Lupauksen lapsi

Varhaisin Uuden Testamentin evankeliumiteksteistä, Markuksen evankeliumi, ei sisällä kuvausta Jeesuksen lapsuudesta. Se alkaa Johanneksesta, Edelläkävijästä, joka kastaa Jeesuksen Jordanin virrassa. Myöhemmin kirjoitetut Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit sen sijaan kertovat Jeesuksen syntymään liittyvistä tapahtumista. Edellinen kuvaa niitä Joosefin, jälkimmäinen Marian näkökulmasta. Molemmat joutuvat kohtaamaan hengellisen mysteerin, jota Marian raskaus ilmentää. Kumpikin tulee vakuuttuneeksi siitä, että tapahtuma on lähtöisin Jumalan pyhästä hengestä. Heidän osansa on suostua ottamaan vastaan lapsi, jonka alkuperä on jäänyt salaisuudeksi.

Jumalan hengen voimasta syntyvä lapsi on Vanhassa Testamentissa toistuva teema. Ensimmäinen on kertomus Abrahamista ja Saarasta, joille Jumala lupaa pojan. ”Abraham heittäytyi kasvoilleen, mutta naurahti, sillä hän ajatteli: ’Voiko satavuotiaalle miehelle muka syntyä lapsia, ja voisiko Saara, joka on yhdeksänkymmenen, vielä synnyttää?’” (1. Mooseksen kirja 17:17)

Tuomarien kirjassa Simsonin syntymää kuvataan näin: ”Soreassa eli siihen aikaan Danin heimoon kuuluva mies, jonka nimi oli Manoah. Hänen vaimonsa oli lapseton. Eräänä päivänä Herran enkeli ilmestyi Manoahin vaimolle ja sanoi: "Minä tiedän, että sinä olet hedelmätön etkä ole voinut saada lapsia. Kuitenkin sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan. Et saa juoda viiniä etkä olutta etkä syödä mitään epäpuhdasta raskautesi aikana, sillä poika, jonka synnytät, on Jumalan nasiiri jo äidinkohdusta asti, eikä veitsi milloinkaan saa koskettaa hänen hiuksiaan.” (Tuomarien kirja 13:2-5)

Kertomus muistuttaa suuresti Johanneksen, Herran edelläkävijän syntymän kuvausta Luukkaan evankeliumissa. Hänen isänsä Sakariaan suhtautuminen enkelin välittämään lupaukseen erosi Manonahin suhtautumistavasta. Sakarias epäröi, ja sen vuoksi hän menetti puhekykynsä poikansa syntymiseen saakka. 

Manoahin tapa ottaa vastaan lupaus lapsettoman vaimon raskaudesta on läheistä sukua Matteuksen kuvaukselle Joosefin asennoitumisesta enkelin kehotukseen ottaa vastuulleen Jeesuksen isyys: ”Silloin Manoah rukoili Herraa: ’Oi, Herra, anna tuon lähettämäsi Jumalan miehen vielä tulla kertomaan meille, mitä meidän on tehtävä, kun nyt saamme pojan.’ Jumala kuuli Manoahin rukouksen, ja enkeli tuli uudelleen naisen luo tämän ollessa pellolla. Hänen miehensä Manoah ei ollut silloin paikalla. Nainen juoksi heti kertomaan miehelleen ja sanoi hänelle: ’Se mies, joka silloin tuli minun luokseni, näyttäytyi minulle taas!’ Manoah lähti vaimonsa mukaan. Hän meni miehen luo ja kysyi: ’Oletko sinä se mies, joka puhui vaimolleni?’ Mies vastasi: ’Olen.’ Silloin Manoah sanoi: ’Nyt kun sinun sanasi käyvät toteen, sano meille, mitä pojalle on tehtävä ja miten hänen tulee elää.’

Miehen annettua määräyksensä ”Manoah sanoi vielä Herran enkelille: ’Etkö voisi jäädä tänne vähäksi aikaa? Tahtoisimme valmistaa sinulle ateriaksi nuoren pukin.’ Herran enkeli vastasi Manoahille: ’Vaikka jäisinkin tänne sinun pyynnöstäsi, en söisi samaa ruokaa kuin sinä. Mutta jos tahdot, voit valmistaa polttouhrin ja uhrata sen Herralle.’ Manoah ei tiennyt, että mies oli Herran enkeli, ja siksi hän kysyi: ’Mikä on nimesi? Tahtoisimme osoittaa sinulle kiitollisuuttamme sitten, kun sanasi käyvät toteen.’ Mutta Herran enkeli vastasi: ’Miksi kysyt minun nimeäni? Minun nimeni on salattu ja ihmeellinen.’

Manoah ei epäile, kuten Abraham ja Sakarias. Hän ei utele, miten hedelmätön voi tulla hedelmälliseksi. Hän kysyy mieheltä neuvoa, mitä tehdä lapsen suhteen. Sitten hän pyytää  tätä viipymään vielä hetken, jotta voisi osoittaa kiitollisuutensa tarjoamalla aterian. Tekstin sävy on merkillisen hellä. ”Jää luoksemme” on Raamatussa usein toistuva pyyntö, jonka ihmiset esittävät tunnistaessaan Jumalan hengen kosketuksen.

Vanhan testamentin kertomus profeetta Samuelin syntymästä (Samuelin kirja 1:1-27) muistuttaa suuresti Simsonin syntymäkuvausta. Hengen voimasta syntyvän lapsen vanhemmat kokevat lapsen olevan Jumalan lahja. He antavat lapsen takaisin Jumalalle pitämällä hänestä huolta ja kasvattamalla hänet Jumalan työtoveruuteen. Matteus ja Luukas nojautuvat tähän traditioon kuvatessaan Marian ja Joosefin suhtautumista enkelin välittämään Jumalan lupaukseen.

Bachin kantaateista

Kuuntelin eilen Areenasta radion sinfoniaorkesterin konsertin, jonka teemana oli surumusiikki. Heinz Holliger oli valinnut teokset ja myös johti orkesteria. Ohjelman alkuun ja loppuun oli sijoitettu kaksi Bachin soolokantaattia, numero 82 ”Ich habe genug” ja 56 ”Ich will den Kreuzstab gerne tragen”. Solistina lauloi Christian Gerhaher. Konsertin väliaikahaastattelussa hän pohti kantaattien vaikeutta nykykuulijalle. Meidän ajan ihmisen on Gerhaherin mielestä vaikea käsittää sitä Jumalan läheisyyttä, joka oli läsnä ihmisten arjessa 1700-luvun alkupuoliskolla. Erityisen läheinen Jumala oli Bachille, joka oli uskossaan väkevä. Bachin aikaa ei voi kuitenkaan enää herättää henkiin. Bachin maailmankuva on toista todellisuutta.  Kantaatit ovat irronneet alkuperäisistä, kirkkopyhiin liittyvistä juuristaan aikaa sitten.

Olen itse löytänyt kantaatit vasta pari vuotta sitten, kun on ollut enemmän aikaa musiikin kuuntelulle. Yli kahdensadan teoksen kokoelma on vähitellen avannut aarteitaan, kiitos Spotifyn, josta löytää useita kantaattien kokonaislevytyksiä.

Bach on jossakin mielessä oopperasäveltäjä, joka 150 vuotta ennen Richard Wagneria käytti musiikillisia teemoja herättämään kuulijassa tekstiä kannattelevia tunnesävyjä. Kantaattien ehtymätön melodinen kekseliäisyys, polyfoninen nerokkuus ja soitinnuksen hienostuneisuus synnyttävät tavattoman vivahteikkaan emotionaalisen kirjon. Hänen passioissaan se on helposti tavoitettavissa. Kantaatteihin verrattuna passiot ovat kuin otoksia, jotka rajoittuvat virittämään Kristuksen kärsimykseen liittyviä tunnevasteita - mitenkään passioita väheksymättä. Hienoa musiikkia nekin ovat. Ehkä kantaattien musiikillisen maailman tuoreus vaikuttaa suhtautumiseeni. Passioita kävimme kuuntelemassa ahkerasti jo opiskeluaikoina, vaikka emme kirkkoon kuuluneetkaan.

Kuten aina oopperoissa, teksti on todella olennainen osa kokonaisuutta. Netissä on erinomainen sivusto Bach Cantatas, josta löytyvät kaikki Bachin vokaaliteosten tekstit lukuisine käännöksineen. Se sisältää myös ajantasaisen luettelon Bach-levytyksistä ja niihin liittyvää kommentointia. Alkaessani kuunnella uutta kantaattia avaan tekstin tablettiin.

Gerhaher on kuitenkin osittain oikeassa siinä, että Bachin käyttämien tekstien yhteys liturgiseen ja raamatulliseen perinteeseen eivät enää ole ihmisille tuttuja. Ich habe genug on kynttilänpäivän (2.2.) kantaatti. Neljänkymmenen päivän ikäisenä Maria ja Josef toivat Jeesuksen temppeliin Mooseksen lain määräyksen mukaisesti. Luukas kirjoittaa tapahtumasta:

”Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,  jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Bachin kantaatin teksti on Simeonin monologi. Hän on nähnyt Israelin pelastuksen, ja se riittää hänelle. ”Olen ottanut pelastajan käsivarsilleni, olen nähnyt hänet. Olen uskossani painanut häntä sydäntäni vasten. Olen valmis lähtemään!” Musiikki on sävelletty C-molliin. Sävelkulku kontrastoituu sanojen kanssa ja synnyttää täyttymystä ilmaisevaan tekstiin merkillisen haikeuden. Juuri musiikin ja tekstin yhdistämisessä Bach on mestarillinen. Kantaatin toisessa aariassa Simeon puhuttelee itseään: ”Nukahtakaa väsyneet silmät, sulkeutukaa suloisesti ja autuaina! Maailma, en enää viivy täällä, ei minulla enää ole sinuun osallisuutta… Jäähyväiset on tehty. Maailma, hyvää yötä.” Kantaatin viimeinen osa on määrätietoinen, kärsimätön ja hurja: ”Iloitsen kuolemastani. Kuinka toivonkaan, että se olisi jo totta.” 

Täyttymys on levännyt Simeonin käsivarsilla. Maailma ei voi enää antaa mitään kutsuvampaa. Simeonin runo muistuttaa apostoli Paavalin huudahdusta filippiläiskirjeessä: "Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle.”

Gerhaher oli huolissaan siitä, että maallistunut nykyihminen suhtautuu liian kirjaimellisesti Simeonin sanoihin, kun hän ei ole perillä sen hengellisestä kontekstista. Kuolemasta iloitseminen vaikuttaa kovin depressiiviseltä ja itsetuhoiselta. Minä ajattelen, että maallistunut nykyihminen ei tavoita kantaatin musiikillista nerokkuutta, joka avautuu tekstin kautta. Bach on eläytynyt vanhan ihmisen kokemukseen Jumalan kohtaamisesta. Ilmestyksen voima on läsnä musiikissa, mutta sen tavoittaa vain, jos tietää kuka tekstissä puhuu, ja kenet puhuja on kohdannut.