Olen viime viikkoina lukenut Martin
Buberin kirjaa ”Minä ja Sinä”. Se on yksi niistä niteistä, joka on lymynnyt
kirjahyllyssäni vuosikaudet. Ostin sen kohta suomennoksen ilmestyttyä vuonna
1993. Yritin silloin tällöin edetä tekstissä, mutta tunsin putoavani pian
kärryiltä. Kun teksti ei avaudu, on mahdotonta ymmärtää, mistä se johtuu. Syyskuussa
otin kirjan hyllystä, kun minulta pyydettiin kirjoittamaan teksti yhteyden
kokemuksesta. Muistin, että Buber kirjoittaa siitä, ja että se taitaa olla
kirjan pääaihe.
On ihmeellistä havaita, kuinka vuosia suljettuina olevat
sanat alkavat avautua. Luin ja ymmärsin. Volosinov on joskus sanonut, että
ymmärtäminen on merkkien suhteuttamista toisiin merkkeihin. Ellei ole merkkien
kudosta, jonka yhteyteen merkki voidaan saattaa, sen merkitys jää salaan. Parin
viime vuoden ajan olen lukenut Vanhan testamentin kirjoja, erityisesti Moosesta
ja profeettoja, sekä juutalaisen filosofian historiaa ja sen ihmiskäsitystä.
Tässä tulkintakehyksessä Buberin tapa kehitellä ajatusta ihmisen suhteessa
olemisen kahtalaisuudesta tuntui selkeältä ja johdonmukaiselta. Hän erottaa
toisistaan kaksi perussanaa, jotka nimeävät kaksi toisistaan perustavasti
poikkeavaa tapaa olla yhteydessä maailmaan. Perussanat ovat sanapareja ”Minä-Sinä” ja ”Minä-Se”, koska suhdetta - suhteessa olemisen tapaa
- ei muutoin voi kuvata.
Tekstin ymmärtämisessä on usein kyse pienistä
yksityiskohdista, joiden merkitys jää huomaamatta, kun sanan sisältämät
viittaussuhteet eivät resonoi omassa mielessä. Kirjan toinen virke sisältää
merkityksen, jonka yli olin hypännyt sitä lainkaan havaitsematta. Buber
kirjoittaa: ”Ihmisen suhtautuminen on kahtalaista niiden perussanojen kahtalaisuuden mukaisesti, jotka hän voi sanoa.” [Alkuperäisessä suomennoksessa ihmisen suhtautumisen asemesta on kommunikaatio, mutta minusta suhtautuminen tai asennoituminen kuvaavat paremmin Buberin käyttämää sanaa Haltung.] En kiinnittänyt huomiota
virkkeen sivulauseeseen ”jotka hän voi sanoa”.
Mitä ”voida sanoa” pitää sisällään?
Sanominen on juutalaisessa ajattelussa toimintaa, ja sangen
erityisessä mielessä. Me ajattelemme nykyisin, että ihminen voi sanoa mitä
tahansa. Se voi olla tyhjänpäiväistä lörpöttelyä, juoruilua tai valehtelua
samassa mielessä kuin tapahtuneen kuvaamista, tosiasian esittämistä tai oman
näkökannan perustelemista. Sanomisen suhde maailmaan on muuttunut niin
välittyneeksi, että puhumisesta on tullut erillinen toiminnan laji. Sitä
pidetään sosiaalisena toimintana, ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen
olemassaolotapana. Puhumisen hahmottaminen näin on johtanut sen sisällön arviointiperusteen
muuttumiseen. Kysymme ovatko puhujan sanat uskottavia sen sijaan, että
kysyisimme puhuuko hän totta.
Juutalaisuuden käsitys sanomisesta on peräti toisenlainen. On
asioita, joita ei voi sanoa tai joita ei saa sanoa. Jumalan nimi on sellainen
sana. Kun Jumala puhuttelee Moosesta palavassa pensaassa Horebin vuorella,
Mooses kysyy Jumalalta: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon
heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät
minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?" Jumala
sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä:
"Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut
teidän luoksenne.'" Hepreankielinen
tetragrammaton JWHW sisältää tämän merkityksen ja on siis Jumalan nimi. Vaikka
nimi on perin erikoinen, se viittaa Jumalaan kuten kaikki sanamerkit viittaavat
kohteeseensa. Sanaa voidaan silloin käyttää erisnimen tapaan. Ihmisen
kielenkäytön osana se voidaan panna palvelemaan mitä erilaisimpia
tarkoitusperiä. Tämän rajoittamiseksi kymmenen käskyn lakiin sisältyy kolmas
käsky: "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä
rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään.”
Käskyssä näyttäytyy juutalaisuudelle ominainen tapa
hahmottaa sanan läheinen yhteys toisaalta sen viittauskohteeseen, toisaalta
ihmisen toimintaan. On itse asiassa väärin puhua läheisestä yhteydestä. Se on
pikemminkin ykseyttä. Sana on viittauskohteensa asuinsija. Jumala asuu
nimessään samassa merkityksessä kuin meidän persoonamme kiteytyy nimessämme.
Siksi Jumalan nimi pyhitettiin rabbiinisessa juutalaisuudessa tarkoin
rajattuihin sanomisiin. Vain ylipappi saattoi lausua sanan JWHW kerran
vuodessa, suurena sovituspäivänä Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä.
Koska sanan viittauskohde asuu sanassa, ei ole yhdentekevää minkä toiminnan
osana sitä käytetään.
Vuoden 1992 Raamatun suomennos johtaa lukijan harhaan käyttäessään tetragrammatonin tulkittua ääntämisasua ”Jahve” seuraavassa Jesajan kirjan 42. luvussa: ”Minä olen Herra, Jahve on minun nimeni. Kunniani kirkkautta minä en kenellekään luovuta, en minulle kuuluvaa ylistystä jumalankuville.” Tämä on valitettavaa, sillä kysymykset nimittämisestä, sanoista ja sanomisen yhteydestä tekemiseen ovat juutalaisessa traditiossa perin toisenlaisissa suhteissa toisiinsa kuin miten me niitä ymmärrämme kreikkalaisperäisen maailmankuvamme puitteissa.
Jeesuksen opetus perustuu sanan viittauskohteen ja ihmisen
toiminnan yhteyden juutalaiseen ymmärtämistapaan: "Miksi te sanotte
minulle: 'Herra, Herra', mutta ette tee mitä minä sanon? Minä kerron teille,
millainen on se, joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani ja tekee niiden
mukaan. Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski
perustuksen kalliolle. Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten, ne
eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli hyvin rakennettu. Se taas, joka
kuulee mutta ei tee, on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle, ilman
perustusta. Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten, se sortui heti maan
tasalle." (Luukas, 6;46-)
Matteuksella on Jeesuksen opetuksesta Luukasta moniulotteisempi
tulkinta: "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse
taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.
Monet sanovat minulle sinä päivänä: 'Herra, Herra! Sinun nimessäsihän me
profetoimme, sinun nimessäsi me karkotimme pahoja henkiä ja sinun nimessäsi
teimme monia voimatekoja.' Mutta silloin he saavat minulta vastauksen: 'En
tunne teitä. Menkää pois minun luotani, vääryydentekijät!'” (Matteus, 7:21-)
Sanominen on toimintaa, ja sanan viittauskohteen voimalla
sanomisella voi saada aikaan kaikenlaista. Kymmenen käskyn lain kolmas käsky
kuitenkin muistuttaa, että sanominen voi olla väärinkäyttöä. Herran nimessä voi
karkottaa pahoja henkiä ja tehdä voimatekoja. Mutta ellei Herran nimen
lausuminen sisällä yhteyttä Jumalan tahtoon, se ei vie sanojaa Jumalan valtakuntaan.
”Vääryydentekijät” on vahva ilmaus sanomisen ja tekemisen yhteydestä.
Otan vielä toisen esimerkin. Matteuksen 12. luvussa Jeesus opettaa: ”Minä
sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on
tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi,
ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi." Tämä kuulostaa
todella ankaralta. Mitä ihminen enää uskaltaa sanoa, jos puhumisella on näin
dramaattinen seuraus? Jeesus ei olisi voinut sanoa näin, ellei hän nojautuisi
käsitykseen sanomisen ja tekemisen ykseydestä. Sana voi olla osa
vääryydentekemistä, ja siitä on tehtävä tili Jumalan edessä. Turha sana viittaa
tässä kohdassa myös lain kolmanteen käskyyn. Vanhassa raamatunkäännöksessä tämä
yhteys on selvemmin havaittavissa: ” Älä turhaan lausu Herran,
sinun Jumalasi, nimeä…”
Martin Buberin kirjan toisen virkkeen loppu avasi mitä
rikkaimman viiteverkoston, joka aiemmissa lukuyrityksissäni oli ymmärrykseltäni
suljettu. Ihminen voi näennäisesti sanoa mitä tahansa, mutta hän voi sanomisellaan
lopulta muodostaa vain kaksi tapaa olla yhteydessä häntä ympäröivään maailmaan,
toisiin ihmisiin ja Jumalaan.
