Uskollisuudesta uskonnoksi

Serafim Seppälä on suomentanut kaksi 100-luvun apologiaa kirjassaan Keisarin edessä (Gaudeamus, 2017). Teos on ikkuna ajanjaksoon, jonka kuluessa heprealainen ylösnousemususko pyrki sovittautumaan aikansa hellenistiseen kulttuuriin ja sen maailmankuvaan. Käännöstyön edellyttämä kielitaito, ja Seppälän perehtyneisyys eri aikoina syntyneisiin ja eri paikoissa säilyneisiin tekstiversioihin tai -fragmentteihin saavat lukijan mykistymään. Kääntäminen on ollut salapoliisin työtä. Apologioita täydentävät yksityiskohtaiset kommentit, jotka taustoittavat ja avaavat kirjoittajien käyttämän terminologian sisältöä ja aatteellisia yhteyksiä.

Molemmissa apologioissa kuvataan kristittyjen elämää uskollisuutena Kristuksen käskyille ja opetukselle. Kuvausten yhteys Vanhan testamentin suureen teemaan osallisuudesta, kuuliaisuudesta ja uskollisuudesta on kuitenkin kadonnut. Jumala, joka ilmestyi patriarkoille ja profeetoille, joka puhutteli Moosesta sanoen nimekseen ”Minä olen”, ja jonka ”Oikea käsi” johti Israelin heimot pois Egyptin orjuudesta, on etääntynyt transsendentaaliseksi olevaksi, jota luonnehditaan kreikkalaisen metafysiikan termeillä.

Tajusin, että maailma ja kaikki, mitä siinä on, liikkuu toisen vaikutuksesta. Ja ymmärsin, että niitä liikuttaa Jumala, joka on kätketty niihin ja piilotettu niiltä.
On ilmeistä, että liikuttavan voima on suurempi kuin liikutettavan. Mutta jos minun on tutkittava tätä kaikkien liikuttajaa ja sitä, millä tavoin hän on olemassa, niin minusta näyttää siltä, että hän on luonnoltaan tutkimaton…
Sanon kuitenkin maailman liikuttajasta, että hän on kaiken Jumala, joka on tehnyt kaiken ihmisen takia. Ja niinpä minusta vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta, että kunkin tulisi pelätä Jumalaa ja olla tuottamatta murhetta ihmisille.
Sanon siis, että Jumala on syntymätön, tekemätön, luonteeltaan pysyvä, aluton ja loputon, kuolematon, täydellinen ja käsittämätön.
(Aristides Ateenalainen. Apologia, ss. 47-48)

Aristideen tekstissä Jumaluutta ei tarkastella molemminpuoliseen yhteyteen perustuvalla tuntemisella. Se on korvautunut Aristoteleen metafysiikan sävyttämällä järkiperäisellä argumentoinnilla. Kirjan toinen apologeetta, Athenagoras Ateenalainen sanoo sen julki: ”Me sen sijaan erotamme Jumalan aineesta ja osoitamme aineen olevan yhdenlaista ja Jumalan jotain toisenlaista. Ja näiden ero on hyvin suuri: Jumaluus on luomatonta ja ikuista. Sitä voidaan katsella ainoastaan sisäisellä ymmärryksellä ja järjellä…” (s. 121)

Seppälä viittaa kommentissa ymmärryksen ja järjen kreikankielisiin termeihin nous ja logos. Molempien filosofiset juuret ulottuvat Platonin tuotantoon. Platonin filosofiassa järkeilyn mittapuut määrittyivät filosofisessa dialogissa. Aristoteles piti järkeilyn perustana metafysiikan ja logiikan käsitteitä. Jumalan perusteleminen keisareille järkiperäisesti onkin molempien apologeettojen pyrkimyksenä.

Aristideen tekstissä on kuitenkin kätketty viittaus Genesiksen alkuun. Jumala antoi ihmisen haltuun kaiken, mitä oli luonut. Samassa yhteydessä hän viittaa kymmenen käskyn lakiin: ”… kunkin tulisi pelätä Jumalaa ja olla tuottamatta murhetta ihmisille.” Näin hän yhdistää Vanhan testamentin Jumalan Platonin luoja-jumalaan ja Aristoteleen ensimmäiseen liikuttajaan, mikä oletettavasti puhutteli hellenististä sivistyneistöä paremmin kuin Välimeren itäisen kolkan heimojumala.

Se mitä apostoli Paavali oli sata vuotta aiemmin kuvannut korinttilaisille suunnatussa kirjeessään hulluudeksi, etsi nyt tietään soveltamalla hellenistisen maailmankuvan parhaita filosofisia perinteitä. Siinä on kirkkojen varhaisen opillisen kehityksen dynamiikka. Maailmankuvaan nojautuvalla argumentoinnilla on kuitenkin hintansa. Kun maailmankuva muuttuu, vanhat argumentit eivät enää päde. Katolisen kirkon kipuilu tieteellisen maailmankuvan kehityksen kanssa 1600-luvun alussa on traaginen esimerkki. Se oli keskiajan skolastiikan valtakaudella paaluttanut itsensä Aristoteleen logiikan ja metafysiikan välineillä, joiden uskottiin takaavan kirkon opin ikuisen totuuden. Renessanssin aloittama mureneminen pyrittiin vielä pitämään pystyssä inkvisition ja polttorovioiden avulla, mutta kehityksen vääjäämättömyyttä kirkko ei voinut estää. Darwinin evoluutioteoria riisti viimeisen, ihmisen erityistä olemusta koskevan perustelun.

Ortodoksisen kirkon tie on ollut erilainen. Kreikkalainen filosofia säilyi Bysantissa opillisen järkeilyn metodologiana, mutta Konstantinopolin kukistuttua 1453 tradition institutionaaliset puitteet muuttuivat radikaalisti. Kirkon itseymärrys säilyi elävänä luostariyhteisöissä ja seurakunnissa, joissa kristillinen elämäntapa ja osallisuus kirkon liturgiseen elämään painottuivat opillisen järkeilyn sijaan.

Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten tekstit ja rituaalit sisältävät paljon Vanhan testamentin aineksia. Hellenistisen filosofoinnin vaikutus on yllättävän vähäinen. Aristideen ja Athenagoraksen opillinen järkeily oli suunnattu valtaapitäville piireille. Varhaisen kirkon jumalanpalveluselämä nojautui juutalaisuudessa Jeesuksen aikoina vallitseviin käytäntöihin, jotka saivat Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen uusia merkityksiä. Niinpä sytytämme ehtoopalveluksessa vieläkin Tooran edellyttämän Aaronin lampun, mutta nyt laulamme ”Jumalan poika, elämänantaja! Kohtuullista on, että Sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä veisataan.” Neljä päivittäistä rukoushetkeä ja paastoaminen kahdesti viikossa ovat nekin juutalaisen perinteen jatkamista kirkon hartauselämässä. Pyhä ehtoollinen vie meidät joka kerran pääsiäisaterialle, jota Tooran määräyksen mukaan vietettiin uhriateriana happamattoman leivän juhlaa edeltävänä iltana.

Jeesuksen ajan juutalaisuuden jatkuvuus ortodoksisen kirkon liturgisessa elämässä on kuitenkin jännitteisessä suhteessa kirkon opillisiin muotoiluihin. Apologeettojen vaivannäkö kostautui seuraavina vuosisatoina massiivisina Jumalan ja Kristuksen olemusta koskevina riitoina, joissa ei säästytty käsien katkomiselta ja kielien repimisiltä. Lopulta oppi kanonisoitiin seitsemän kirkolliskokouksen päätöksiin, ja sellaisena sitä opetetaan vielä meidän päivinämme. Kirkon liturginen käytäntö pitää sisällään hengellisen kehityksen elävän lähteen. Kirkon opilliset muotoilut ovat jähmettyneet dogmaattisiksi muistomerkeiksi, joiden ymmärtäminen edellyttää hyvää perehtyneisyyttä antiikin maailmankuvaan ja sen filosofisiin perusteluihin.

Osallisuus, kuuliaisuus ja uskollisuus

Vanhan testamentin hengellisyys voidaan kiteyttää kolmeen sanaan, jotka kuvaavat ihmisen ja Jumalan suhdetta. Sanojen merkityssisältö kuvaa suhteen vastavuoroisuutta. Osallisuus on molemminpuolista, samoin uskollisuus. Kuuliaisuudessa on asymetrinen sävy. Emme sano, että Jumala on kuuliainen, vaan että hän kuulee. Heprealaisessa ihmiskäsityksessä ei erotettu aistimista ja toimintaa kuten kreikkalaisessa ajatteluperinteessä. Jos kuulee, toimii kuulemansa mukaan. Kun Jeesus sanoo ”jolla on korvat, se kuulkoon”, sanoihin sisältyy kehotus toimia. Kuulemisen ja toiminnan ykseys pätee myös Jumalaan. Siksi Jeesus voi sanoa: "Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Osallisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden ykseys kuvataan ensimmäisen kerran jo luomiskertomuksessa. Sen vertauskuvallinen paikka on paratiisi. Molemminpuolinen osallisuus on niin läheistä, että ihminen ja Jumala näkevät toisensa: Jumala käyskentelee puutarhassa lempeän iltatuulen aikaan. Kuuliaisuus kiteytyy käskyyn: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma." 

Vapaaehtoinen osallisuus edellyttää tahtoa, tai oikeammin hyvää tahtoa. Vapaana olentona ihmisellä on mahdollisuus valita vapaasti, haluaako hän pysyä Jumalaa lähellä vai kulkea omia teitään. Vertauskuvan synkkä juonne sisältyy valinnan seurauksiin. Ero Jumalasta merkitsee hengellistä kuolemaa.

Kertomus liittää kuuliaisuuden vapaaseen tahtoon. Sokea, kyselemätön sääntöjen seuraaminen ei ole kuuliaisuutta. Harkinta ja hyvä tahto ovat sellaisesta suhtautumisesta kovin etäällä. Fundamentalistinen asennoituminen samastaa kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden. Valitettavasti sitä tapahtuu myös kirkkojen opetuksessa.

Muistan, kuinka harkitessani 35 vuotta sitten kirkkoon liittymistä panin ehdoksi sen, että en luovu ajatteluni vapaudesta. Viisas rippi-isäni auttoi minua sanomalla, ettei Jumala tarvitse orjia vaan työtovereita.

Liitto on molemminpuolisen osallisuuden sinetti. Aadam ja Eeva rikkoivat liiton. Yhteyden katkettua puutarha muuttui heille ohdakkeita ja orjantappuraa kasvavaksi pelloksi, josta he hankkivat leipänsä otsa hiessä. Tämä on dramaattinen kuva siitä kuinka suhtautuminen kohteeseen muuttuu, kun ihminen yrittää tulla toimeen omillaan.

Osallisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden ykseys toistuu Vanhan testamentin kertomuksissa uudelleen ja uudelleen lukemattomina muunnelmina. Molemminpuolinen yhteys rikkoutuu ihmisen uskottomuuden takia. Kuten syntiinlankeemuskertomuksessa hän unohtaa Jumalan käskyt ja alkaa toimia välittömien halujensa ja mieltymystensä mukaisesti. Ihmisten keskinäinen yhteys tuhoutuu vihamielisyyteen, vihollisuuteen, ahneuteen ja alistamiseen. Hajaannus ja tuho hallitsevat.

Hädässään ihmiset huutavat Jumalaa avuksi. Hän kuulee, antaa anteeksi, ja tekee uuden liiton puoleensa kääntyneiden, oman kansansa, kanssa. Näitä liittojen kuvauksia Vanhan testamentin kirjoituksissa on toistakymmentä. Suuriksi liitoiksi luetaan Nooan, Abrahamin, Horebin vuoren ja Davidin liitot, mutta Samuelin, kuninkaiden ja profeettojen kirjojen toistuvana juonteena on Israelin kansan luopumus, hajaannus, ajautuminen tuhon partaalle ja pyrkimys takaisin osallisuuteen, jonka Jumala aina kuulee ja antaa anteeksi menneet.

Osallisuuden edellytykset pysyvät samoina kuin luomiskertomuksessa. Mooseksen liitossa käskyjen lukumäärä on lisääntynyt yhdestä kymmeneen. Ne kiteytyvät kuitenkin kehotukseen rakastaa Jumalaa yli kaiken ja välttää tekemästä toisille mitään, mitä ei soisi itselleen tehtävän.

Viidennessä Mooseksen kirjassa osallisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden kolminaisuus ilmaistaan Mooseksen suulla näin: "Kuulkaa siis, israelilaiset! Herra, teidän Jumalanne, ei vaadi teiltä muuta kuin sen, että pelkäätte häntä, että aina vaellatte hänen teitään, että rakastatte häntä ja palvelette häntä koko sydämestänne ja koko sielustanne ja että tarkoin noudatatte hänen käskyjään ja säädöksiään…palvelkaa häntä, pysykää hänelle uskollisina… Noudattakaa sitä lakia, jonka minä teille nyt ilmoitan. Silloin teistä tulee vahvoja ja te saatte haltuunne maan, johon olette nyt menossa, ja te saatte elää kauan siinä maassa, jonka Herra on esi- isillenne vannomallaan valalla luvannut heille ja heidän jälkeläisilleen, maassa, joka tulvii maitoa ja hunajaa.

Maan metafora on tässä muuttunut paratiisista luvatuksi maaksi. Vanhan testamentin teksteille on ominaista, että liike Jumalan yhteydestä poispäin ja paluu kuvataan konkreettiseksi, paikkasidonnaiseksi tapahtumaksi.

Psalmissa 137 kansa on viety pois maasta: ”Virtojen varsilla Babyloniassa me istuimme ja itkimme,
kun muistimme Siionia.  Rannan pajuihin me ripustimme lyyramme. Ne, jotka meidät olivat sinne vieneet, vaativat meitä laulamaan, ne, joiden orjuudessa me vaikeroimme, käskivät meidän iloita ja sanoivat: ’Laulakaa meille Siionin lauluja!’ Kuinka voisimme laulaa Herran lauluja vieraalla maalla?”

Jesajan kirjassa kansa katuu liittonsa rikkomista: ”Nyt oikeus on meistä kaukana eikä vanhurskaus meihin yllä. Me kaipaamme valoa, mutta täällä on pimeys, me kaipaamme kirkkautta, mutta vaellamme yön varjoissa.” Luopumus on elämää vieraalla maalla. Osallisuus on muuttanut sen pimeäksi, kuoleman varjon maaksi, käskyjen unohtaminen valheen ja sorron pesäksi. Ovi on kuitenkin aina avoinna: ”Herra rakastaa sinua ja ottaa sinun maasi puolisokseen. Niin kuin nuorukainen ottaa neidon vaimokseen, niin sinun lapsesi ottavat sinut omakseen, niin kuin sulhanen iloitsee morsiamestaan, niin sinun Jumalasi iloitsee sinusta.” Osallisuus on molemminpuolista sitoutumista ja uskollisuutta, jota Jesaja vertaa avioliittoon. Kansa ottaa Jumalan omakseen, ja Jumala iloitsee uudesta liitosta.

Jeesuksen opetuksessa maa on muuttunut Jumalan valtakunnaksi: ”Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää…!” Paikkaan sidottu metafora purkautuu. Jeesus ei kuitenkaan viittaa mihinkään transsendenttiseen valtakuntaan. Sen tämänpuoleisuutta on erityisesti korostanut Luukas: ”Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt!” tai ”Ei Jumalan valtakunta tule niin, että sen tulemista voidaan tarkkailla. Eikä voida sanoa: 'Se on täällä', tai: 'Se on tuolla.' Katsokaa: Jumalan valtakunta on teidän keskellänne."

Osallisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden kolminaisuus on Jeesuksen opetuksen ytimessä. Vuorisaarna ei suinkaan kumoa lain käskyjä. Ne saavat uuden tulkinnan sisäisinä, sydämen käskyinä. Johannes kiteyttää ehkä evankelistoista parhaiten tämän kolminaisuuden sisällön: ”Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen.” tai ”Jos noudatatte käskyjäni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen noudattanut Isäni käskyjä ja pysyn hänen rakkaudessaan.” Jeesus toistaa myös Horebin vuoren liiton peruskäskyn: ”Rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” Hän puhuu tässä Jumalan suulla.