Kohde ja suhde kohteeseen

Suurta paastoa edeltää ortodoksisessa kalenterissa kolme paastoon valmistavaa sunnuntaita. Niiden evankeliumitekstit sisältävät kolme Jeesuksen esittämää vertausta. Jokaisessa rinnastetaan kaksi suhtautumistapaa kolmeen kohteeseen. Kohteiden keskinäinen painotus vaihtelee. Vertaus fariseuksesta ja publikaanista kuvaa fariseuksen omahyväistä suhdetta itseensä ja kuinka se välittää hänen suhtautumistaan toisiin ihmisiin ja Jumalaan: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. ”Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” Publikaanin suhde Jumalaan taas välittää hänen kokemusta itsestään: ”Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!'”

Tuhlaajapojan sunnuntain, jota vietimme tänään, vertaus kertoo veljeksistä. Nuorempi poika pyytää isää jakamaan heille perintöosuutensa, ottaa omansa ja lähtee toiseen maahan. Vanhempi veli jää kotiinsa. Kaiken omaisuutensa tuhlattuaan nuorempi veli menee itseensä, katuu ja päättää palata takaisin isän luo. Hän ei odota isältä kovinkaan myötämielistä vastaanottoa. Nähdessään poikansa jo kaukaa, isä juoksee hänen luokseen ja sulkee hänet syliinsä. Isä teurastuttaa syöttövasikan paluujuhlaa varten. Kun vanhempi veli palaa pellolta, hän kuulee juhlan ääniä ja kysyy, mitä on tekeillä.

Palvelija vastasi: 'Veljesi tuli kotiin, ja isäsi käski teurastaa syöttövasikan, kun sai hänet terveenä takaisin.' Silloin vanhempi veli suuttui eikä halunnut mennä sisään. Isä tuli ulos ja suostutteli häntä, mutta hän vastasi: 'Kaikki nämä vuodet minä olen raatanut sinun hyväksesi enkä ole kertaakaan jättänyt käskyäsi täyttämättä. Silti et ole koskaan antanut minulle edes vuohipahaista juhliakseni ystävieni kanssa.  Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle syöttövasikan!' Isä vastasi hänelle: 'Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.'

Vanhemman veljen sanankäyttö kuvastaa hänen suhdettaan isään: ”… olen raatanut sinun hyväksesi” ja ”et ole antanut edes vuohipahaista”. Hänen palveluksensa on ollut ilotonta ja voimia kuluttavaa. Hänen suhtautumisensa työhönsä sävyttää hänen suhtautumistaan isään: isä näyttäytyy hänelle hyväksikäyttävänä ja kitsaana. Hänellä ei ole vähäistäkään kosketusta isän rakkauteen. Hän ei muista, että hän sai yhtä suuren osuuden isän perinnöstä kuin veljensä. Siksi hänen mielensä täyttyy kateudesta, kun hän havaitsee isän ja pikkuveljen rakastavan, vastavuoroisen yhteyden, jolta hän on syystä tai toisesta sulkenut sydämensä.

Melanie Klein olisi iloinnut tästä esimerkistä. Hänen mielestään kateus on aina fantasian sävyttämä tunne. Fantasiassa toisella on jotakin, minkä itse kokee itseltä puuttuvan, tai toisilla on ideaalinen yhteys keskenään, jonka ulkopuolella kokee itsensä olevan. Kateuden tunteelta voi suojautua kolmella tavalla. Voi pyrkiä varastamaan tai riistämään itselleen fantasiakohteen, jonka kokee toisella olevan. Vaihtoehtona voi turmella kohteen toiselta tai yrittää pilata toisen ilo. Kolmanneksi voi sanoutua irti ja yrittää mitätöidä kohteen arvo omissa mielikuvissaan. Tuhlaajapojan veli soveltaa tätä vastaamistapaa.

Ensi sunnuntai on Tuomiosunnuntai. Silloin luetaan Jeesuksen vertaus Matteuksen evankeliumista. Siinäkin kuvataan kaksi suhtautumistapaa kohteeseen. Kohteiden keskinäiset suhteet poikkeavat kahden edellisen vertauksen kudelmasta. Nyt ei ole kysymys ihmisen suhteesta itseensä ja kuinka se välittää ihmisen suhtautumista muihin ihmisiin ja Jumalaan. Ei myöskään suhteesta Jumalaan, ja kuinka se välittää suhtautumista kanssaihmisiin. Vertauksessa viimeisestä tuomiosta korostuu ihmisen suhtautuminen lähimmäiseen jota ei voi erottaa suhtautumisesta Jumalaan. Tuomion perusteena on rakkauden kaksoiskäsky: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. ”Totisesti: kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle.”

Pieni tulitikkutyttö

Hans Christian Andersen on tarkkanäköinen sadunkertoja. Pieni tulitikkutyttö on oppikirjaesitys lapsen tavoista suojautua äärikokemuksilta niin kuin Melanie Klein sen hahmottaa. Kertaan pari asiaa. Klein väittää, että tuhoutumisen ahdistus on ensimmäisten kuukausien aikana vallitseva ahdistustilanne. Se viriää aina, kun vauvan hauras itsesäätely häiriytyy; kun hänellä on nälkä, kun hänen vaippansa aiheuttaa epämukavan olon, kun hän on väsynyt, tai kun hänellä ei ole voimia imemiseen. Hyvä kohde on hetken tavoittamattomissa, mutta vauva ei koe sitä puuttuvana, vaan pahaksi muuntunut kohde uhkaa tuhota hänet.

Hyvä ja paha ovat erillään vauvan vielä kehittymättömän integrointikyvyn vuoksi. Siksi kohteiden lohkoutuminen toimii myös suojana tuhoutumisen ahdistusta vastaan. Vauva voi vahvistaa kokemustaan hyvästä kohteesta, kun hän täydentää lohkomista idealisoinnin ja kiistämisen avulla. Suojautumiskeinoihin voi vielä lisätä kohteen kaikkivoipaisen kontrollin, joka toteutuu fantasiana. Nämä neljä tekniikkaa jäävät myöhemmin kehittyvien suojautumistapojen perustaksi, ja psyykkisissä ääritilanteissa myös aikuinen voi säädellä suhdetta sisäisiin kohteisiinsa lohkomisen, kiistämisen, idealisoinnin ja kaikkivoipaisten kontrollifantasioiden avulla. Sisäisten ja ulkoisten kohteiden läheinen yhteys aiheuttaa sen, että keinoja sovelletaan myös vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.

Pieni tulitikkutyttö sisältää aineksia Winnicottin siirtymäilmiöistä ja -objekteista. Tyttö kulkee kylmänä uudenvuoden aaton iltana paljain jaloin, sillä äidin tohvelit, jotka hänellä kotoa lähtiessä oli ollut jalassa, katosivat kun hän joutui väistämään kadulla kiitäviä vaunuja. Toista ei löytynyt ja toisen sieppasi poika, joka sanoi käyttävänsä sitä kehtona sitten kun itse saisi lapsia.

Ulkopuolisuus, osattomuus ja joka puolelle tunkeutuva kylmyys on sadun hallitseva näyttämö. Tyttö kulkee viluisena kadulla. Hän näkee kaikista ikkunoista loistavat kynttilät ja tuntee kadulle asti hanhipaistin tuoksun, jota kodeissa syödään uudenvuoden aattona. Tyttö ei voi palata kotiin, sillä hän ei ole myynyt ainuttakaan tulitikkua, ja isä löisi häntä. Nälissään ja viluisena hän kyyristyy talon nurkkaukseen. Kädet ovat kohmettuneet miltei jääksi.

Kuinka hyvää tulitikku nyt tekisikään. Tyttö uskaltautuu raapaisemaan yhden. Pieni liekki on ihmeen kirkas ja lämmin. Tyttö näkee istuvansa ison rautakamiinan ääressä, jossa räiskyy iloinen tuli. Sitten tulitikku sammuu ja kädessä on vain palanut tikunpätkä. Tyttö raapaisee uuden. Hän näkee suoraan huoneeseen, jossa on katettu pöytä. Pöydällä höyryää paistettu hanhi, joka on täytetty luumuilla ja omenoilla. Hanhi hyppää pöydältä ja vaappuu veitsi ja haarukka selässään tytön luo. Tikku sammuu, ja tytön edessä on vain talon kivimuuri. Kolmas tikku vie tytön joulukuusen luo, joka on hienompi kuin hänen viime vuonna näkemänsä kauppiaan joulukuusi. Joka oksalla loistaa kynttilä. Kuusi kohoaa korkeuksiin ja tyttö näkee, että kynttilät olivatkin vain yötaivaalla tuikkivia tähtiä.

Yksi tähdistä putoaa ja piirtää valoviivan taivaalle. ”Nyt joku kuolee.” Tyttö muistaa, että isoäiti oli sanonut niin. Aina kun tähti putoaa, sielu kohoaa Jumalan luo. Tyttö sytyttää uuden tikun, ja keskellä sen valokehää seisoo isoäiti säteilevänä ja lempeänä. ”Ota minut mukaasi!” tyttö huutaa. Hän raapaisee palamaan kaikki nipussa vielä jäljellä olevat tikut. Isoäiti nostaa tytön käsivarsilleen ja he kohoavat valon kantamina yhä korkeammalle ja korkeammalle, jossa ei ole kylmä, ei nälkä eikä tuskaa. He ovat Jumalan luona.

Joulun lumo

”Kerran loppuun satu joulun saa,
suru säveliä sumentaapi.
Kerran silmän täyttää kyyneleet,
virtaa vuolahina tuskan veet.
Siks oi tähtisilmät loistakaa!”

Tämän osuvammin tuskin voi ilmaista Winnicottin kuvaamaa subjektiivisen kohteen tuhoutumista. Melanie Klein täydentäisi, että kyse on jo sisäistyneen hyvän objektin menettämisestä, minkä vuoksi tunne on suru eikä raivo.

Mutta mahtuu jouluun pettymystä ja raivoakin. Joulu on monelle subjektiivinen kohde, joka rakentuu lapsuuden kokemuksista. Muistot noista kokemuksista ovat usein valikoituneita. Hyvät muistot ovat tuon sisäisen kohteen ydintä, ja ne pidetään Kleinin sanoin kiistämisen ja idealisoinnin avulla erillään ikävistä tai surullisista muistoista. Tällainen sisäinen kohde on altis säröilemään. Silloin surun sijaan tulee raivo, joka pyrkii palauttamaan sisäisen kohteen eheyden kohdistumalla ulkoiseen häiriön tuottajaan. Joulurauha rikkoutuu kotihälytyksiin. Niitä provosoi alkoholi, joka on hyvä subjektiivisten kohteiden lujittamisen polttoaine. Sen kääntöpuolena on, että hyvän särkyminen muuttaa kaiken hetkellisesti pahaksi.

Onneksi meillä on muita keinoja vaalia hyviä subjektiivisia kohteitamme. Anna-Stiina Nykänen kirjoitti jouluaaton Helsingin Sanomissa mainion kolumnin pienimmän mahdollisenjouluilon periaatteesta: ”Moni asia voi joulunakin olla pielessä, puuttua, stressata tai aiheuttaa pahaa mieltä. On sairautta, ärsyttäviä sukulaisia, alkoholismia, puutetta, kurjuutta, kaipuuta ja vastenmielisiä perinneruokia. Mutta mikä on se yksi hyvä asia, joka kaikesta huolimatta tuo joulun?”

Nykänen kysyi asiaa tutuilta ja läheisiltä. Vastausten kirjo on hieno esimerkki Winnicottin siirtymäobjekteista läsnäolokokemuksen symboleina. Yhdelle joulun tuo mätileipä. Toiselle sauna ja syöminen. Syömisen symbolinen voima on todella suuri. Tuskin mikään muu kuin joulu saisi ihmisen syömään 1800-luvun säilöntämenetelmillä tuotettua ruokaa niin antaumuksellisesti.

Lapsiperheissä joulun taikaa voi vaalia luomalla omiin, hyviin lapsuudenkokemuksiin perustuvia juhlanviettotapoja. Lasten kautta voi uudelleen osallistua lumoukseen, jonka, kuusen koristelu, joululaulut, jouluateria ja joulupukin tulo lahjoineen virittävät.

”… kun se loistavi lasten teillä, päilyy järvet ja kukkii haat.
Kuusen kirkkahan luona heille siintää onnelan kaukomaat.”

Nyt on joulun aika alkaa olla mennyttä. Edessä ovat härkäviikot ja tipaton tammikuu. Protestanttisen kulttuurimme erikoinen piirre on, että paastoon laskeudutaan juhlan jälkeen.

.