Subjektiivisista kohteista toiseuden tajuamiseen

Siirtymäilmiöiden tutkiminen johti Winnicottin pohtimaan toiseuden tajun kehittymistä ja sen kehityksen edellytyksiä. Melanie Kleinille ihmisen toiminnan kohteet olivat subjektiivisia, tiedostamattomien fantasioiden läpitunkemia kohteita. Klein oli sikäli oikeassa, että ihmiselle ei mikään kohde ole neutraali. Se on aina joko haluamisen tai torjuvuuden kohde, sikäli kuin se ylipäätään herättää hänen kiinnostuksensa.

Psykoterapiassa ollaan kiinnostuneita näistä subjektiivisista objekteista. Niiden nimitykset vaihtelevat. Klassisissa kognitiivisissa terapioissa niitä kutsuttiin virheellisiksi tai irrationaalisiksi uskomuksiksi. Terapian ideana oli, että asiakas voidaan vapauttaa toimintaansa häiritsevistä uskomuksista melko suoraviivaisesti panemalla hänet koettelemaan niiden pätevyyttä käytännön harjoitteissa. Toinen perustekniikka oli sokraattinen dialogi – asiakkaan harhaisten uskomusten kumoaminen argumentoinnin avulla. Kaikkien kanssa nämä keinot eivät tepsineet. Uudemmissa kognitiivisissa terapioissa huomio on kohdistettu varhaisiin representaatioihin ja ydinskeemoihin, joiden yhteyteen pääseminen edellyttää uskallusta tutkia omia mielentoimintoja terapeutin tuella.  

Winnicott havaitsi siirtymäilmiöitä tutkiessaan ja hoitaessaan vaikeasti häiriytyneitä aikuisia, että siirtyminen subjektiivisista kohteista ympäröivän maailman ja sen ihmisten toiseuden tajuamiseen on hauras ja tuskallinen kehitystapahtuma. Vähää ennen kuolemaansa hän kirjoitti artikkelin ”The use of an object and relating throughidentifications”, joka julkaistiin postuumisti ilmestyneessä kirjassa Playing and reality”.  Kirjoituksensa alussa Winnicott toteaa: ”Kehityksen kulussa on aluksi objektisuhde ja lopussa kohteellinen toiminta. Niiden välissä on kuitenkin kenties ihmisen kehittymisen vaikein asia…: objektisuhteen ja kohteen käyttämisen välillä on kohteen sijoittaminen toimijan täyden hallinnan piirin ulkopuolelle.”

Transitionaalisten ilmiöiden teoria on tämän haavoittuvuudelle alttiin kehityksen toinen, positiivinen haara. Se kuvaa kuinka toiseuden vähittäinen sietäminen tulee mahdolliseksi yhteyden kokemuksen säilyttävien symbolien välityksellä. Viimeisessä artikkelissaan Winnicott tarkastelee, mitä subjektiivisille kohteille tapahtuu – ja mitä niille täytyy tapahtua – jotta ympäröivän maailman hyväksyminen erilliseksi ja todeksi on mahdollista. Sisäisten kohteiden on tuhouduttava, kerta toisensa jälkeen. Koska kaikki vauvan kohteet ovat aluksi subjektiivisia ja siten oman toimijuuden ulottuvilla, sisäisen kohteen rikkoutuminen on hänen kokemuksessaan myös ulkoisen kohteen rikkoutumista. Tätä Kleinkin painotti kuvatessaan kuinka ”paha rinta” sijoittuu projektiivisena äitiin ja palaa sieltä tuhoutuneena rintana takaisin.

Klein tyytyi vain sisäisten kohteiden dynamiikan kuvaamiseen. Niinpä hän ei voinut antaa tyydyttävää vastausta sille, kuinka vauva kasvaa ulos sisäisten kohteiden projektion ja uudelleen sisäistämisen kehästä. Winnicott vastaa: “Tämän kokemuksen mahdollisuus riippuu kohteen kyvystä säilyä (tässä yhteydessä säilyminen merkitsee, ettei kohde maksa samalla mitalla takaisin)”.

Winnicott oli jo siirtymäobjekteista kirjoittaessaan havainnut, että kohteen tärkein ominaispiirre on säilyä muuttumattomana. Vaikka vauva kuinka vääntelee pehmolelua ja heittelee sitä milloin minnekin, se tulee aina luotettavasti saataville sellaisena kuin on. Voidakseen oppia luottamaan ulkopuolisen maailman todellisuuteen, vauvan on tutkittava sisäisen kohteen tuhoutumista ulkoisen kohteen kautta. Klein kutsui tätä varhaiseksi sadismiksi. Winnicott näkee siinä myönteisen pyrkimyksen. Ulkoista kohdetta ei voi oppia rakastamaan, ellei se selviä fantasiakohteen aktiivisista tuhoamisyrityksistä. Luotettavuus on sitä, että hoitava aikuinen ei vastaa vauvan raivoon raivolla tai työntämällä hänet luotaan.

Kehitys fantasiakohteista kohteiden toiseuden tajuamiseen on haavoittuva. Se ulottuu vauvan varhaisimmista elinkuukausista kolmannelle ikävuodelle asti. Puhumme nykyisin varhaisesta uhmaiästä. ”Ei!” on taaperon sanavaraston perussana. Irti sanoutuminen ja kieltäytyminen ovat kuitenkin kehittyvän lapsen tapoja tutkia maailman toiseutta. Monet katkerat pettymykset ja uhmakohtaukset ilmentävät sen hyväksymisen vaikeutta, ja aikuista tarvitaan auttamaan lasta vaikeiden tunteiden sietämisessä joutumatta itse niiden valtaan. Tämä tarkoittaa lapselle ”kohteen säilymisen kykyä”.

Sisäisten kohteiden ja niihin liittyvien täyden hallinnan kokemusten vähittäinen murtuminen on välttämätöntä, jotta ihminen voi kokea itsensä todelliseksi todellisessa maailmassa. Se on Winnicottin mielestä myös psykoterapian tavoite, sillä toiseuden tajun hauraus tai puuttuminen ovat monen elämänongelman voimanlähde. Psykoterapiassa asiakkaan on tuhottava terapeuttiin kohdistamansa fantasiat moneen kertaan uskaltautuakseen rakentamaan sisäisiä toimintojaan uusiin muotoihin terapeutin avustamana. Ellei asiakas voi ehdottomasti luottaa terapeutin kestokykyyn, hän alkaa suojata terapeuttia säilyttääkseen terapiasuhteen. Terapia voi muodollisesti päättyä, mutta toiseuden tajun synnyttämä toimijuuden vapaus ei ole kehittynyt.

Olen tehnyt melko pitkän kierroksen Kleinin ja Winnicottin ajattelun sisällöissä. Se on ollut välttämätöntä, jotta voisin palata pohtimaan uskonnollisten ilmiöiden ja hengellisen kokemuksen mutkikasta ja helposti vääristyvää suhdetta.

Winnicott ja merkin synty

Donald Winnicott (1896-1971) opiskeli psykonalyytikoksi James Stracheyn analyysissä ja koulutuksessa. Työskennellessään pediatrina Lontoossa hän hakeutui 1930-luvulla Melanie Kleinin työnohjaukseen Stracheyn suosituksesta. Winnicottin ajattelun ymmärtämiseksi tämän kaksinaisen taustan tunteminen on välttämätöntä. Analyysipotilaidensa kanssa hänellä oli koko ajan näköala ihmisen subjektiiviseen kokemusmaailmaan. Pediatrisessa työssä hän saattoi havainnoida vauvojen ja äitien välitöntä vuorovaikutusta vastaanottohuoneessaan.

On tuskin liioittelua väittää, että Winnicott pyrki koko pitkän kirjallisen tuotantonsa puitteissa selvittämään näiden kahden tietolähteen suhdetta. Psykoanalyysipotilaat ilmaisivat vapaassa assosiaatiossa suhtautumistaan sisäisiin kohteisiinsa ja niiden päättymättömiin merkitysverkostoihin. Klein oli olettanut, että vauvalla on suhde sisäisiin kohteisiinsa jo syntyessään. Winnicott ei tätä hyväksynyt. Häntä kiinnosti se, kuinka vauva rakentaa sisäisten kohteiden maailman vuorovaikutuksessaan hoitavien aikuisten, erityisesti äidin kanssa.

Winnicott muotoili havaintonsa 1950-luvun taitteessa siirtymäilmiöiden teoriaksi. Se on teoria symbolien, sisäisten merkkien muodostumisesta vauvan omaehtoisessa toiminnassa, jota äidin toiminnat kannattelevat. Vastasyntyneen vauvan toimijuus on äärimmäisen rajoittunutta ja hän tuhoutuu, elleivät aikuiset alituisesti pidä hänestä huolta. Hyvin ajoitettu ja kohdallinen huolenpito tuottaa vauvalle kokemuksen olemisen jatkuvuudesta. Varsin pian se myös synnyttää illusorisen kokemuksen omasta toimijuudesta. Winnicott nimittää sitä varhaiseksi omnipotenssiksi.

Winnicottin ongelma oli sopivan sanaston löytäminen havaitsemiensa ilmiöiden käsitteellistämiseksi. Klassisessa psykoanalyysissä sekä illuusio että omnipotenssi liittyivät ongelmallisiin objektisuhteisiin. Winnicott halusi kuitenkin ilmaista vauvan kokemusta omasta toimijuudestaan, joka tekee mahdolliseksi luovan eleen. Sen Winnicott erottaa reaktiosta, johon vauva on pakotettu silloin, kun aikuisen kannatteleva toiminta syystä tai toisesta epäonnistuu. Luova ele on vauvan ja aikuisen kommunikaation tärkeä välittäjä. Se kehittyy pian myös osaksi vauvan instrumentaalista, ulkoisiin kohteisiin suuntautuvaa toimintaa. Vauva tutkii ja kokeilee kaikkea, mitä voi koskettaa.

Jo 3-5 kuukauden iässä vauvalle alkaa muotoutua toimintatapoja, joissa vauva asettaa kohteeksi itsensä, tarkemmin sanoen oman kehonsa, mutta punoo myös esineellistä ympäristöään toimintoihinsa. Vauva työntää peukalon suuhun ja hivelee samalla huuliaan muilla sormillaan. Hän tarttuu peiton kulmaan ja hyväilee sitä tai nyhtää siitä villatuppoja, joilla hän koskettelee kasvojaan. Hän kiskoo ruokalapun nyöriä tai työntää sen kulman suuhunsa. Vauvat ovat yksilöllisiä siinä, mitä kohteita he punovat omaan toimintaansa, ja se riippuu myös vauvan saatavilla olevista esineistä.

Vauvoilla on tietyssä vaiheessa tapana pudottaa käsistään kaiken, mitä ovat tutkimassa. He odottavat, että aikuinen nostaa sen takaisin heidän ulottuvilleen. Välistä he heittävät esineen luotaan, mutta odottavat edelleen, että se ilmestyy takaisin käteen. Jos aikuinen lopettaa leikin kesken, vauva protestoi.  

Tässä toiminnan yleisen kohteellistumisen kehityksessä vauva oppii erottamaan, mikä on minua ja mikä ei. Winnicott kutsuu minuuden rajalle asettuvia kohteita siirtymäobjekteiksi. Ne ovat ensimmäisiä ”ei-minä omistuksia”. Ne ovat minuuden ulkopuolista maailmaa, mutta kuitenkin vauvan toimijuuden ulottuvilla. Aikuisen täydentävät toiminnat ovat edelleen välttämättömiä, jotta siirtymäobjektit voivat säilyä elävinä ja muuntua myös yhteisen toiminnan sisäisiksi merkeiksi.

Hoitavan vuorovaikutuksen osana siirtymäobjekteista kehittyy aikuisen läsnäolon symboli, joka säilyttää vauvan yhteyden kokemuksen silloinkin, kun ulkoinen yhteys hetkeksi katkeaa.

Puolivuotiaan vauvan äiti huomasi, että vauva alkoi sivellä ruokaliinaansa syötön lopulla, kun hän rentoutui ja tuli uneliaaksi. Äiti tulkitsi liinan käsittelemisen lähestyvän unen merkiksi. Ruokaliina oli vauvan kaulassa miltei aina kun hän oli valveilla, sillä hänellä oli vilkas syljeneritys. Liina oli todellakin vauvan alituinen seuralainen. Kun vauva alkoi sivellä ruokaliinaa, äiti antoi hänelle samankokoisen kirkasvärisen käsipyyhkeen. Pyyhkeestä tuli pian unille valmistautumisen merkki. Vauvanhoito-opas oli herkistänyt äidin ymmärtämään, että pyyhkeellä tulisi olemaan näissä tilanteissa aivan erityinen merkitys. Niinpä hän antoi sen vauvalle vain nukuttamistilanteissa. Hän oli (onneksi) vain osittain tietoinen siitä, että kaikki pyyhkeen hyvät, rauhoittavat ja lohduttavat ominaisuudet syntyivät hänen ja vauvan välisestä hyvästä ja rauhoittavasta yhteydestä. Siirtymäobjekti voi täyttyä läheisyyden lumouksella vain, jos vauva on voinut punoa sen oman toimintansa osaksi.

Tässä on sisäisten kohteiden kehittymisen ”mekanismi”. Winnicottin kuvaus on Lev Vygotskin yleisen psyykkisen kehityksen periaatteen yksityiskohtainen täsmennys. Vygotski väitti, että kaikki kohteelliset toiminnat kehittyvät ensin vauvan ja aikuisen välillä ja sitten sisäisinä toimintoina. Häneltä puuttui kuitenkin empiirinen aineisto, jonka Winnicottin havainnot antavat.  Vygotski oletti myös, että psyykkiset toiminnat ovat merkkien välittämiä. Winnicott näyttää, kuinka vauvan omiin toimintoihin ja kommunikaation kietoutuvat kohteet sisäistyvät merkkien verkostoiksi, joiden viittaussuhteet säilyttävät yhteytensä ulkoiseen toimintaan.

Sisäiset kohteet ovat merkkien verkostoja

Kuten kaikki ihmisen toiminta myös psyykkiset toiminnat ovat kohteellisia. Psyykkiset, sisäiset kohteet rakentuvat merkeistä. Ulkoisen kohteen sisäinen merkki viittaa kohteeseen suuntautuvan toiminnan synnyttämään jälkeen. Kohtaamisen jälkenä merkin merkityssisältö muodostuu kahdenlaisista viittaussuhteista, joita tarkastelin lyhyesti edellisessä postissa.

Kohdeviitteet sisältävät tiedon kohteesta siinä muodossa, kuin toiminta on sitä koskettanut. Kant oli oikeassa, kun hän väitti, että emme milloinkaan tavoita kohdetta sinänsä. Kohde näyttäytyy aina ”für uns” – meille. Kohteen havainto rajoittuu siihen perspektiiviin, johon kohde toiminnan välityksellä on asettunut.

Merkkiin taltioituu aina myös suhdeviitteitä kohdeviitteiden ohella. Suhdeviite kuulostaa oudolta. Siihen sisältyy toiminnassa toteutunut toimijan ja kohteen välisen yhteyden laatu. Kun pimeässä kolautan sääreni sohvapöydän kulmaan, tunnistan ja muistan pöydän ja sen sijainnin. Samalla aistin törmäyksen aiheuttaman kivun. Siinä on kohteen suhdeviite, joka välittyy aivosaarekkeen kautta osaksi merkin hermoverkkoa. Se ohjaa minua välttämään jatkossa törmäämästä pöytään.

Kohde- ja suhdeviitteiden ykseytenä psyykkisillä merkeillä on aina tunnesävy. Tunteet ovat suhdeviitteitä. Aristoteles synnytti psykologiaan yli 2300 vuotta jatkuneen hankaluuden, kun hän tarkasteli kognitioita ja emootioita eri teoksissa. Nykyinen aivotutkimus osoittaa, ettei tällaista jakoa ole olemassa, vaan aistimukset ilmenevät hermoverkkoina. Kognitiivinen psykologia nojautuu kuitenkin edelleen tukevasti aristoteeliseen jaotteluun.

Kaikella, mitä koemme, on sävynsä. Mikäli se puuttuu, kyse on häiriöstä. Freud tunnisti ilmiön varhaisissa tapaustutkimuksissaan. Hän havaitsi, että traumaattisten tapahtumien tietoiset muistot muodostuivat kohdeviitteistä, joita hän kutsui heikoiksi ideoiksi. Tunnesisällöt, suhdeviitteet, olivat lohkoutuneet pois potilaan tietoisuuden ulottuvilta. Ne ilmenivät oireina, joiden yhteys alkuperäisiin kohdeviitteisiin oli mahdollista palauttaa hypnoottisessa tilassa. Vuodentakaisessa postissa olen käyttänyt esimerkkinä tunteiden lohkoutumisesta Hitchcockin Marnie-elokuvaa, jonka tietoisuudessa vain punainen väri viittasi lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin.

Sisäiset kohteet ovat ihmisen mielessä merkkien verkostoina, merkkikudelmina. Vapaan assosiaation menetelmä, jonka Freud kehitteli hypnoosista luovuttuaan, on tästä mitä osuvin esimerkki. Psykoanalyysissä kävijä etenee vapaasti verkostoa pitkin ja sanoittaa etenemistään analyytikolle. Ennemmin tai myöhemmin verkossa on ohentuma tai peräti repeämä, johon assosiatiivinen eteneminen pysähtyy. Repeämä viittaa johonkin, johon analyysissä kävijän tietoinen itsehavainnointi ei yllä. Mitkään merkitysyhteydet eivät kuitenkaan ole lopullisesti poikki. Palatessaan assosioinnin avulla repeämän äärelle toisesta näkökulmasta hän voi tunnistaa suhdeviitteitä, joita tietoisuudelta kätkeytynyt sisäinen kohde säteilee. Tai hän voi nähdä unen, joiden erikoislaatuiset kohdeviitteet sisältävät voimakkaita ja toistuvasti samansukuisia tunnesävyjä. Nämä suhdeviitteet toimivat viitteinä samalla tavalla kuin kohdeviitteetkin. Etenemällä suhdeviitteiden verkostoa silmukka tietoisuudesta kadonneen kohdeviitteen ympärillä alkaa kiristyä. Ennemmin tai myöhemmin kaikki tiet vievät Roomaan.

Vapaa assosiaatio on kerrassaan erinomainen menetelmä ihmisen sisäisen kohteiden maailman tutkimisessa. Freud oli kuitenkin liian sidoksissa oman aikansa neurologiaan ja psykologiaan, jotta hän olisi kyennyt kehittämään psyykkisen merkin käsitettä metapsykologisen teoriansa perustaksi. Melanie Klein ymmärsi paremmin, että hyvät ja pahat sisäiset kohteet muodostuvat symboleista, joita psykoanalyysissä käyvä lapsi ulkoistaa leikkitoiminnoissaan. Hänellä vain oli kovin rajoittunut käsitys symbolien viittaussuhteista, kun hän palautti ne seksuaaliviettien varhaisiin kehitysmuotoihin ja sadistisiin, kannibalistisiin fantasioihin.

Donald Winnicott on ensimmäinen psykoanalyytikko, joka pyrki rakentamaan johdonmukaista teoriaa ulkoisen, kohteellisen toiminnan ja sen synnyttämien psyykkisten merkkien yhteydestä.

Jatkan tästä seuraavassa postissa.

Sanojen voimat

Henki on sanan voima ja sanassa on hengen sisältö. Sanoissa on energiaa. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kirjoitus kiroilemisesta. Siinä viitataan kirosanojen voimaan, jota on tutkittu tieteellisestikin. Bowers ja Pleydell-Pearce (2011) julkaisivat kokeellisen tutkimuksen kirosanojen neurofysiologisista korrelaateista. Ihovastemittaus osoitti, että kirosanat aiheuttivat selvemmän reaktion kuin niiden kiertoilmaukset. Stephens, Atkins ja Kingston (2009) tutkivat kiroilun vaikutusta kivun sietoon. Kiroileminen lievitti kipuhavaintoa, nosti sydämen lyöntitiheyttä ja lisäsi kivun ajallista sietämistä enemmän kuin neutraalien sanojen toistaminen. 

Sanoissa on energiaa. Palaan aiheeseen, jota tarkastelin vuoden 2014tammikuun blogiposteissa. Niistä voi syntyä vaikutelma, että voima on kytkeytynyt sanan viittauskohteeseen. Se on kyllä totta, kuten tuonnempana ilmenee. Sanojen voima syntyy kuitenkin yhteydessä, jossa niitä käytetään. Äiti, joka luki Aulikki Oksasen runoa tajuttoman poikansa vierellä, antoi runon sanoille henkensä voiman. Se jäsensi pojan hermoverkoston niin että hän tuli tajuihinsa. Sanat ovat merkityskudelmia, jotka ovat järjestyneet neuroverkoiksi. 

Sanojen kuten kaikkien psyykkisten merkkien rakenne on kaksinainen. Sana viittaa kohteeseensa, mutta se viittaa myös käyttöyhteyteensä. Sanan voima syntyy sanojan yhteydestä kohteeseen. Voima ilmenee sanojen tunnesävyinä. Sananlaskujen kirjassa on paljon säkeitä, jotka tätä korostavat. 

Sävyisä vastaus taltuttaa kiukun, loukkaava sana nostaa vihan.
Lohduttava puhe antaa elämänrohkeutta, petollinen sana murtaa mielen.
Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä.
Mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!
Hyvä sana ravitsee puhujansa, mutta pahantekijä janoaa väkivaltaa. 

Kaksi viimeistä ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne liittävät sanojen voiman käyttöyhteyteensä. Sanojen voima hyvässä ja pahassa koskee kaikkia merkkejä. Keskisormen näyttäminen voi laukaista liikenneraivon, kulmakarvojen kohottaminen perheriidan. 

YLE:n sivuilla oli 23.11. tiedeuutinen, jossa kerrottiin kosketuksen vaikutuksesta kuukauden ikäisten vauvojen aivoihin. Uutisen lähteenä tutkimus on julkaistu DevelopmentalCognitive Neuroscience- lehdessä. Kun vauvat olivat nukahtaneet imetyksen jälkeen, heidän oikeaa säärtään siveltiin pehmeällä harjalla. Kosketus synnyttää kohtaamisen jäljen – merkin. Jokainen kehonosa on edustettuna aivoissa, ja magneettikuvannuksessa näkyikin oikeaa säärtä vastaavan alueen aktivoituminen.  Uusi havainto oli, että vauvojen aivoissa aktivoitui myös aivosaareke, joka säätelee ihmisen tunnekokemuksia. Tässä on kenties ensimmäinen tutkimus, joka osoittaa merkkien viittaussuhteiden kaksinaisen rakenteen alkuperän. Merkki on kohde- ja suhdeviitteiden ykseys, ja tuo ykseys näyttäytyy jo kuukauden ikäisillä vauvoilla hermoverkon kaksinaisena aktivoitumisena. Kosketus viittaa sääreen. Se on samalla hyvänsävyinen kosketus, joka välittyy toisen aivoalueen kautta.

Merkin perusrakenne säilyy myös sanoissa. Ne vain kuuluvat toiseen merkkijärjestelmään, jonka omaksumme kun opimme puhumaan. Pienillä lapsilla sana on yhtä viittauskohteen kanssa. Äidinkieltään oppiva lapsi ei voi ajatella, että kyse on sopimuksenvaraisista merkeistä. Hän on Aadamin kaltainen antaessaan nimiä välittömän ympäristönsä tapahtumille ja niitä kannatteleville aikuisille. Äiti ja isä ovat aluksi erisnimiä siinä missä oma nimi. Vasta myöhemmin hän ymmärtää että sanat voivat viitata suhteeseen. Silloin hän pystyy myös viittaamaan itseensä sanalla ”minä”.

Sanojen merkitysrakenteeseen kiteytyneet suhdeviitteet säilyvät erityisesti äidinkielen sanoissa. Myöhemmin opittu vieras kieli on tunnesisällöiltään paljon niukempaa. Tämän koin erityisen selvästi opiskellessani psykoterapiaa Lontoossa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Vuorovaikutus asiakkaan kanssa tuntui oudolta siksi, että ruumiini ei ollut mukana kannattelemassa sanojen sisältöä. Tunsin olevani puhuva pää. Englanninkieliset sanat kyllä viittasivat kohteisiin, mutta ne oli opittu älyllisen toiminnan avulla. Niinpä sanojen suhdeviitteet olivat jääneet kehittymättä. Sanoistani puuttui henki, joka olisi koskettanut asiakkaani käyttämien sanojen tunnesisältöä.

Sana, sanominen ja henki

Sanan ja hengen suhde on mietityttänyt minua vuoden ajan luettuani Buberin Minä ja Sinä -kirjassa esitetyn väitteen "Henki on sana". Väitteelle on hyvät perusteet. Genesiksen ensimmäinen säe asettaa sanan ja hengen ykseyden. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.” Jumalan henki puhuu. Jumala on hengellään läsnä sanassa. Hengen voima on sanassa. Tämä Jumalan hengen ja sanan ykseys on pyhän kolminaisuuden ensimmäinen, yksinkertainen formulointi.

"Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Jumalan luomisteko kuvataan sanomisena. Genesiksen ensimmäisen luvun säkeet kuvaavat kohta kohdalta, kuinka Jumalan sanominen saa aikaan näkyvän maailman kehittyvät muodot. Jumala sanoi:  "Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä." Ja niin tapahtui.

Jumalan sanomisessa toteutuu sanan ja tapahtumisen liitto. Se toistuu lukemattomin tavoin Vanhan testamentin teksteissä.  Psalmin 33 alussa sanotaan: ”Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot. Kuin leiliin hän on koonnut merien vedet ja varastoihinsa syvyyden virrat... Mitä hän sanoi, se tapahtui, mitä hän käski, se pysyi.” Jesajan kirjan säkeissä asia ilmaistaan näin: ”Näettekö: minkä olen ilmoittanut, se on tapahtunut, ja nyt minä ilmoitan uutta. Ennen kuin se taimelle ehtii, minä kerron sen teille.” (Jesaja, 42, 9) Sananlaskujen kirjassa Viisaus sanoo: ”Minulta tulee ajatus, minulta sen toteutus, minä olen ymmärrys, minun on voima.” 

Sanan ja sen toteutumisen liitto koskee myös ihmistä, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen. Jumala antoi ihmiselle vallan sanomiseen ja sen välityksellä näkyvän maailman luomistyön jatkamiseen. ”Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.” (Genesis, 2, 19)

Nimeämisen valta ei tunne rajoja. Se näyttäytyy tieteiden ja niihin perustuvien teknologioiden kehityksessä. Antaessaan ihmiselle vallan saada asioita aikaan sanojen välityksellä Jumala otti suuren riskin, jonka suojaksi hän asetti ensimmäisen käskyn: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma."

Paratiisin hedelmäpuiden keskellä kasvoi myös elämän puu, jonka hedelmistä Jumala ei varoittanut. Syntiinlankeemuskertomus on ihmisen sisäisen jakautuneisuuden kuva. Nimeämisen voimaa ihminen ei ole kadottanut, mutta hän saattaa käyttää sitä sekä hyvän että pahan aikaansaamiseen. Sanan ja hengen ykseys on säilynyt, mutta henki on haljennut kahtia. Hyvän hengen rinnalla on paha henki. Sekin on sanoista tehty.

Tätä haluan korostaa, sillä nykyajan arkiajattelussa henki ymmärretään yleensä jonakin aineettomana voimana, joka liihottelee ympärillämme ja asettuu silloin tällöin ihmiseen. Tällainen käsitys hengestä sisältyy manaukseen ja magiaan. Sanoja niissäkin käytetään hengen kutsumiseen tai karkottamiseen. Ei huomata, että manauksen lausuja määrittää itse hengen, jonka vallassa hän silloin on. Sen kauemmaksi hänestä ei henki ulotu, vaikka hän niin kuvittelee. Hyvät ja pahat sanat ovat tekojemme lähde. Ne määrittävät toimintojamme, joiden välityksellä saamme tässä näkyvässä maailmassamme aikaan joko hyvää tai pahaa.

Moderni raamatuntutkimus

Ystäväni lähetti minulle linkin kirjallisuusblogiin, jossa esiteltiin James Kugelin teosta How to read the Bible. Kirja esittelee modernia raamatuntutkimusta ja kuinka sen valossa voidaan tulkita Raamatun tekstejä. Blogissa viitataan Shaye Cohenin luentosarjaan, joka käsittelee samaa aihetta. Kugelin teos on luentosarjan oheisaineistoa. Cohen on Harvardin yliopiston professori. Luennot on pidetty vuonna 2013.

Kuuntelin ensimmäisen luennon. Semiittisellä temperamentilla höystetty esitys on hieno johdanto modernin raamatuntutkimuksen metodologiaan. Sen perustana on hänen mukaansa hermeneuttinen epäily, joka muuten on olennainen lähtökohta kaikissa historiallisissa tieteissä paleontologiaa, arkeologiaa ja jopa geologiaa myöten. Siinä tosin tulkinnan perinne on niin kattava, että uusien analyysimenetelmien tuottama tieto ei järkytä tieteen teoreettista perustaa.

Moderni raamatuntutkimus sen sijaan ravistelee perinteistä uskonnollista raamattukuvaa kovin kovakouraisesti. Tutkimusperinteen juuret ovat 1800-luvulla, jolloin historismi tuli keskeiseksi tulkinnan lähtökohdaksi luonnon- ja yhteiskuntatieteissä. Darwin ja Marx ovat historismin klassikoita. Ajatus Raamatun tutkimisesta historiallisesti muotoutuneena dokumenttina osui suoraan dogmaattisten opinkappaleiden varaan nojautuvien kirkkojen aatteelliseen sydämeen.

Cohen parodioi konservatiivista käsitystä, jonka mukaan Mooses nousi kahdesti vuorelle ja merkitsi muistiin Jumalan sanat, joiden mukaisesti hän kirjoitti Tooran viisi kirjaa noin 1300 vuotta eaa. Historiallisen tutkimuksen valossa nuo kirjat syntyivät ja täydentyivät satojen vuosien kuluessa aina neljännelle vuosisadalle ennen ajanlaskun alkua. Niiden sisällössä on nähtävissä tulkintaperinteitä, jotka heijastavat israelilaisten yhteisöllisiä jakautumia ja yhteyksiä aikakausien kuluessa muotoutuviin kulttuurivaikutuksiin.

Cohen antaa ymmärtää, että moderni raamatuntutkimus on osaltaan ruokkinut niin juutalaista kuin kristillistäkin fundamentalismia, kun ihmiset suojaavat hengellisen elämänsä koettuja ankkureita liberaaliteologian hyökkäyksiltä. Tässä kohdassa mietin Martin Buberin ajatusta, kuinka vaikea ihmisen on olla elävässä Minä-Sinä -suhteessa Jumalaan ja kuinka pian hän kivettää sen käsityksikseen. Niin tehdessämme toimimme vastoin toista käskyä, joka kieltää tekemästä Jumalasta kuvaa. Sanallinen, dogmaattinen kuva ei ole patsasta kummoisempi.

Takertuessaan dogmaattisiin uskonkappaleisiin kirkot ovat kiinnittäneet itsensä 300-luvun maailmankäsitykseen ja platonilaiseen ihmiskuvaan. On ihme, että Henki kuitenkin pääsee puhaltamaan tämän kiviraunion sisällä. Yhä useammat etsivät sen kosketusta Idän mystisistä perinteistä kuten joogasta ja meditaatiosta. Niissä keskitytään oppilauseiden asemesta kehon valmistamisesta Hengen kohtaamiseen.

Kun Jeesus sanoi ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” hän erotti toisistaan sanomisen ja elämisen. Nykyajan uskovaisuus on sanomista. Usein sanominen muodostuu sanoista, joiden merkitystä sanoja ei ymmärrä. Hän voi kuitenkin olla varma pelastumisestaan, kunhan lausuu uskontunnustuksen. Hän on myös varma siitä, että juuri hän ymmärtää Raamatun kirjaimellisen totuuden. Kirous sille, joka ajattelee toisin.

Fundamentalistisesti uskovaa moderni raamatuntutkimus häiritsee, sillä se lyö särön hänen pystyttämäänsä ajatusrakennelmaan. Hänen uskonsa horjuu. Hän ei löydä Hengen kosketusta profeetan sanoista: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, sen Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” Näissä sanoissa on toisen käskyn ydin.

Sisäinen Toinen

Luin äskettäin psalmia 36. Ortodoksisen kirkon suureen ylistysveisuun on otettu sen jälkiosan säkeitä. Minä havahduin psalmin alkuun:

Synti kuiskii väärintekijän sydämessä
niin ettei hän enää pelkää Jumalaa.
Synti kiehtoo hänen silmänsä
niin ettei hän näe eikä vihaa vikojaan.
(Ps. 36:2-3)

En nyt mieti sitä, mihin kaikkeen synti viittaa. Huomioni kohdistuu siihen, että synnille annetaan toimijuus. Psalmi sanoo jotakin ihmiselle ominaisesta suhtautumistavasta, jolle on ominaista sijoittaa toimijuus pois itsestään. Voima näyttää tulevan ulkopuolelta ja se panee ihmisen tekemään tekoja, joita hän ei halua.

Viime päivien keskustelu peliaddiktiosta on hyvä esimerkki siitä, kuinka toimijuus sijoittuu ulos. Sama ilmiö on pohjana keskustelussa alkoholijuomien myynnin vapauttamisesta. Saatavuus lisää käyttöä. Makeisverosta luopuminen vie ihmiset aiempaa useammin irtokarkkihyllyjen ääreen ja panee elintarviketeollisuuden lisäämään valmisruokien sokeripitoisuutta entistä suruttomammin.

Yhteiskunnallinen kontrolli on oikeastaan ainoa päteväksi havaittu keino säädellä ihmisen alttiutta luovuttaa toimijuutensa ulkopuolelleen. On kuin meidän olisi helpompi suostua ja alistua ulkoiseen pakkoon kuin ottaa vastuun vaiva kantaaksemme.

Psalmin psykologia on osuvaa. Synti kuiskii ja sulkee silmät. Halun kohde saa ihmisen lumouksen valtaan, eikä hän näe kohteeseen sisältyviä vaaroja itselleen. ”Hän ei näe eikä vihaa vikojaan.” En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että vihaamalla voisi ratkaista suhtautumisen kohteen houkuttelevuuteen. Melanie Klein, jonka ajatuksia olen viime viikkoina kerrannut, avaa mielenkiintoisen näkökulman synnin ja vihan yhteyksiin.

On kysyttävä, kuka on ihmisen sisällä se, joka voi olla vihainen sille, mitä havaitsee. Sen perinteinen nimi on omatunto. Freudin aloitteesta sitä on ryhdytty kutsumaan yliminäksi. Yliminä on sisäinen Toinen, johon ihminen on vastavuoroisessa yhteydessä. Klein havaitsi hoitaessaan hyvin pieniä lapsia, että yliminä kehittyy hyvin varhain ja että se on suhtautumistavoiltaan jyrkkä, äärimmäinen ja sadistinenkin. Niinpä lapsi kehittää tapoja, joiden avulla hän voi suojautua sen tuhoisuudelta. Niistä varhaisimpia ovat lohkominen ja ulos sijoittaminen.

Klein pohti myös sitä, millaisista aineksista tämä primitiivinen sisäinen toinen muodostuu. Se menee melkoisen spekulaation puolelle. Ajatuskulku on suunnilleen tämä: parin ensimmäisen elinkuukauden aikana hyvät ja pahat kokemukset ovat erillään toisistaan. Yhteyden kokemus hoitavan aikuisen kanssa synnyttää hyvien kohteiden sisäisen varaston. Poissaolon ja yhteyden poikkimenon kokemukset eivät sen sijaan tuota kohteen puuttumisen kokemusta, vaan herättää eloon pahat kohteet. ”Kun äiti menee pois, vauva ei jää yksin, vaan kauhun kanssa”. Paniikin ja kauhun fantasiakohteet vauva pyrkii sijoittamaan itsestään ulos, mutta sieltä ne tulevat takaisin Toisena, joka asettuu vauvan mieleen.

Yliminä on se, jonka käteen pieni lapsi tarttuu, kun hänen on selvittävä yksin. Hän antaa tässä toimijuutensa Toiselle. Jos tämä toinen on imenyt itseensä ankaran ja sadistisen suhtautumistavan, sen kanssa on tukalaa olla. Jos yliminän onnistuu tavalla tai toisella taas sijoittamaan ulos itsestään, oma toimijuus ei ole kokonaan sen lamaannuttamaa. Tässä ei vielä ole kaikki. Suojautumista täydennetään usein lohkomisella. Se on psalmin sanoin silmien sulkemista. Tai oikeammin valvovan silmän sulkemista. Voi toimia, kun Toinen ei häiritse. Se on addiktiivisissa toiminnoissa aina mukana. Kahvilan pullatiskin ja hallin peliautomaatin havaitseminen johtaa hetkelliseen tilamuutokseen, jolloin Toinen on hiljaa tai kokonaan poissa mielestä. Se palaa, kun on myöhäistä. Se voi vain syyttää ja sättiä halun valtaan joutunutta. Se voi olla raivoisan sadistinen ja vaatia hyvitystä, johon pelkkä katumus ei riitä. Vikojen vihaaminen voi pitää sisällään tällaisen sisäisen vuorovaikutuksen. Siitä tuskin seuraa mitään hyvää.  

Melanie Kleinin sisäiset objektit

Olen tänä syksynä luennoinut lasten psykoterapian teoriahistoriasta. Se pani minut lukemaan uudelleen Melanie Kleinin teoksia. Hän hoiti 1920-luvulla lapsia, joista nuorimmat olivat parivuotiaita. Puhuminen ei ole pienten lasten pääasiallinen ilmaisukeino, joten Klein käytti leluja ja askarteluvälineitä ilmaisun välineinä. Niiden avulla hän sai näkyviin varhaisen sisäisten fantasioiden maailman, jota hän kirjoituksissaan pyrki käsitteellistämään.

Toiminnan teorian näkökulmasta Kleinin ehkä olennaisin havainto oli, että sisäiset objektit eivät ole ulkoisten kohteiden representaatioita. Ne muodostuvat merkkiverkostoista, joihin monin tavoin punoutuvat pienen lapsen halut, pelot ja sadistiset yllykkeet. Kleinin lapset ovat kuin langenneen maailmamme näyttämö, jossa yhteyden halu ja sen poikkimenon kauhu vuorottelevat lukemattomin sävyin. Hyvä ja paha ovat läsnä syntymästä saakka. Vauvat joutuvat kehittämään suojautumiskeinoja yhteyden poikkimenokokemuksen synnyttämältä vainoahdistukselta ja tuhoutumisen kauhulta.

Projektio, kohteen sijoittaminen ulos on varhaisen suojautumisen päämuoto. Klein käyttää ruumiillisia vertauskuvia: hyvä otetaan sisään ja paha työnnetään pois. Maitoa antava rinta on hyvän sisäisen kohteen prototyyppi. Jos rinta on poissa tai jos maito ehtyy, rinta muuttuu vauvan fantasiassa pahaksi. Vauva kääntää päänsä pois pahaksi muuttuneesta rinnasta.

Nykyään näitä metaforia ei oteta kirjaimellisesti. Projektio jo varhain kehittyvänä, suojaavana toimintatapana on kuitenkin nähtävissä ihmisen persoonallisuuden kehityksen kaikissa vaiheissa. Se, minkä kanssa ei tule sisäisesti toimeen, nähdään toisissa. Helpotus on kuitenkin näennäinen, sillä maailma näyttäytyy projektion valossa. Kuinka tavallinen onkaan ajatus: ”Mitähän toiset tästä ajattelevat?” Matteuksen tulkinta Jeesuksen sanoista sisältää tämän projektiolla suojautumisen seurauksen: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan." Jos pahan sijoittaa ulos, se tulee takaisin.

Mutta takaisin Kleiniin. Muutaman kuukauden kuluttua varhaisten ahdistusten sijaan astuvat hyvän kohteen menettämisen pelko, vauvan omien tuhoavien yllykkeiden aiheuttama kohteen vaurioitumisen tuottama syyllisyys ja pyrkimys vaurion korjaamiseen tai hyvittämiseen. Kleinin terminologian mukaan alttius paranoidiseen asemoitumiseen vähenee. Hyvän kohteen menettäminen ei enää herätä vainoahdistusta vaan surun ja kaipauksen tunteen. Vauvan toimijuus on riittävän kehittynyttä, niin että hän pystyy vaalimaan hyviä kohteitaan ja säilyttämään niitä mielessään, elleivät ne ole saavuttamattomissa liian pitkään. Tätä ajatusta Winnicott kehitteli muutamia vuosikymmeniä myöhemmin siirtymäilmiöiden ja -objektien teoriassaan.

Kleinia lukiessani mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ” Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.”  Olen usein miettinyt, mitä ovat hyvyyden ja pahuuden varastot, joita ”suu puhuu”, tai jotka ilmenevät ulkoisiin kohteisiin suuntautuvissa toiminnoissa. Mihail Bahtin on antanut Jeesuksen sanoille modernin ilmiasun, kun hän väittää, että ihminen on koko persoonallaan läsnä ilmaisussaan. Klein täydentää tätä sisäisten objektien teoriallaan, jotka ovat noita sydämestä purkautuvia hyvyyden ja pahuuden varastoja.