tiistai 26. helmikuuta 2019

Anteeksianto


Näin viime yönä unen kirkkosalista, jonka seinät olivat ruostutettua terästä. Salissa ei ollut ikkunoita ja rakennuksen muoto toi mieleen Berliinin juutalaisen museon. Minä olin lukijana, ja minun lisäkseni kirkossa oli vain pari ihmistä. Aloin lukea Isä meidän -rukousta, mutta jo ensimmäinen säe keskeytyi kolkkoon ääneen ”Ei kelpaa!”.  Mietin, mitä mahdoin tehdä väärin ja aloitin uudelleen. Ääni keskeytti minut taas. Olin sanaton ja tunsin itseni avuttomaksi. Minun oli lähdettävä pois salista. Lähellä ulko-ovea tuli vastaani saksalainen mies. Hän kysyi minulta, paljonko olen velkaa. Vastasin 398 000. Mies sanoi ”Se on annettu anteeksi” ja kietoi kätensä hartioideni ympärille. Painoin pääni hänen olalleen ja tunsin sisälläni sanomattoman, heltyneen huojennuksen aallon.

Olen aamun tunteina miettinyt millaisiin merkitysverkostoihin unen kuvat ankkuroituvat. Teräksinen kirkkosali tuo mieleeni opillisesti panssaroituneen kirkon, joka määrittelee oikean ja väärän hengellisyyden. Lukemiseni keskeyttänyt ääni on sen osa, mutta se viittaa myös eroon, jonka voi tehdä ulkonaisen ja sisäisen kelvollisuuden välille. Herran rukous on kirkon kanonisimpia tekstejä, jonka lukeminen ääneen ei tuota vaikeuksia. Kelpaamattomuus viittaa sisäiseen tilaan, siihen millainen on suhteeni lukemiseeni ja rukouksen sanoihin. Kolkko ääni on ”Armoton Tuomari”, sisäinen toinen, jolta mitään ei voi kätkeä. Siksi sen ensimmäinen tuomio synnytti nolouden ja häpeän tunteen. Kun se keskeytti minut toistamiseen, putosin avuttomuuteen, jossa kaikki yhteydet ovat poikki. Ehkä ruosteinen sali ei viittaakaan kirkkoon, vaan sisäiseen huoneeseen, johon ei mistään suunnasta tule valoa, ja Tuomarin ääni kuuluu rautaisen seinämän takaa.

Berliinin juutalaisen museon sisäänkäynti muistuttaa laskeutumista bunkkeriin. Rakennuksen raskas betonipinta ja kapeat ikkuna-aukot täydentävät ahdistavaa vaikutelmaa. Berliini on osana sisäisiä viiteverkostojani, ja siinä mielessä ymmärrän, että salin ovella vastaan tuleva Herran enkeli oli saksalainen. Viime viikon lehdessä oli Bruno Ganzin muistokirjoitus. Hän esitti toista enkeliä Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla ja Hitleriä Hirschbiegelin elokuvassa Perikato.

Velkasumman yksityiskohtaisuus mietityttää vielä, mutta summa oli joka tapauksessa niin iso, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia suoriutua velasta. Anteeksiannon kokemuksen voima tuntui siksi niin valtavana. Sen välitön hedelmä oli yhteyden palautuminen, mikä kiteytyi ruumiillisena kokemuksena unen viimeiseen kuvaan.