Kuin kuvastimessa

Kävimme tapaamassa ruotsalaisia ystäviämme, jotka ovat Lundin katolisen seurakunnan aktiivijäseniä. Keskustelimme kirkkokuntien suhteista ja sivusimme myös kysymystä maailmanuskontojen jumaluuskäsityksistä. Kenelläkään ei ollut uskallusta väittää, että juuri me omistamme totuuden. Moni uskaltaa, ja on valmis tappamaan vääräuskoisiksi tunnistettuja ihmisiä.

Ihminen on nimiä antava olento, kuten Genesiksen kertomus eläimiä nimeävästä Aadamista ilmentää. Ihminen hahmottaa maailmaansa ja toimii siinä merkkien välityksellä. Välitön yhteys maailmaan toteutuu vain kerran, kun 9-viikkoinen ihmisen alku koskettaa ensimmäistä kertaa äidin kohdun seinämää. Se synnyttää ensimmäisen merkin, ja siitä alkaen kohdussa kehittyvä vauva rakentaa kuvaa ympäröivästä maailmastaan liikkeidensä tuottamien kosketusaistimusten verkostoiksi. Muutaman kuukauden kuluessa kuuloaistimukset alkavat täydentää kuvaa. Välittömyyden ainutkertainen hetki on kadonnut yhä rikkaammaksi kerrostuvien merkkiverkostojen kätköihin.

Merkit ovat kohtaamisten jälkiä. Ne viittaavat kohteeseen sen mukaan, millainen tuo kohtaamistapahtuma on ollut. Kohtuvauva ei vielä voi tietää, että hän koskettelee kohdun seinämää, istukkaa tai napanuoraa. Pian hän koskettelee myös itseään, ja silloin hän oppii erottamaan, mitä kuuluu häneen ja mitä ulkomaailmaan.

Viidennellä kuukaudella äänet laajentavat ulkomaailman merkkejä. Äidin sydämen lyönnit luovat vauvan maailmaan ainutlaatuisen, vaihtelevasti toistoisen rytmin, joka säilyy hänen ympäristössään syntymähetkeen saakka. Sitä täydentävät äidin vatsan kurahtelut, yskähdykset ja äidin toimintojen synnyttämät äänet. Viimeisinä kohtuelämän kuukausina äidin ja hänen kanssaan keskustelevien puhe valmistaa vauvaa ihmisille ominaisen merkkijärjestelmän omaksumiselle. Vauva ei vielä voi ymmärtää sanojen merkityssisältöä. Ne hänen on opittava yhteistoiminnassa hoitavien aikuisten kanssa. Hän on kuitenkin oppinut sanojen akustisia hahmoja ja puheäänen prosodisia piirteitä hämmästyttävän täsmällisesti. Niinpä hän heti synnyttyään erottaa äidin muista aikuisista tämän äänen perusteella.

Vauvan maailma alkaa jäsentyä sanalliseksi jo muutaman syntymän jälkeisen kuukauden kuluessa. Vielä hän ei ymmärrä, että sanoilla voidaan viitata välittömästi läsnä olevien kohteiden lisäksi myös kohteisiin, jotka eivät ole käsillä. Vauvalle ensimmäiset sanat ovat esineiden ominaisuuksia siinä missä niiden muoto, tuntuma ja väri.

Vauvan maailmassa tapahtuu kopernikaaninen kumous, kun hän runsaan vuoden ikäisenä tajuaa, että sanoilla voidaan viitata kohteisiin, että ne ovat esittäviä. Oivallus näyttäytyy ensin käänteisenä. Kun aikuinen sanoo ”kohta syödään”, taapero näyttää eleellä, kuinka hän vie lusikan suuhun. Hän ei vielä sano sanaa, mutta hän näyttää toiminnallaan kuinka hän ymmärtää sen merkityksen.

Sanat avaavat universaalin maailman, mutta ne myös vangitsevat ihmisen nimittämisen synnyttämiin erotteluihin – sanojen viittaustapoihin. Tieteet osoittavat nimittämisen mahdin ja samalla sen ansat. Mitä sanoin ei voi esittää, sitä ei ihmiselle ole olemassa. Hän samastaa käsityksensä ja maailman. Silloin hänestä tulee totuuden omistaja.

Apostoli Paavalilla on kirjeissään kaksi kohtaa, jotka tavoittelevat tätä nimittämisen haavoittuvuutta. Korinttolaiskirjeen kuuluisa kohta ”nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin” tiivistää osuvasti merkkien välittämän maailmasuhteen rajallisuuden.

Samassa kirjeessä Paavali kuvaa sanojen avulla luodun todellisuuskäsityksen kohtalon jokseenkin dramaattisesti: ”Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.”

Uskontojen merkkijärjestelmät voivat rakentua kullasta, jalokivistä, heinistä tai oljista. Kukaan ei voi väittää, että juuri meidän rakennelma tulee säilymään, kun se tulessa koetellaan. Ihmisen loppu on nimittämisen loppu.

Kansaansa etsivä Jumala

Vanhan testamentin kertomusten toistuvana teemana on ihmisen alituinen erkaantuminen Jumalastaan, joka ei lakkaa kutsumasta häntä takaisin yhteyteensä. Teema punoutuu Israelin kansan historiaan. Sen ensimmäinen kuvaus on kuitenkin jo syntiinlankeemuskertomuksessa, jonka liikettä israelilaisten historian kertomukset vain toistavat.

Jumalan tämänpuoleisuuteen sisältyy hänen loputon kärsivällisyytensä ja anteeksiantonsa, kun harhautunut kansa palaa hänen luokseen. Psalmi 78 on dramaattinen tiivistelmä ihmisen toistuvasta kapinoinnista ja luopumuksesta huolta pitävästä Jumalastaan – siunauksen ja kirouksen vuorottelusta israelilaisten historiassa. Psalmissa muistellaan israelilaisten lähtöä Egyptistä, faaraon joukkojen hukkumista Punaiseen mereen, neljänkymmenen vuoden erämaavaellusta ja asettumista Kanaanin maahan. Kaikkiin Jumalan siunaavan läsnäolon merkkeihin israelilaiset vastasivat kapinoimalla, hylkäämällä Jumalan antaman lain ja unohtamalla hänen suuret tekonsa.

Hänen johdossaan he olivat turvassa, ei heidän tarvinnut pelätä mitään, mutta vihollisen joukon peitti meri.
Hän toi heidät pyhälle asuinsijalleen, vuorelle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Hän karkotti vieraat kansat heidän tieltään ja jakoi heille arvalla perintömaat, antoi Israelin heimoille asumukset.
Mutta he kapinoivat Jumalaa vastaan, he koettelivat häntä, Korkeinta!
He eivät noudattaneet hänen säädöksiään vaan kääntyivät omille teilleen ja olivat uskottomia kuten isänsä, kelvottomia kuin löystynyt jousi.
He vihastuttivat hänet uhraamalla kukkuloilla, loukkasivat häntä jumaliensa kuvilla.

Jumala näki sen, ja hänen vihansa syttyi, hän hylkäsi Israelin kokonaan. Hän hylkäsi asumuksensa, Silon pyhäkön, teltan, jonka hän oli asettanut ihmisten keskelle. Hän antoi voimansa tunnuksen joutua saaliiksi, jätti pyhän arkkunsa vihollisen käsiin, ja kansansa hän antoi miekan armoille, niin hän omiinsa vihastui.
Tuli nielaisi nuoret miehet, enää ei laulettu morsiamille, papit kaatuivat vihollisen miekkaan, lesket eivät saaneet viettää valittajaisia.

Mutta Herra havahtui, niin kuin nukkuja havahtuu, niin kuin soturi herää viinin huuruista.
Hän ajoi kansansa viholliset pakosalle, tuotti heille ikuisen häpeän…

Liiton arkun joutuminen filistealaisten käsiin Eben-Eserin taistelun jälkeen oli kansallinen katastrofi, näkyvä ilmaus siitä, että Jumala oli todella kääntänyt selkänsä kansalleen. Mutta Herra kuuli kansan hädän ja tuli sen avuksi. 

Vanhan testamentin ydinsanoma on Jumalan loputon kärsivällisyys. Hän ei lakkaa etsimästä luotaan etääntynyttä ja hänet tyystin unohtanutta ihmistä. Jeesuksen vertaukset Tuhlaajapojasta ja vuorille eksyneestä lampaasta kuvaavat Jumalan muuttumatonta suhtautumista ihmiseen, vaikka tämä olisi tullut täysin välinpitämättömäksi ja etsiytynyt omille teilleen.

Jumalan kuvana ihminen on vapaa valitsemaan ja hänellä on myös voima toimia valintojensa suunnassa. Niinpä Jumala ei mahda mitään sille, että ihminen katkaisee yhteyden. Hän kantaa sen seuraukset, joita Vanha testamentti nimittää kiroukseksi. Sen ensimmäiset kuvaukset ovat syntiinlankeemuskertomuksessa ja Abelin murhassa. Suhteemme maahan, joka meidät elättää, ja toisiimme ovat ahneuden ja kateuden turmelemia.