Osallistuin viime sunnuntaina liturgiaan
Ennismore Gardensin katedraalissa.
Edellisestä on kulunut yli kaksikymmentä vuotta, ensimmäisestä kohta
kolmekymmentä. Olin silloin hiljattain kirkkoon liittynyt muukalainen, ja tästä
kirkosta tuli hengellinen kotini puolen vuoden ajaksi. Olin lukenut Anthony
Bloomin kirjan Man and God, ja nyt oli tilaisuus kuunnella hänen saarnojaan
sunnuntaisin. Tulin Lontooseen suuren
paaston alussa, ja silloin pääsiäinen ajoittui samaan viikonloppuun vanhan ja
uuden ajanlaskun mukaan. Suuren viikon palvelukset toimitettiin venäläisen perinteen
mukaisesti, mikä oli ruumiillisesti koettelevaa 36-vuotiaallekin. Se oli
kuitenkin valmistautumista pitkäperjantain ja sitä seuraavan ylösnousemuksen
mysteeriin. Pääsiäisyön liturgiassa ymmärsin, miten rituaali tekee eläväksi sen
runolliset ilmaisut. ”Tämä valoa leimuava yö” tuntui silloin viittaavan välittömästi
siihen, mihin olimme kollektiivisesti osallisia.
Liturgian jälkeisellä aterialla isä John Lee
istahti viereeni ja kysyi mistä olin tullut. Hänestä tuli seuraaviksi
kuukausiksi hengellinen ohjaajani, joka avasi minulle ortodoksisen ajattelun
”tämänpuoleisuutta”, hengellisen aineellisuutta, jota Kristuksen syntyminen
maailmaan ilmensi. Hän oli myös raikkaasti huumorintajuinen vailla dogmaattisuutta
ja moralistia painotuksia, joita ortodoksisessa kirkossa toki esiintyy kuten
missä tahansa uskonnollisessa yhteisössä.
Kolmenkymmen vuoden jälkeen paljon oli
muuttunut. Seurakunta on venäläistynyt. En tunnistanut yhtään tuttua kasvoa.
Monet silloin uskollisesti palveluksissa käyvät ovat kuolleet. Minun ikäisiäni
ei silloin seurakunnassa juuri ollut. Eilen kirkossa oli paljon lapsiperheitä.
Minun ikäisiäni ei nytkään ollut liiemmälti. Tuntui, että seurakunta on
Lontoossa asuvien venäläisten kulttuuriyhteisö. Se korostui liturgian alussa,
kun palvelukseen tulijat vaihtoivat tervehdyksiä ja välistä kuulumisiakin.
Piispallinen rituaali tuntui pönäkältä. En voinut olla ajattelematta, miten
läheisesti hengellisen ja maallisen johtajuuden symbolit ovatkaan kietoutuneet
toisiinsa Bysantin ajoista alkaen, kun piispa painoi mitran päähänsä. Mieleen
tuli, että tämä on nyt hyvästijättö yhdelle hengellisen kehitykseni varhaiselle
tapahtumapaikalle.
Hengellisyys ei ole nostalgista, joskus
aiemmin väkevästi koetun tavoittelua. Vanhan testamentin ensimmäisen käskyn
täsmennys, ”älä tee Jumalasta kuvaa”, ulottuu sisäiseen maailmaamme. Kyse ei
ole vain patsaista, kultaisista vasikoista ja asera-paaluista. Hetkellä,
jolloin yritän elvyttää jotakin hengellisen yhteyden kokemustani muiston tai
mielikuvan avulla, olen jo pudonnut pois yhteydestä omien mielikuvieni
vankilaan. Oli aika todeta, että
kolmekymmentä vuotta on aika pitkä aika. Maailma on muuttunut ja minä myös.
Seisoin kuitenkin paikallani tämän
kulttuuriantropologisen näytelmän keskellä.
Vanhan ajanlaskun mukaan täällä eletään vielä suuren paaston aikaa. Oli
Johannes Siinailaisen sunnuntai. Hän on kirjoittanut hengellisen kehityksen
oppaan nimeltä Portaat. Se on ollut kirjahyllyssäni vuosia, ja aina jäänyt
kesken, sillä olen tavoittanut siitä vain askeesin korostamisen tienä kohti
Jumalan valtakuntaa ja Jumalan kaltaisuutta. Piispan saarna ei tuonut
paljoakaan helpotusta. Kun liturgia
eteni Kerubiveisuun, mielessäni tapahtui yllättävä siirros, jonka sisältönä oli
että nyt on aika lukea tuo kirja. Olen vuosikymmenien aikana tottunut siihen,
että ”tuuli puhaltaa missä tahtoo”. Jokin
sisäinen ovi avautuu paikassa, jossa edes ei ole huomannut ovea olevankaan.
Olen oppinut luottamaan siihen, että näihin yllätyksellisiin siirtymiin
kannattaa suhtautua vakavasti.
Hengellisessä kehittymisessä meillä on
oikeastaan vain yksi tehtävä: valmius jatkuvasti luopua käsityksistä, joihin
olemme ankkuroituneet. Mieltään ei tosiaankaan pidä kiinnittää mihinkään, sillä
pystymme tuottamaan vain ”todellisuuden varjoja”, joita mielikuvat, muistot ja
dogmaattiset ajatusrakennelmat ilmentävät. Jos olisin jäänyt kolmekymmentä
vuotta sitten koetun vangiksi, en olisi tullut itselleni yllättävän sisäisen
käänteen eteen. Katsotaan, mitä Johannes Klimakoksella on minulle nyt sanottavaa.
