Psykoterapeutit pelastajana?

Olen osallistunut psykoterapiakongressiin muutaman vuoden tauon jälkeen. Ehkä aika on etäännyttänyt minut kongressien tiheästä ilmapiiristä, joka syntyy vastakaiun odotuksesta ja sanomisen halusta. Ne tekevät vaikeaksi kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Kongressi on myös terapeuttisten ideoiden ja käytäntöjen markkinointitapahtuma. Sanomisen kiihkeys kasvaa, vaikka se on tarpeetonta, sillä ostajia psykoterapiakongresseissa ei yleensä näe.

Huomioni kiinnittyi kongressin esityksissä ja kulttuuripainotteisissa väliohjelmissa vilahtavaan, minun kokemuksessani idealisoivaan ja välistä sentimentaaliseen ihmiskuvaan, jonka todellistamiseen psykoterapeutit on työssään kutsuttu. Vienona väreilevän hyvyyden ilmapiirissä kavahdin: tekisivät vain työtään, eivätkä yrittäisi pelastaa ketään.

Muistan joskus 1970-luvulla ajatelleeni, että psykoterapeutit ovat pappien jälkeläisiä. Enää ei pelastumiseen tarvita lankeamista Kristuksen ristin juureen, sillä nyt olemme oppineet antamaan synninpäästön toisillemme. Se oli vaarallinen ajatus, mutta se tuli kongressin kuluessa uudelleen mieleeni. Ajatuksen seurauksena on sortuminen ihmisyyden idealisoimiseen, jonka palvelukseen psykoterapeutit on vihitty.

Psykoterapeutti voi auttaa asiakasta ymmärtämään itseään ja etsimään uusia suhtautumistapoja ongelmiinsa, mutta vain jos tämä sitä itse haluaa. Se riittää. Kaikki, mitä tähän lisää, vähentää asiakkaan ja psykoterapeutin liikkumavapautta. Jos terapeutti painottaa oman suhtautumisensa lähtökohtana - vaikka kuinka pienesti - hyvyyttä, myötätuntoa, omistautumista tai mitä tahansa inhimillisesti arvokkaana pidettävää suhtautumista, terapiassa kävijä ei voi luottaa terapeutin rohkeuteen katsoa sitä rujoutta, rikkinäisyyttä, pahoja ajatuksia ja haluja, joita hän kokee kantavansa sisällään. Mielen syvyyksistä tulee vastaan kaikenlaista, eikä se aina ole mukavaa katsottavaa. Psykoterapeutin idealisoiva ihmiskäsitys rajoittaa asiakkaan vapautta myös siten, että julki lausumaton ideaali asettaa terapeutille piilokasvattavan tehtävän ja sijoittaa asiakkaan kehitykselliseen portaikkoon, jota pitkin hän kokee joutuvansa kiipeämään.

Onko tämä laimea sentimentaalisuus maallistuneen aikamme hengellisyyden kaipuun etäinen kaiku? Kristillisen hengellisyyden kuihtuminen länsimaissa on saanut monet etsimään hengellistä ravintoa idän uskonnoista. Hyväksyvä läsnäolo ja meditatiivisten tekniikoiden suosio psykoterapeuttien keskuudessa ilmentää häveliästä pyrkimystä siirtää hengellisten perinteiden käytäntöjä sisäisen eheyden ja rauhan saavuttamiseen ilman niiden uskonnollis-filosofista perustelua. Parissa yleisesityksessä minulle tuli tunne, että olemme herätyskokouksessa. Tuli vaivautunut olo. Hyvyyden absolutisoiminen synnyttää melkein aina hyvyyden terrorin. ”Poistakaa paha keskuudestanne.”

Vanhurskas - oikeudenmukainen ja avokätinen

Ekskursioni hepreankielisiin sanoihin näyttää jatkuvan. Ensimmäisessä tätä teemaa koskettavassa postissa lupasin palata tuonnempana tsedek-sanan merkityssisältöön, mutta lupaus unohtui. Kesäviikonloppujen liturgioissa luetaan Paavalin roomalaiskirjettä. Siinä toistuu tavan takaa ”vanhurskaus”, joka voi olla Jumalan vanhurskautta, viitata vanhurskaaseen ihmiseen tai vanhurskauden tekoihin. Ymmärsinkö mitä luin? En, eikä muu auttanut kuin palata tutkimaan Strongin konkrdanssisanakirjaa, jossa vanhurskauden hepreankielinen sana on tsedek. Sana esiintyy Vanhassa testamentissa 118 kertaa.

Tsedek esiintyy mm. kolmannessa Mooseksen kirjassa yhteydessä, joka korostaa oikeutta ja oikeudenmukaisuutta: "Älkää oikeutta jakaessanne tehkö vääryyttä. Älä ole puolueellinen köyhän hyväksi, mutta älä myöskään suosi mahtavaa, vaan ole lähimmäisesi tuomarina oikeudenmukainen” (19:15). "Älkää pettäkö jakaessanne oikeutta, älkää myöskään mitatessanne pituutta, painoa tai tilavuutta. Teillä tulee olla virheetön vaaka, ja punnusten, eefa-mitan ja hin-mitan on oltava oikeat (19:35-36).

Jesajan kirjassa tsedek esiintyy 25 kertaa. Esimerkiksi ”… minä säädän oikeuteni kansojen valoksi. Minun vanhurskauteni on lähellä, minä tuon pelastuksen ja luja käteni jakaa kansoille oikeutta… Kuulkaa minua, te jotka tunnette oikeuden, te joilla on minun lakini sydämessänne: -- Älkää pelätkö ihmisten pilkkaa, älkää säikkykö heidän herjauksiaan!” (51:4-7). Jumalan vanhurskaus voidaan tässä tulkita hänen oikeudenmukaisuudekseen, sillä kaipa Jumala nojautuu lakiin, joka on hänestä itsestään lähtöisin.

Mutta vanhurskaudeksi on usein käännetty myös tsedaka. Se on samaa juurta kuin tsedek, mutta feminiinimuotoa. Vanhurskaus sisältää tässä merkityksessään anteliaisuuden. Antaminen on oikeudenmukaista, ja sen vuoksi se ilmaistaan käskynä kolmannessa Mooseksen kirjassa: "Kun korjaat maassasi satoa, älä leikkaa pelloiltasi viljaa reunoja myöten äläkä korjaa maahan pudonneita tähkiä leikkuun jälkeen. Älä myöskään suorita jälkikorjuuta viinitarhassasi äläkä poimi maahan varisseita rypäleitä. Jätä ne köyhiä ja muukalaisia varten.” (10:9-10)

Viidennessä Mooseksen kirjassa käsky toistetaan: "Kun olette ravistaneet oliivit puistanne, älkää palatko keräämään jäljelle jääneitä oliiveja; ne kuuluvat muukalaiselle, orvolle ja leskelle. Kun olette korjanneet viinitarhanne sadon, älkää suorittako jälkikorjuuta, vaan antakaa muukalaisen, orvon ja lesken korjata loput. Muistakaa, että itse olitte orjina Egyptissä.”

Anteliaisuus on oikeudenmukaisuutta. Jumala muistuttaa, että israelilaiset elivät itse muukalaisina vieraalla maalla. Asuessaan nyt maassa, joka vuotaa maitoa ja hunajaa, he eivät saa runsauden keskellä unohtaa historiaansa. Siksi heidän velvollisuutensa on pitää huolta muukalaisista, leskistä ja orvoista.

Tsedaka sai Israelissa kulttuurikehityksen myötä erilaisia muotoja. Almut ja kymmenykset, joista Jeesus puhuu, olivat Jumalan käskyn toteuttamista. Vuorisaarnassa hän muistuttaa: "Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta isältänne. Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.”

Anteliaisuus voi tosiaan muuttua hurskauden osoitukseksi, oman vastuuntunnon näyttämiseksi muille. Se lakkaa olemasta moraalinen velvollisuus ja muuntuu sosiaalisen vuorovaikutuksen välikappaleeksi, keinoksi erottautua. Tämän Jeesus kuvaa vertauksessaan fariseuksesta ja publikaanista. Fariseus rukoili: ”Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.”

Jeesus käyttää usein opetuksessaan äärimmäisiä kontrasteja. Niin tässäkin. Publikaanit keräsivät veroa miehittäjähallinnolle ja pidättivät siitä osan itselleen, kuten Sakkeus. Vertaus jatkuu: Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' ”Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.” Jeesus haluaa vertauksella osoittaa, ettei fariseuksen rukouksessa ollut  puhettakaan tsedakasta, vaikka hän viittasi kymmenysten antamiseen. Hän maksoi kymmenyksiä vain pönkittääkseen omaa vakuuttuneisuutta hurskaudestaan.

Tsedakaan sisältyy vastavuoroisuuden ajatus, kuten uskollisuutta ja luotettavuutta ilmaisevaan hepreankieliseen emunah-sanaan. Lahjan saajan velvollisuutena on käyttää lahja vastuullisesti. Keskiajalla elänyt juutalainen filosofi Maimonides harrasti aristoteelista luokittelua samaan tapaan kuin Tuomas Akvinolainen. Hän esitti tsedakalle kahdeksan muotoa. Niistä korkein pitää sisällään vastavuoroisuuden idean: lahjan tarkoituksena on antaa tarvitsevalle mahdollisuus auttaa sen turvin itseään. Alinta tasoa luonnehtii antajan vastentahtoisuus.

Lahjan saajan vastuullisuus ilmenee myös Jeesuksen opetuksessa. Lesken ropo Luukkaan evankeliumissa on kertomus köyhän tsedakasta: Jeesus näki, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani Jerusalemin temppelin uhriarkkuun kaksi pientä lanttia. Hän sanoi: "Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi."

Saajan vastuu on olennainen myös Jeesuksen vertauksessa palvelijoille uskotuista rahoista. Jeesuksen suhtautuminen palvelijaan, joka sai vain yhden talentin, on tuntunut minusta oudolta. Se tulee ymmärrettäväksi, kun sitä lähestyy  tsedakan näkökulmasta:

Viimeksi tuli se palvelija, joka oli saanut vain yhden talentin, ja sanoi: 'Herra, minä tiesin, että sinä olet ankara mies. Sinä leikkaat sieltä, minne et ole kylvänyt, ja kokoat sieltä, minne et ole siementä viskannut. Minä pelkäsin ja kaivoin talenttisi maahan. Tässä on omasi.'  Isäntä vastasi hänelle: 'Sinä kelvoton ja laiska palvelija! Sinä tiesit, että minä leikkaan sieltä, minne en ole kylvänyt, ja kokoan sieltä, minne en ole siementä viskannut. Silloinhan sinun olisi pitänyt viedä minun rahani pankkiin, niin että olisin palatessani saanut omani takaisin korkoineen. -- Ottakaa pois hänen talenttinsa ja antakaa se sille, jolla on kymmenen talenttia. Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on. Heittäkää tuo kelvoton palvelija ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita.'

Matteuksen evankeliumissa vertaus palvelijoille uskotuista rahoista on juuri ennen Jeesuksen puhetta viimeisestä tuomiosta. Tsedaka – velvollisuus antaa tarvitseville ja pitää heistä huolta on oikeudenmukaisen tuomion ainoa peruste: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”