Olen viime aikoina kirjoittanut usein sisäisen ja ulkoisen
suhteesta. Lieneekö tämä osallisena siihen, että olen kuluneen paaston ja nyt
pääsiäiskauden aikana hahmottanut joidenkin toistuvasti palveluksissa
luettavien tekstien sisällön uudelta kannalta.
Vuorisaarnan autuaaksijulistus lauletaan joka sunnuntain
liturgiassa. ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten
valtakunta.” Olen vuosia miettinyt, mitä hengellinen köyhyys pitää sisällään.
Kuinka sisäinen köyhtyminen voi olla hengellisen kehittymisen päämäärä? Se on
ristiriidassa vertauksen kanssa, että taivasten valtakunta on kuin peltoon
kätketty aarre. Entä kehotus nauttia ”uskon pidoista”, jota Johannes
Krysostomos julistaa pääsiäisyönä luettavassa saarnassa?
Oletan ongelmani piilleen siinä, että olen ymmärtänyt
Jeesuksen vertaukset aarteista ja rikkauksista jonakin samankaltaisena kuin ne
esiintyvät vertausten kohteina: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle.
Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja
varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste
tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi,
siellä on myös sydämesi.”
Jeesus todellakin viittaa usein ulkoiseen rikkauteen: ”Miten
vaikea onkaan rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan!” tai ”Ette voi palvella sekä
Jumalaa että mammonaa.” Kun haluamisen kohteet ovat ulkoisessa ja näkyvässä, ei
seurauksena voi olla muuta kuin sen tavoittelu hyvällä tai pahalla. Olen
päätellyt yksinkertaisti, että ulkoisen korvautuminen hengellisillä
rikkauksilla ratkaisee haluamisen tragiikan, jota Gautama Buddhakin pitää
kaiken maailmassa olevan kärsimyksen lähteenä.
Hengellinen köyhyys taivasten valtakunnan avaimena ei mahdu tuon
analogiapäätelmän sisään. Jeesus ilmaisee köyhtymisen usein myös viiltävänä
negaationa: "Tietäkää siis: yksikään teistä ei voi olla minun
opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Vaatimus esiintyy yhteydessä,
jossa Jeesus puhuu isistä, äideistä, veljistä ja sisarista, joista on
luovuttava. Siis siitä mikä on ulkona. Rikkaalla nuorukaisella oli paljon
omaisuutta. Sen vuoksi hän tuli surulliseksi, kun Jeesus pyysi häntä luopumaan
kaikesta, mitä hän omisti.
Askeesi ja munkkilaisuus ovat syntyneet siitä, että ihmiset
ovat ottaneet köyhyyden ihanteen tosissaan ja luopuneet kaikesta, mitä heillä
maailmassa on ollut. Ulkoisen rojun poistaminen elämästä luo varmasti
edellytyksiä sisäisen elämän kehitykselle. Mutta entä jos ”kaikesta, mitä
hänellä on” viittaa myös sisäiseen omaisuuteen? Muistoihin, joita vaalimme
mielessämme kuin lapsuuden jouluja. Unelmiin, joiden toteutumista odotamme.
Jopa niihin hengellisiin aarteisiin, joita kokoamme sydämeemme osallistuessamme
kirkon jumalanpalveluselämään?
Juuri nyt olen äkillisesti tietoinen, että tästä ehkä on kyse.
Hengellinen kokemus, niin kuin ei mikään muukaan ihmisen kokemus säily elävänä,
jos sen tallentaa itselleen sisäisenä kohteena. Siitä tulee sielullista rojua,
kuorma. Mitä sitten jää jäljelle? ”Hiljaisuuden rukous” - Vaeltajan kertomuksissa.
Jumalan kohtaaminen sanattomasti ja vailla mielikuvia, tässä ja nyt. Sen kaltaista yhteyttä Gregorios Nyssalainen ja häntä myöhemmät
kilvoittelijat ovat kuvanneet kirjoituksissaan.
"Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua...."
