Harhautunut halu

Vuosi sitten kirjoitin osattomuuden ja halun suhteesta. "Syntiinlankeemuskertomus on runokuva siitä, millaiseksi ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta muodostuu omavoimaisuuden seurauksena. Puu oli kaunis katsella ja suloinen antamaan ymmärrystä. Sen hedelmä on mitä katkerin. Eläväksi tekevän osallisuuden sijaan astuu puute. Kaikki haluamisen kohteet sijoittuvat näkyvään, joka on aina ihmisen ulkopuolella."

Nuoren lentoperämiehen päätös tuhota 150 ihmisen elämä ohjaamalla kone vuorenseinämään järkyttää kaikkia. Tapahtuman taustojen raottuminen lisää minun järkytystäni kahdessa mielessä. Ensimmäisenä on terveydenhuoltojärjestelmän epäonnistuminen vaikeuksiin ajautuneen ihmisen auttamisessa. Palvelusysteemin pirstaleisuus, jota tiukat juridisesti sanktioidut vaitiolosäännökset pahentavat, myötävaikutti ratkaisevasti katastrofin tapahtumiseen. Konsulttijargon puhuu saumattomista palveluketjuista ja potilaan logistisesta polusta. Terveydenhuollon tosiasiallinen kehitys on koko ajan tuottamassa enemmän pirstaleisuutta ja katkoksia. Tässä tapauksessa vakava katkos näyttää olleen yksityisten lääkäripalvelujen ja yrityksen työterveydenhuollon välissä. Miehelle määrätyt lääkitykset ja sairausloma jäivät salaisuudeksi, joka paljastui vasta kotietsinnässä.

Toinen järkytykseni lähde liittyy alussa olevaan sitaattiin. Miehen entisen naisystävän kommentin valossa lentoperämiehen teko asettuu samalle viivalle terrorististen itsemurhaiskujen kanssa. Halun kohteena on tavoittaa jotakin itseä suurempaa ja kuolematonta. Jälkimmäisissä kohde on tosin lupaus paratiisista ja koetun epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen tässä näkyvässä maailmassa. Nuori mies näytti naisen kuvauksessa haluavan, että hänet muistetaan teosta, jonka hän piirtää historiaan.

Langenneen maailmamme ydin on omavoimaisuus ja kaiken haluamisen kohdistuminen näkyvään. Menestyminen ja luuserius määrittyvät sen mukaan, kuinka paljon näkyvää hyvää ihminen näyttää pystyvän saavuttamaan tarvitsematta muiden apua. Avuttomuus ja tarvitsevuus ovat häpeän lähteitä. 
Näkyvien kohteiden orjuuttavaa voimaa pahentaa vielä se, että ihminen yrittää saada ulkoisten kohteiden avulla järjestystä ja helpotusta mielensä sisäisten kohteiden kipua tuottaviin puutteisiin. Jää ikuiseksi salaisuudeksi, millaista sisäistä vajetta lentoperämies pyrki korjaamaan  tekonsa välityksellä. Vai oliko kyseessä pakkomielteeksi muodostuneen unelman tuhoutuminen sairasloman ja mahdollisen lentokiellon voimasta?  Tätä eivät depressiodiagnoosi ja siihen määrätty lääkitys tavoittaneet. Ehkä kukaan ei tullut kysyneeksi, mihin miehen pakkomielle päästä lentämään suurilla koneilla oli vastausta. Mikä teki haluamisen kohteen tuhoutumisen näkymästä kuolemaakin pahemman?     

Kun käsky muuttuu säännöksi

Ortodoksisessa kirkkoyhteisössä on parin viime viikon aikana käyty keskustelua, joka tuo mieleeni Pariisin helmikuiset tapahtumat. Ketään ei ole ammuttu, mutta keskustelua provosoiva ilmiö on samaa juurta: pyhyyden kokemus on ankkuroitunut sääntöön. Poikkeama säännöstä on loukkaus.

Laukaiseva tapahtuma oli sisarkirkon piispan kutsuminen ekumeenisessa hengessä Uspenskin katedraalin alttariin todistamaan pappisvihkimystä. Pahaksi onneksi piispa on nainen. Laodikean paikallissynodi on säätänyt (300-luvun puolivälissä), että naisen ei pidä mennä alttariin.

Olen edelleen lukemassa apostolisten isien tekstejä. Varhaisissa 100-luvun taitteeseen ajoittuvissa kirjoituksissa kristityn eettisenä elämänohjeena korostuvat Kristuksen käskyt. Niiden ydinsanoma on lain suurimmassa käskyssä - rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Käsky ei anna menettelyohjetta. Sen toteuttaminen edellyttää jatkuvaa harkintaa ja tilannearviointia.

Monilla Jeesuksen käskyillä on kiinnostava rakenne. Ne sisältävät kehoituksen tai varoituksen, joka yhdistyy johonkin seuraamukseen: "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi." "Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia." "Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut."

Käskyn ja säännön ero tulee toistuvasti esille evankeliumiteksteissä. Jeesuksen opetuslapset katkoivat viljantähkiä sapattina, ja fariseukset moittivat heitä sapattisäännön rikkomisesta. Opetuslapset asettuivat aterioimaan pesemättömin käsin. Se närkästytti fariseukset ja lainopettajat, jotka kysyivät Jeesukselta: "Miksi sinun opetuslapsesi eivät elä isien perinnäissääntöjen mukaan, vaan aterioivat epäpuhtain käsin?" Hän vastasi heille: "Te tekopyhät! Oikein on Jesaja teistä ennustanut. Onhan kirjoitettu: -Tämä kansa kunnioittaa minua huulillaan,mutta sen sydän on kaukana minusta. Turhaan he minua palvelevat, kun opettavat oppejaan, ihmisten tekemiä käskyjä. Te olette hylänneet Jumalan käskyn ja noudatatte ihmisten perinnäissääntöjä."

 Käskyt korvautuvat säännöillä. Ilmiö ei suinkaan rajoitu uskontoihin. Tieteisiin kehittyy metodisia ja esitystavallisia kanoneja, jotka vähitellen ylittävät alkuperäisen sovellusalueensa. Niiden orjallinen noudattaminen tuottaa ristiriitoja, paradokseja ja suoranaisia järjettömyyksiä, mutta sääntöjä ei rohjeta kyseenalaistaa. Psykoterapiat ovat lähes järjestään kehittyneet koulukunniksi, joihin kuuluminen edellyttää terapeuteilta sääntöuskollisuutta. Näyttöön perustuvan lääketieteen ideaali on esimerkki säännöstä, jota on kolmenkymmenen vuoden ajan yritetty soveltaa psykoterapian vaikuttavuuden osoittamiseen huonolla menestyksellä, mutta vielä sitä palvotaan kultaisena standardina.

Rakastamme sääntöjä. Ne vapauttavat meitä ajattelemisen vaivasta, alituisesta tilanteen arvioimisesta ja epävarmuudesta, joka on alati aikomustemme seuralaisena. Säännöt luovat järjestystä. Se on niiden hyvä puoli. Liturginen järjestys antaa vapautta keskittyä rukoukseen ja kuuntelemiseen. Kun tietää käytännöt, ei tarvitse säikähtää suitsutusastian kanssa lähestyvää pappia tai miettiä, milloin tehdä ristinmerkki.

Jumalan henki ei kuitenkaan asu säännöissä. Tämä oli Jeesuksen toistuvasti korostama asia, kun hän keskusteli fariseusten ja lainopettajien kanssa. Paavali hänen apostolinaan ei myöskään väsynyt painottamasta kuinka henki tekee eläväksi, mutta kirjain kuolettaa. Käskyt ovat eettisiä tienviittoja. Ne näyttävät suuntaa, mutta eivät määrää menettelytapoja.

Kun käsky kivetetään säännöiksi, menettelytavoista tulee selkeitä. Toiminta voidaan aina toteuttaa samalla tavalla. Harkinnan ongelma kuitenkin säilyy. Se muuttuu kysymykseksi säännön soveltamisen edellytyksistä. Sen vuoksi Mooseksen lain tulkintakysymykset synnyttivät aikojen kuluessa valtaisan tulkintakirjallisuuden ja lain tulkintaan erikoistuneen ammattikunnan - lainopettajat.

Jeesus oli uskonpuhdistaja siinä mielessä, että hän halusi kuoria lain painolastin alta uudelleen esiin Jumalan käskyt. Huonostihan siinä kävi. Sääntöuskollisten raivo pyhiksi asetettujen määräysten rikkomisesta vaati kuolemantuomiota. Ensi viikolla näiden tapahtumien muisto elävöitetään ortodoksisessa kirkossa liturgisen draaman keinoin.Se on viikon pituinen Via Crucis, jonka ensimmäisinä päivinä osallistutaan Jeesuksen opetukseen Jerusalemin temppelissä. Matteuksen kuvaus on osuva: Kun Jeesus oli mennyt temppeliin ja opetti siellä, sinne tuli ylipappeja ja kansan vanhimpia. He kysyivät: "Millä valtuuksilla sinä tällaista teet? Kuka sinut on tähän valtuuttanut?" 
Sisällöstä viis, kunhan menettelytavat ovat kohdallaan.

Opetuksesta oppiin

Olen lukemassa valikoimaa apostolisten isien tekstejä. Heitä ovat mm. pyhä Clemens ja Ignatius Antiokialainen. Myöhempiä kirjoittajia ovat Ireneus, Tertullianus ja Cyprianus.  Valikoima on toimitettu 1950-luvulla. Kirjoittajien tekstit ovat nyttemmin kokonaisuudessaan luettavissa Early Christian Writings-sivustolla. Valikoiman hyvänä puolena on, että se näyttää tiivistyneenä muutoksen, joka toteutui kristillisen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina.

Varhaisimmat valikoiman tekstit painottuvat kahteen seikkaan. Jeesus Nasaretilainen on Mooseksen ja profeettojen ennustama Messias, Jumalan hengen voitelema Jumalan Poika. Kristitty on se, joka tunnustaa tämän ja pyrkii toteuttamaan hänen antamansa käskyt. Matteuksen evankeliumin lopussa tämä on ilmaistu tiivistettynä: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.”

Apostoleja välittömästi seuraavan sukupolven kirjoittamat tekstit tulkitsevat Vanhan Testamentin kirjoituksia vakuuttuneina siitä, että Jeesuksen elämässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa kirjoitukset kävivät toteen. Jos niin uskomme, on meidän velvollisuutemme tehdä niin kuin hän on meitä käskenyt Vuorisaarnassa ja muissa evankelistojen kokoamissa puheissa.

Sadan seuraavan vuoden aikana kristityt joutuivat perustelemaan uskoaan Rooman valtakunnan hallintoviranomaisille, koska se poikkesi radikaalisti ajan hellenistisen kulttuurin uskonkäsityksistä ja rituaalikäytännöistä. Kristityt eivät tunnustaneet keisarin jumalallisuutta eivätkä kreikkalaisia ja roomalaisia jumalaistaruja. Näissä perusteluissa Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa toteuttaminen korvautuivat opillisella argumentoinnilla. Jatkuvassa dialogissa pakanallisten ja gnostilaisten käsitysten kanssa kristillisyys muuntui elämisen käytännöstä uskonnoksi. Se ilmenee selvästi Ireneuksen ja Tertullianuksen tekstivalikoimassa. Opillisuuden välitön seuraus on kristittyjen keskinäisen yhteyden määrittely uskonyhteydeksi.  Se vaikuttaa suoranaiselta Pandoran lippaalta, jonka kautta kaikki kirkon vitsaukset sikisivät.

Miksi olemme niin alttiita suistumaan elävästä toiminnasta oppien ja käsitysten ohjaamiin käytäntöihin?  Se ei rajoitu uskontoihin. Ranskan vallankumous muuttui nopeasti hirmuvallaksi. Samoin kävi Venäjän lokakuun vallankumouksessa. Emmekö kestä sitä vapautta, jota Paavali julistaa kirjeissään? Galatalaiset halusivat pian takaisin Mooseksen lain säännösten alaisuuteen ja saivat hänet lähelle epätoivoa. Entä kolossalaiset? Heitä Paavali neuvoi näin: Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"? Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.

Ylpeys, omavoimaisuus, tuo lankeemuksemme ydin, ajaa meitä myös hengellisessä elämässä ”omatekoiseen hurskauteen” Jumalan kuuntelemisen sijasta. Hänen käskynsä eivät ole sääntöjä, vaan kehotuksia. 

Paavali esittää samaisessa kirjeessään seuraavan kiteytyksen: Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.

Jumalan tunteminen ei ole opillinen kokoelma, vaan jatkuvaa kehittymistä. Sillä on kuitenkin molemminpuolisen yhteyden moraalinen ulottuvuus ja edellytys –rakkaus, käskyistä vaikein.