Ensimmäinen merkki

Merkit ovat kohtaamisen jälkiä. Ne syntyvät toimijan ja kohteen yhteydestä – kosketuksesta. Ensimmäiset merkit syntyvät jo äidin kohdussa. Italialainen kehitysneurologi Adriano Milani Comparetti alkoi 1980-luvun taitteessa tutkia sikiön liikkeiden kehittymistä raskauden kahdeksannesta viikosta eteenpäin. Niiden havainnointi tuli mahdolliseksi ultraääniteknologian myötä. Milani havaitsi, että kahdeksanviikkoinen sikiö koskettaa painonsa lisääntyessä ajoittain kohdun seinämää. Nuo ensimmäiset ”kohtaamiset jonkin kanssa” muuttavat sikiön liikkeiden luonnetta suorastaan dramaattisesti. Ne jäsentyvät pian vaihteleviksi liikehahmoiksi, ja alkavat havainnoitsijan näkökulmasta muuntua tarkoituksellisiksi. Sikiö alkaa tutkia kohtuympäristöään koskettelemalla.

Kahdennenkymmenennen raskausviikon aikoihin sikiön liikkeet ovat vakiintuneet yksilöllisesti vaihteleviksi liikesarjoiksi. Milani totesi, että ne näyttivät samanlaisilta kuin aikuisten voimistelijoiden perusliikkeet. Raskauden loppuvaiheessa vauva on kehittänyt itselleen monipuolisen liikevalikoiman, joka on yhteydessä äidin toiminta- ja suhtautumistapoihin. Milani päätyi havaintojensa perusteella näkemykseen, että synnytys on äidin ja vauvan yhteistoimintaa. Sen vaiheet ja eteneminen rakentuvat molempien valmistautumisen ja yhteisen ponnistelun varassa.

Milani kuvaa tutkimuksissaan ensimmäisen merkin, joka syntyy tuntoaistin välityksellä. Sitä kutsutaan tavallisesti aistimukseksi. Silloin unohtuu helposti se, että aistimus viittaa kohteeseen. Kohteen viiteverkosto kehittyy sitä mukaa kun vauvan liikkeet ja tutkivat toiminnat monipuolistuvat. Sikiö ei tosin tiedä koskettelevansa kohdun seinämää, istukan pintaa tai napanuoraa. Hänellä ei ole kohteisiin viittaavia sanoja kuten meillä. Alituinen ja vaihteleva kohtaaminen, jonka sikiön omat tunnustelevat toiminnat saavat aikaan, muovaa hänelle kuitenkin kokonaisen merkkien kudelman. Voimme varauksin nimittää kudelmaa kohtuympäristön ”kuvaksi”. Sikiön toiminnoista kuitenkin riippuu, millaiseksi tuo kuva rakentuu.

AlessandraPiontelli jatkoi Milani Comparettin työtä ja kehitti sitä kiinnostavaan suuntaan. Raskaana olevat naiset osallistuivat säännöllisiin ultraäänitutkimuksiin. Piontelli tallensi synnytyslääkäreiden keskustelua ja kommentteja, joita he tekivät havainnoidessaan sikiön raskaudenaikaista kehitystä. Syntymän jälkeen Piontelli havainnoi vauvoja heidän kotioloissaan viikoittain vauvahavainnointimenetelmän avulla parin vuoden ajan. Hän kokosi tutkimuksensa aineiston tapauskuvauksiksi, jotka ilmentävät odottavan äidin ja hänen kohtuvauvansa kokemusmaailman läheistä yhteyttä.

Giulian kolmissakymmenissä oleva äiti oli ylipainoinen, ja jo kolmannellatoista raskausviikolla hän näytti kohta synnyttävältä naiselta. Hän rakasti herkkuja ja hyvää ruokaa. Hän viihtyi aloillaan napostellen kaikenlaista. Ultraäänihavaintoja kommentoidessaan lääkärit kiinnittivät huomiota kehittyvän vauvan taipumukseen käyttää suutaan koskettelun päävälineenä. Hän nuoli käsiään, imeskeli napanuoraa ja nuoleskeli myös istukkaa ja kohdun seinämää. Äidillä oli mielikuva, että Giulia tulee rakastamaan syömistä kuten hän, ja että Giuliasta myös tulee ylipainoinen. Kun Giulia syntyi, hän ei ensin osannut imeä rintaa vaan ryhtyi nuolemaan sitä. Hänen toimintojensa päävälineeksi oli muotoutunut kieli, ja niin hän sovelsi oppimaansa kohdatessaan ensimmäistä kertaa äitinsä nännin.

Giannin äidin ensimmäinen raskaus oli päättynyt istukan irtoamisen vuoksi keskenmenoon. Lääkäri kuvasi äitiä ahdistuneeksi naiseksi, jonka huoli ultraäänitutkimuksissa suuntautui ennen muuta istukan kuntoon. Piontellin muistiinpanot lääkärien havainnoista ovat sisällöltään aika surullisia. Gianni liikkui raskauden aikana hyvin vähän. Hän näytti kyyhöttävän ”kohdun nurkassa” pitäen käsillään kiinni napanuorasta. Hänen toimintansa oli kuin kuva äidin ahdistuksen sisällöstä. Synnytyksen lähestyessä hän ei kääntynyt kohdussa eikä osoittanut mitään aikomusta syntyä. Äidin verenpaineen kohoaminen sai lääkärit lopulta päätymään keisarileikkaukseen. Lapsi oli edelleen niin painautuneena kohdun yläosaan, että hänen ulos saamisensa oli lääkärille vaikeaa. Raskauden aikainen liikkumattomuus oli myötävaikuttanut kampurajalkaan, minkä vuoksi Giannia piti hoitaa kolmen kuukauden ajan toistokipsauksilla.

Tapauskuvaukset näyttävät, kuinka äidin suhde maailmaan on osa kehittyvän sikiön ympäristöä. On lähes mystistä, kuinka äidille tärkeät viittaussuhteet siirtyvät vauvan omaisuudeksi. Giannin tapauksessa on helpompaa ymmärtää, mistä voi olla kysymys. Äidin ahdistuneisuus pitää hänen stressihormonitasonsa jatkuvasti koholla. Äidin alituinen kokemus keskenmenon vaarasta välittyy kemiallisesti, ja tähän kemialliseen hälytystilaan kehittyvä sikiö joutuu tavalla tai toisella vastaamaan. Giulian korostunut oraalisuus on vaikeammin ymmärrettävissä. Äiti tosin hoiti monia asioita elämässä suutaan ja makuaistiaan stimuloimalla. Toistaiseksi jää salaisuudeksi, millaisten neurokemiallisten prosessien kautta äidin kohteellinen toiminta välittyi Giulialle. Kemiallinen kommunikaatio on luonnossa yleistä, ja ehkä joskus näemme päivän, jolloin tällaisia ilmiöitä tutkitaan neurokemiallisen koeasetelman avulla.

Psyykkiset merkit

Matkani psyykkisten merkkien tutkimiseen alkoi Lev Vygotskin väitteestä: Ulkoisissa toiminnoissa kohteen ja toimijan yhteyttä välittävät työkalut, kun taas psyykkisiä toimintoja välittävät merkit. Vygotski päätyi tutkimaan sanamerkkejä, jotka kiilautuvat osaksi kaikkia psyykkisiä toimintoja ja tuovat näin kulttuurin sisällöt ihmisen sisäisen maailman rakennusaineiksi. Hän sanoi myös: Jokainen sielullinen toiminta syntyy kahdesti; ensin ihmisten välillä ja sitten sisäisenä. Sanat ovat kommunikaation työkaluja, ja puheen omaksumisen myötä niistä myös tulee psyyken työkaluja.

Vygotski ei pohtinut merkkien alkuperää. Koska hän keskittyi sanamerkkeihin, se ei ollut tarpeellista. Nehän ovat kulttuurin tuotetta ja valmiina jokaiselle vauvalle, joka alkaa omaksua niitä. Sanoja käytetään ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Siten sanojen merkityssisällössä on aina mukana sanan lausuja. Tapamme puhua ”äidinkielestä” on tästä mainio esimerkki, vaikka nykyisin vauvojen hoidon tasavertaistuessa voidaan hyvin perustein puhua myös ”isänkielestä”. Kaksikielisissä perheissä vauvat oppivat kommunikoimaan kahdella eri merkkivälineistöllä ollessaan yhteydessä äidin tai isän kanssa. He oivaltavat jo varhain, että merkin viittauskohde on riippumaton sen ulkoasusta. ”Pöytä” ja ”bord” ovat vain kaksi välinettä, joiden avulla voidaan viitata samaan asiaan.

Meni pari vuosikymmentä, ennen kuin oivalsin, että merkin alkuperä on tärkeä asia. Sanat ovat alkuperänsä puolesta dialogisia merkkejä. Ne ovat syntyneet ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja järjestyneet osaksi kieltä, joka määrittää sanojen käyttötapoja. Ihmisen mielentoimintoja välittää kuitenkin merkkivaranto, joka on syntynyt kommunikaation ulkopuolella. Vygotski ilmaisi tämän tunnetussa esimerkissään solmun solmimisesta nenäliinaan. Kun teemme solmun nenäliinaan, synnytämme merkin. Se viittaa asiaan, jonka haluamme muistaa. Solmu on merkki, jonka ihminen asettaa tietoisessa toiminnassaan. Se on ulkoinen muistijälki, jonka viittauskohde palautuu mieleen, kun käsi osuu taskussa solmuun. Kukaan ei enää käytä kangasliinoja, mutta esimerkki kuvastaa hyvin sitä, että merkkejä syntyy kommunikaation ulkopuolella. Vygotski ei kuitenkaan osannut käyttää havaintoaan psyykkisten toimintojen teoriassaan.

Hitchcockin elokuva Marnie on loistelias esimerkki traumaattisen kokemuksen synnyttämästä merkistä. Se näyttäytyy elokuvan alussa vain Marnien vastenmielisyytenä punaista väriä kohtaan. Arvoitusta täydentää pian kohtaus, jossa Marnie tipauttaa pisaran punaista korjauslakkaa puseronhihalle. Hän menee pois tolaltaan ja syöksyy huuhtomaan puseroa. Työkaveri juoksee perään olettaen, että Marnie on loukannut itsensä. Marnie katsoo häntä lasittuneesti ja kiistää tapahtuneen merkityksen. Hän ei saa kosketusta äkilliseen pakokauhuunsa. Elokuvan eteneminen raottaa vähä vähältä merkin viittaussuhteita, kunnes sen viiteverkosto paljastuu loppukohtauksessa kokonaisuudessaan Marnielle ja katsojalle.

Traumaattisten kokemusten synnyttämät oireet ovat merkkejä, joiden alkuperä ei usein ole selvillä ihmiselle itselleenkään. Hän on joutunut lohkomaan sen erilleen tietoisuudestaan, mutta kokemus muistuttaa olemassaolostaan epäsuorasti kuten Marnien tapauksessa. Psykoanalyysi kehittyi aikanaan tällaisten merkkien alkuperän tutkimisessa. Vapaan assosiaation avulla analyysissä kävijä etenee niiden merkkien varassa, joita hänellä on käytössään, kohti tietoisuutensa viiteverkostojen katkoksia ja repeämiä. Traumaattisen kokemuksen merkit eivät usein ole sanoin ilmaistavissa, sillä ne näyttäytyvät tunnepitoisina kehotuntemuksina.

Merkit ovat kohtaamisen jälkiä. Ne kantavat alkuperäänsä viiteverkostossaan. Kohtaamisen osapuolista ja tavoista riippuu, millaisia merkkikudelmia kokemuksiimme kiteytyy. Osa merkeistä asetetaan kuten solmu nenäliinaan. Suurin osa sisäisestä merkkimaailmastamme syntyy kuitenkin kohteisiin suuntautuvan toimintamme tuotteina, kuten Ilmari Kiannon runossa. Sosiaalinen kanssakäyminen on ehkä keskeisin, mutta ei suinkaan tyhjennä ihmiselle mahdollisten kohteiden piiriä. Ensimmäinen merkki, jonka kohteellinen toiminta synnyttää, on kokonaan sosiaalisen maailman ulottumattomissa. Siitä enemmän seuraavassa postissa.

Merkeistä

Merkki on kohtaamisen jälki. Se on jokin kolmas, joka kertoo toimijan ja kohteen toteutuneesta yhteydestä. Ilmari  Kiannon ”Lastu lainehilla” on hieno esimerkki:

Mistä lastu lainehilla?
Pilske pieni aallon päällä
yksiksensä illansuussa
virran vettä vaeltamassa?
Tuolta lastu lainehilla,
pilske pieni aallon päällä,
Pohjan lasten laitumilta,
sinitunturin tuvilta.
Siellä kulta hongan kaasi,
veisti, veisti sulho venhon,
kohta vierii virran vettä
neittä nuorta noutamaan.

Lastu virran laineilla viittaa veneen veistämiseen. Toki se voisi viitata kulkijaan, joka pilkkoi nuotiopuita joenäyräällä. Lastu on tapahtuman välitön merkki, ei muuta. Runolaulajalla on kuitenkin tietoa, jota joen alajuoksulla lastua katsovalla ei ole. Katsoja kysyy ja laulaja rikastuttaa sanojen avulla lastun viiteverkostoa.

Kaikki ilmiöt, jotka joutuvat vuorovaikutukseen toistensa kanssa, jättävät jälkiä. Tieteet ovat tapahtumayhteyden tutkimista sen synnyttämien merkkien avulla. Helsingin Sanomat julkaisi 7.1.2016 tiedesivullaan artikkelin Jäämies Ötzistä. Se on vaikuttava yhteenveto tieteellisen merkkientulkinnan tuloksista. Tiedämme, milloin hän oli elänyt, minkä ikäinen hän suunnilleen oli kuollessaan, kuinka hän kuoli, mitä hän oli syönyt ennen haavoittumistaan ja millainen vaatetus hänellä oli. Tiedämme myös, että hänellä oli laktoosi-intoleranssi ja hän oli saanut borrelioositartunnan.

Eri tieteiden tutkimat vuorovaikutusilmiöt jättävät omanlaisensa jälkiä. Tieteiden kehittyessä jälkiä opitaan tulkitsemaan yhä monipuolisemmin, ja tämä tulkintaperinne tiivistyy tieteen teoriaperustaan. Lainaus Helsingin yliopiston fysiikan tutkimuslaitoksen sivustolta kuvaa, kuinka vaativia vuorovaikutustapahtumia on tuotettava, jotta niiden synnyttämät jäljet pystytään suhteuttamaan tieteen tämänhetkiseen teoriaan:

Higgsin hiukkasta on etsitty hiukkaskokeissa 1980-luvulta saakka, mutta vasta LHC-kiihdytin ja sen ATLAS- ja CMS-kokeet tarjosivat edellytykset hiukkasen havaitsemiseksi: riittävän törmäysenergian, riittävän törmäyssuihkujen intensiteetin, riittävän suuren määrän kerättyä dataa, ja riittävän tarkat hiukkasilmaisimet. LHC-törmäytin törmäyttää protoneja vastakkain yhteen suurella energialla, ja törmäyksissä voidaan tuottaa erilaisia alkeishiukkasia, myös Higgsin hiukkasia. Higgsin hiukkaset hajoavat kuitenkin koelaitteiston sisällä niin nopeasti, että ne havaitaan vain epäsuorasti lopputilan hajoamistuotteidensa kautta.

ATLAS- ja CMS-kokeet julkistivat heinäkuussa 2012 tuloksensa, jossa oli havaittu Higgsin hiukkasta vastaava kohouma hiukkaslopputilojen massajakaumassa noin 125 GeV:n (1) kohdalla. Kohouman tilastollinen merkittävyys on sen jälkeen kasvanut, ja hiukkasen eri ominaisuuksia tutkimalla on varmistunut, että sen ominaisuudet vastaavat Higgsin hiukkaselle ennustettuja ominaisuuksia.

Higgsin hiukkasen merkki oli kohoutuma massajakautumassa. Kohoutuma viittaa hiukkaseen, vaikka sitä ei itsessään pystytä havaitsemaan. Historialliset luonnontieteet kuten geologia ja paleontologia tulkitsevat myös merkkejä. Ne viittaavat tapahtumiin, joita ei enää voi havainnoida, mutta jotka pystytään rekonstruoimaan merkkien avulla.

Entä psykologia? Millaisia kohtaamisia ja niiden synnyttämiä jälkiä havaitaan psyykkisiksi kutsumiemme ilmiöiden yhteydessä? Valtavirran psykologinen suuntaus, kognitiivinen psykologia, ei ikävä kyllä tunne merkin käsitettä. Sen selittävä periaate nojautuu Aristoteleen 2300 vuotta sitten esittämän ajatuksen tulkintaan, jonka mukaan maailman ilmiöt siirtyvät sieluun aistinelinten välittäminä sisäisinä tietoesityksinä – representaatioina.

Psykologian historiassa on muutamia teoreetikoita, jotka ovat esittäneet vaihtoehtoisen lähestymistavan.  He korostavat psyykkisten toimintojen merkkivälittyneisyyttä. Varhaisin heistä lienee Wilhelm Wundt (1832-1920), jota pidetään kokeellisen psykologian isänä. Hänen myöhäinen, kulttuuripsykologinen teoksensa oli kymmenosainen Völkerpsychologie. Siinä Wundt tarkastelee kieltä ilmaisun välineenä ja myös kehittyneiden psyykkisten toimintojen osana. George Herbert Mead (1863-1931) tutki eleiden kehittymistä. Hän oletti, että ne vähitellen typistyvät symboleiksi välittäessään ihmisten keskinäistä kommunikointia.

Venäläinen Lev Semjonovits Vygotski (1896-1934) on kohteellisen toiminnan teorian ja kulttuurihistoriallisen koulukunnan perustaja. Hän on ollut minulle merkitsevä teoreetikko 1960-luvun lopulta lähtien. Ajatteluni on vuosien kuluessa kehittynyt erityisesti vuoropuhelussa hänen kanssaan. Vygotskin ohella olen saanut vaikutteita brittiläisen psykoanalyytikko Donald Winnicottin siirtymäilmiöiden teoriasta. Myös venäläisen kielifilosofin, Valentin Volosnovin dialoginen merkkikäsitys on ollut minulle tärkeä. Kaikki nämä teoreetikot ovat kuitenkin jääneet akateemisen psykologian marginaaliin tai kokonaan sen perinteen ulkopuolelle.