Musiikin henki

Katsoin Yle Areenasta radion sinfoniaorkesterin konsertista osuuden, jossa 83-vuotias DavidZinman johti Beethovenin Eroica-sinfonian. Hänen johtamistapansa oli pienieleistä ja näytti, että hänen katseensa ja pään nyökkäyksensä riittivät vihjeiksi orkesterille, mitä piti tehdä. Yhteyden intensiteetti oli kuitenkin mitä väkevin. Soittajien ilmeet kertoivat keskittyneisyydestä, ja jokainen tuntui antavan kaikkensa. Orkesteri saattoi kuultavaksi johtajansa pienimmätkin viittaukset, jolloin musiikin nyanssit lomittuivat kuin ensimmäistä kertaa kuultuna sinfoniaa kannattelevaan kokonaisnäkemykseen.

Soittajia ja kapellimestaria yhdisti henki, jonka voima välittyi kuulijoille. Silmät kostuivat jo ensimmäisessä osassa. Kun matka oli päätöksessään, yleisön huudot, tömistykset ja taputukset näyttivät, kuinka yhteinen kokemus olikaan. Sama henki oli käynyt kaikkien sydämeen.

Kuuntelen paljon musiikkia, mutta yhtä väkevää hengen kosketusta en muista kokeneeni kuin 35 vuotta sitten, jolloin olin nuoren kanadalaisen jousikvartetin konsertissa. Muistan näyn, jossa Beethovenin myöhäisen kvarteton sävelet alkoivat ikään kuin virrata ylöspäin soittajien keskeltä ja laskeutuivat suihkulähteen tavoin yleisöön. Olimme kaikki, soittajat mukaan luettuna, tilaksi muuttuneen musiikin sisällä. Kvarteton loputtua koko salillinen nousi seisomaan eikä aplodeista tahtonut tulla loppua.

Tätä minä kutsun hengeksi. Se on koettavana läsnä ihmisten välillä ja se koskettaa siihen osallisia myös sisäisesti. Siksi siihen liittyy totuuden tuntu. Henki ei ole kuvitelma eikä yksilöllisesti vaihteleva subjektiivinen kokemus. Tiedämme, että olemme kokeneet jotakin samaa, vaikka sitä ei voisi ilmaista sanoin. Yksilöllisyys tuleekin mukaan heti, kun yritämme kuvata kokemustamme niin kuin minä tässä.

Siirtymä ymmärryksen perusteissa

Suuren lauantain liturgia neljä viikkoa sitten avasi näkökulman, joka on pannut minut miettimään monia näkemyksiäni. Toiminnan teorian kielellä sanottuna sisäisten kohteiden kudelma on kääntynyt uuteen asentoon. Näitä mullistuksia on tapahtunut aiemmin, mutta tällä kertaa se vaikuttaa moniulotteisemmalta. Kokemuksen sisältöä on hankala kuvata sanojen avulla, vaikka se syntyi sanojen voimasta.

Ehtoopalveluksen parimiatekstien sisältönä ovat pelastuksen ja ylösnousemuksen ennuskuvat. Monesti kuunneltuina niiden sanat ovat tuttuja, mutta tällä kertaa kuulin niissä toistuvan kuvauksen Jumalan osallisuudesta kansansa historiassa kaikissa olosuhteissa. Tuo ”kaikissa olosuhteissa” on näkökulman ytimessä.

Olen miettinyt, mihin kaikkeen tämän näkökulman avautuminen voi liittyä. Olen runsaan parin vuoden ajan lukenut päivittäin kirkon kanonisoimien pyhien synaksarioita, muistokirjoituksia. Niissä avautuu ihmiselämän koko kirjo, jonka historia ulottuu Vanhan testamentin profeetoista meidän aikamme uusmarttyyreihin. Kertomuksia yhdistää uskollisuus Jumalalle kaikissa olosuhteissa.

Eilen kirkossa muisteltiin venäläistä marttyyripiispa Onufria. Hän syntyi vuonna 1889, vihittiin piispaksi vuonna 1922, ja vietti sen jäljellä olevan elämänsä ajan joko vankilassa tai karkotettuna.

Heinäkuussa vuonna 1935 viranomaiset pidättivät arkkipiispa Onufrin. Häntä syytettiin siitä, että hän piti kirkossa liian usein opetuspuheita, että hän oli antanut siunauksensa muutamille nunnaksi vihkimisille, muun muassa oman äitinsä nunnaksi vihkimiselle, ja että hän auttoi köyhiä, erityisesti vankilasta vapautuneita pappeja. Kotietsinnässä häneltä takavarikoitiin muistikirja, johon hän oli kopioinut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien kirjoista. Sen sisältöä pidettiin vastavallankumouksellisena.

Pyhä Onufri tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille. Hän ei valittanut epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. ”Herra on aina oikeudenmukainen”, hän kirjoitti. Keskitysleirillä Amurin alueella vangit kävivät peltotöissä. Onufrilla oli sydänvaivoja ja yskää. Kirjeissä äidilleen hän kertoi oloistaan mutta päätti kirjeensä aina Jumalan kiittämiseen: ”Sieluni on rauhallinen; kiitän kaikesta Luojaa, joka aina huolehtii meistä”, hän kirjoitti.

Vuonna 1937 Neuvostoliiton hallitus antoi asetuksen, jonka nojalla vankiloissa ja leireillä viruvat uskontunnustajat määrättiin teloitettaviksi. Onufria vastaan nostettiin uusi tekaistu syyte ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Blagoveštšenskissa toukokuun 19. päivänä (1.6.) vuonna 1938.

Pääsiäistä edeltävällä Suurella viikolla kirkossa luetaan Jobin kirjaa. Se on tutkielma syyttömän kärsimyksistä, jotka lopulta saavat Jobin kiroamaan syntymänsä. Jobin ystävät ovat vakuuttuneita, että hänen kärsimyksensä ovat Jumalan rangaistusta jostakin rikkomuksesta. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että kukaan joutuisi kärsimään ilman omaa syytään. Vaimokin sanoo: ”Vieläkö pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois.” Job ei hellitä. Hän käy suoraan kamppailuun Jumalan kanssa, johon Jumala vastaa. Vastaus luetaan Suuren torstain ehtoopalveluksessa ja se päättyy Jobin sanoihin: ” Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.”

Todennäköisesti 1100-luvulla elänyt Pietari Damaskolainen kirjoittaa hengellisen kehittymisen kahdesta vaiheesta. Ensimmäinen nojautuu kuulopuheisiin. Se on kirkkojen välittämän kertomusperinteen hyväksymistä, johon ei välttämättä liity mitään kokemusta Jumalan kohtaamisesta. Toinen kehitysvaihe alkaa Jumalan puhutellessa. Job ei luopunut Jumalasta, vaikka hänen elämänsä puitteet olivat murskana ja ruumis sairauden runtelema. Se antoi hänelle lopulta Jumalan näkemisen lahjan.

Synaksarioiden tekstit ovat parin vuoden kuluessa muokanneet salassa sisäisiä viiteverkostojani hengellisen elämän ja kehityksen sisällöstä. Jobin kirjan lukeminen Suurella viikolla kiteytti jotakin tästä vielä ulottumattomissa olevasta merkitysverkosta. Suuren lauantain ehtoopalveluksessa se murtautui tietoisuuteen, kun kuuntelin Danielin kirjan tekstiä kolmesta pyhästä nuorukaisesta.