Sana haluaa tulla kuulluksi

Kai Nieminen kuvasi 50-vuotishaastattelussaan myös omaa tapaansa kirjoittaa: "Kun kirjoitan, keskustelen mielessäni aina jonkun lukijan kanssa". Kirjoittaminen on puhetta, joskin välittynyttä. Kun kuulijasta tulee lukija, hänen ei tarvitse olla puhujan kanssa välittömässä yhteydessä. Paikka ja ajankohta eivät rajoita kommunikointia. Niemisen haastattelu toteutui lähes 14 vuotta sitten, mutta hänen sanansa puhuttelivat minua niin väkevästi, että ne ovat säilyneet mielessäni siitä lähtien. Helsingin Sanomien sähköinen arkisto auttoi muistin virkistämisessä, ja saatoin rekonstruoida hänen ilmaisunsa sellaisena kuin se oli lehteen painettu.

Sanoilla on vastaanottajansa. Puhujalla, tai kirjoittajalla, on aina jonkinlainen mielikuva siitä, kenen kanssa hän keskustelee. Mihail Bahtin on kirjallisuuden tutkija ja kielen filosofi, jolla on tästä paljon sanottavaa. Suomalaiset yhteiskunta- ja kielitieteilijät kiinnostuivat hänen näkemyksistään 1980-luvulla. Kiinnostusta kesti kymmenisen vuotta. Se on ihmistieteiden alalla aika tavallinen muotivirtauksen kesto. Sitten tutkimuksen eturintama löytää uuden trendin ja suuntaus marginalisoituu. Jäljelle jää kuitenkin uskollisten joukko. Suomessa on edelleen Bahtin-tutkijoita ja niitä, jotka hyödyntävät Bahtinin ajattelua omalla tieteenalallaan.

Bahtinin keskeisimpiä väitteitä on, että se mistä puhutaan ja kenelle puhe on osoitettu, säätelevät puhujan ilmaisua yhtaikaa. Puhuja odottaa, että joku kuulee häntä. Muuten puheella ei olisi mieltä. Kuulijan suhtautuminen puhuttuun ei ole puhujalle lainkaan yhdentekevää. Bahtin sanoo, että puhujan koko persoona on läsnä hänen ilmaisussaan. Sen vuoksi ilmaiseminen on aina riskinottoa. Puhuja ei halua tulla ymmärretyksi väärin, puhumattakaan siitä, että kukaan ei halua häntä kuulla. "Sanalle ei ole mitään pahempaa, kuin vastauksen puuttuminen." Toiseksi pahinta on ehkä tuleminen väärin ymmärretyksi. Kumpikin vaihtoehto on alati puhujan mielessä, joskaan ei aina tietoisena.

Bahtin kuvaa Dostojevskin Köyhää väkeä -romaanin Makar Devushkia, joka on rakastunut pihapiirissä asuvaan Varenkaan. Makar on köyhä kirjuri, jonka asumus on yhteisasunnon keittiön nurkaan verholla erotettu makuusoppi. Hän pelkää Varenkan ylenkatsovan hänen köyhyyttään. Se näkyy tavassa, jolla hän kirjoittaa asunnostaan. Kirje on täynnä kiertoilaisuja ja pakoteitä, joilla Makar yrittää välttää ennakoimaansa häpeää.

Opinnnäytteen kirjoittamista on monesti estämässä olkapäällä istuva hahmo, jonka kasvot ovat sekoitus äidinkielen opettajaa, työn ohjaajaa ja hankalimpana kriittinen tarkastaja. Moni väitöskirja on jäänyt kesken, sillä mitä korkeammalle kurottaa sitä ankarampaa on torjutuksi tulemisen häpeä. Olemme taas kohdassa, johon ajatteluni näyttää palaavan yhä uudestaan.  Sisäisten kohteiden tunnistaminen on vaikeaa. Ne sijoittuvat mielikuvissa maailmaan. "Mitähän he minusta ajattelevat" on tämän sijoittamisen tyypillisin ilmentymä, ja miten usein sen Suomessa kuuleekaan. Häpeän ennakoiminen halvaannuttaa ja mykistää.

Puhujan läsnäolo sanoissa

Äidin sanat palauttivat pojan tajuihinsa. Runolla oli varmasti osuutensa, koska se oli syystä tai toisesta pojalle erityisen merkityksellinen. Mutta sanojen sisältöä oli kannattelemassa ääni, jonka poika on oppinut tuntemaan jo äitinsä kohdussa. Yhdessä ne saivat voiman, jonka avulla tajuntaa ylläpitävät hermoverkot rakentuivat uudelleen syntyneiden vaurioiden yli.

Voima ei rajoitu puhuttuihin sanoihin. 50-vuotishaastattelussaan (HS 11.5.2000) kirjailija Kai Nieminen sanoi: "Se kääntämisessä on fantastista, että aikoja sitten kuolleet kirjailijat tulevat tekstissään miltei fyysisesti tutuiksi. Kirjailijan ääni ja elävä henki syntyvät aina kirjaa lukiessa."

Kuka puhuu ja mistä hän puhuu kietoutuvat toisiinsa. Ääneen lausutut ja kirjoitetut sanat eivät tässä suhteessa eroa toisistaan. Voimme tavoittaa kirjoittajan äänen tekstistä silloinkin, kun sanojen sisältö viittaa kokonaan muihin asioihin kuin kirjoittajaan itseensä. Sanojen alkuperä on ihmisten kanssakäymisessä. Sen vuoksi ne kantavat sisällössään kahta viittaussuhdetta. Samalla kun ne viittaavat kohteeseensa, ne myös viittaavat puhujaan. Ne kertovat, millainen on puhujan suhde siihen asiaan, jota hän sanoillaan kuvaa - joista hän kertoo. Sanan lausujan ääni on näin erottamattomasti osana sanan merkityssisältöä.

Sanan  ja puhujan yhteys on vauvan todellisuutta jo ennen syntymää. Silloin hän ei vielä voi oppia sanojen sisällöllistä viittaussuhdetta, tarkoitetta. Sen aika on syntymän jälkeisessä vuorovaikutuksessa. Puhujan äänen, jopa sanojen äännerakenteen, vauva kuitenkin oppii erottamaan jo äidin raskauden viimeisellä kolmanneksella. Eikä vain äidin, vaan myös isän, sisarusten ja äidin toistuvasti tapaamien ihmisten äänet.

Sanat eivät voi olla olemassa ilman puhujaansa - tai kirjoittajaansa. Nieminen voi sen vuoksi sanoa, että kuollutkin kirjoittaja herää eloon sanoissaan. Ajattelen, että puhujan läsnä olemisen kokemus on kääntäjälle välttämätön, jotta hän voi välittää alkuperäisen tekstin hengen lukijalle toisella kielellä. Hänestä tulee runoilijan ääni, vähän samalla tavalla kuin muusikosta säveltäjän.

 

Sanan voima

"Sano vain sana, ja palvelijani paranee." Kapernaumin sadanpäällikkö oli vakuuttunut, että se riitti kuolemansairaan palvelijan parantumiseen. Kun Jeesus kuuli tämän, hän kääntyi mukanaan seuraavan väkijoukon puoleen ja sanoi: "Tällaista uskoa en ole tavannut edes Israelin kansan keskuudessa." Evankeliumin kirjoittaja haluaa korostaa Jeesuksen jumaluutta. Sadanpäällikkö tunsi pyhät kirjoitukset paremmin kuin ne, joiden hengellistä perinnettä kirjoitukset olivat. Jeesus oli ihmiseksi tullut Jumalan sana. Hän on sama, joka alussa sanoi "Tulkoon valkeus." Ja valo syntyi. Jesaja todistaa hänestä: " Minä olen puhunut, minä olen pelastanut, olen ilmaissut teille tahtoni, minä itse, ei kukaan muu." Häntä oli kuvannut myös psalmilaulaja. "Herran sana on tosi ja varma. Hän on uskollinen ja osoittaa sen teoissaan. Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot."

Minua on pitkään askarruttanut kysymys sanojen voimasta. Aulikki Oksanen kertoi tapaninpäivänä Suomalainen kirjailija -ohjelmassa naisesta, joka osallistui Lausujien liiton kurssille. Hän halusi lausua Oksasen Hyvästi -runon. Myöhemmin nainen kertoi, miksi oli sen valinnut. Hänen poikansa oli joutunut onnettomuuteen ja ollut koomassa jo kuusi viikkoa. Lääkärit soittivat äidille sairaalasta ja pyysivät lupaa tehohoidon lopettamiseen. Äiti oli pyytänyt kaksi päivää miettimisaikaa ja mennyt kotiin. Pojan tavaroista hän löysi kansion, johon oli taltioitu Hyvästi –runo, johon poika oli kirjoittanut "Tämä on lempirunoni". Äiti meni sairaalaan ja luki runon pojan vuoteen vierellä. Sieltä soitettiin hänelle yöllä ja sanottiin, että poika oli alkanut elpyä. Hän palasi tajuihinsa.