemasta suhteessa Jumalaan. ”Olette saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme: "Abba! Isä!" Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapsia.” (Room. 8:15)

Syyrialaisten isien tekstivalikoima on hienopiirteistä ja epädogmaattista tekstiä. Yllätyin, että omasta kirjahyllystään voi tehdä löytöjä vuosikymmenien päästä.