Valo

Työhuoneeni nurkassa on Kristus Pantokrator -ikoni. Anoppini maalasi sen 80-luvulla työhuoneeseeni yliopistolla, ja sittemmin se on ollut kotitoimistossa. Kahdesti vuodessa aamuaurinko osuu siihen viikon ajan kevät- ja syyspäiväntasauksen tienoilla. Se aika on nyt. Marian ilmestyksen juhlan (25.3.) jälkeen aurinko on aamuisin jo liian korkealla valaistakseen ikonin.

Monesti maaliskuussa on tähän aikaan pilvistä, samoin syyskuussa. Nyt olen jo kolmen päivän ajan ihaillut ikonin hehkua kirkkaassa aamuauringossa. Näky kestää vain 20 minuuttia. Sitten aurinko on matkannut kohti etelää ja ikoni jää varjoon.

Koska valoilmiö ei toteudu joka vuosi, sen näyttäytyminen on lahja, häivähtävä symboli Jumalan valtakunnan läsnäolosta.

Usko ja teot

Huomenna on Sakkeuksen sunnuntai. Se on ensimmäinen merkki Suuren paaston lähestymisestä. Viikon kuluttua alkavat valmistussunnuntait, joiden teemat viitoittavat paaston ajan perussanoman – katumuksen, anteeksiannon ja paluun yhteyteen.

Sakkeus on kirkon historian ensimmäinen houkka Kristuksen tähden. Hän ei suojautunut ihmisten mahdolliselta pilkalta, kun hän kiipesi puuhun nähdäkseen paremmin ohi kulkevan Jeesuksen. Ihmisten ylenkatseeseen ja paheksumiseen hän oli publikaanien esimiehenä tottunut.

Houkkakilvoittelu on munkkilaisuuden ja erakkouden ohella erityinen hengellisen kehittymisen tie. 

Eilen muisteltu Ksenia Pietarilainen on tällainen Kristuksen tähden houkka. Hän syntyi Venäjällä 1700-luvun alkupuolella ja kuoli vuoden 1803 paikkeilla.

Ksenia vietti päivänsä Pietarin kaduilla ja sai epätavallisen käyttäytymisensä vuoksi osakseen pilkkaa ja solvauksia. Aikaa myöten hän sai mainetta Jumalalle mieluisana ihmisenä. Pietarilaiset kutsuivat hänet koteihinsa saamaan houkan siunauksen. Ksenialla oli myös selvänäköisyyden lahja. Jumalayhteyden ohella hänellä ei ollut mitään menetettävää. Niinpä hän oli rohkea kaltoin kohdeltujen puolustaja, ja uskalsi arvostella ankarasti väärin menetteleviä ihmisiä heidän asemastaan riippumatta.

Sakkeus, halveksittava publikaani, on kirkon kunnioittama pyhä. Kristuksen kohtaaminen muutti perusteellisesti hänen sisäisen maailmansa. Hän antoi puolet ahneuden ja voitontavoittelun tuottamasta omaisuudestaan köyhille ja korvasi nelinkertaisesti liikaa perimänsä verot. Mielenmuutos ilmenee toiminnassa. Sisäinen edeltää ulkoista.

Kristillisen elämäntavan vaikeus on sisäisen ja ulkoisen toiminnan erottamattomuudessa. Sisäinen on Jeesuksen opetuksessa ensisijainen:

”Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.” (Markus, 7:20-23)

”Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne. Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.” (Matteus, 6:1-4)

”Teille on opetettu tämä käsky: ’Älä tee aviorikosta.’ Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen kanssaan.” (Matteus, 5:27-28)

Ihmisen suhde itseensä on yhteydessä siihen, kuinka hän suhtautuu maailmaansa ja toimii siinä. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen sanoo: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Hän oli sen saavuttanut vuosikymmenien hengellisen kilvoittelun tuloksena. 

Mutta entä me, maailman pyörityksessä elävät kristityt? Mitä voin tehdä voimattomalle raivolle, joka kuohahtaa, kun luen päivän lehteä? Mitä ahdistukselle, jota tämän tammikuun jatkuva lämpöaalto ruokkii. Kaipaan puiden paksua huurretta ja valon muuttumista valkoiseksi kuukauden viimeisellä viikolla. On mahdotonta kieltäytyä näkemästä, ja vetäytyä vain sisäisten kohteiden äärelle. 

Apostoli Jaakobin kirje asettaa sisäisen ja ulkoisen toistensa yhteyteen toteamalla, ettei pelkkä sydämen usko riitä:

Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: »Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin», jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaakob, 3:14-17)

On tässä paaston ajalle mietittävää.

Tulimeren sytykkeet

Tänään ortodoksisessa kalenterissa muistellaan pyhää Furseyta. Hän oli 600-luvun alkupuolella elänyt irlantilainen munkki, joka tuli tunnetuksi väkevistä ilmestyksistä. Synaksariossa kuvataan yhtä kuuluisimmista.

Pyhän Furseyn luokse tuli kolme enkeliä, joista yksi nosti hänet korkealle ilmaan ja kysyi, mitä hän näki. Alas katsoessaan Fursey näki synkän laakson, jonka yllä loimusi neljä tulta. Fursey kysyi, mitä ne olivat, ja enkeli vastasi niiden olevan neljä tulivirtaa, jotka tahtoivat niellä maailman: ”Ensimmäinen on vääryys. Se tarkoittaa, että Saatanaa ja hänen tekojaan ei kielletä, vaikka kasteessa niin luvataan. Toinen on ahneus: maallista mammonaa pidetään tärkeämpänä kuin Jumalan rakastamista. Kolmas on epäsopu: lähimmäisiä loukataan tarpeettomasti pienissäkin asioissa. Neljäs on julmuus: heikompia käytetään hyväksi.” Neljä tulta kasvoivat vähitellen yhteen ja muuttuivat yhdeksi valtaisaksi tulimereksi. (Synaksarion)

Ahneus, valeuutiset, vihapuhe ja julmuus ovat voimissaan tänäkin päivänä. Ihmiskunnan historiassa ne kietoutuvat toisiinsa, ja mitä globaalimmaksi maailman tapahtumat muodostuvat, sitä laajempia ovat tulimeret. Imperialistinen ahneus - kun taistelu markkinoista ja raaka-aineista laajeni maailman mittaiseksi - synnytti ensimmäisen maailmansodan. Sen lopputuloksen poliittiset voimasuhteet, koettu epäoikeudenmukaisuus ja 30-luvun taitteen lama loi maaperän fasismille, joka sytytti tulimeren uuteen roihuun.

Nyt, kun maailman rikkain kymmenes hallitsee 85 % sen varallisuudesta ja tuloerot jatkavat kasvuaan, Furseyn ilmestyksen elementit ovat jälleen kietoutumassa yhteen. Tilanne muistuttaa Vladimir Iljits Leninin vuonna 1917 kirjoittaman Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena pamfletin analyysiä ensimmäisen maailmansodan synnyn dynamiikasta. Hän ennusti kirjoituksissaan myös fasismin vaaran pääoman omistajien suojautumiskeinona demokraattisia ja oikeudenmukaista tulonjakoa vaativia yhteiskunnallisia liikkeitä vastaan. 1930-luvun Saksa oli ennustuksen puhdaspiirteinen toteutuma.

Tarkovskin Stalker

Ehdin katsoa eilen Andrej Tarkovskin Stalkerin juuri ennen kuin se poistui Ylen Areenasta. Se on vaikuttava, monitasoinen elokuva. Salaperäinen Vyöhyke ilmentää vain vähän peitellysti kirkon asemaa Neuvostoliitossa. Se on paikka, jonne menemistä valvotaan piikkilangoin ja konekiväärein. Stalinin aikana aktiivikristittyjen kohtalona oli tuhansissa tapauksissa karkotus tai teloitus. Stalker muistuttaa Venäjän ortodoksiselle traditiolle tunnusomaista Kristuksen tähden houkkaa: ylenkatsottu ja nyhverö, joka auttaa halukkaita pääsemään Vyöhykkeelle.

Uudelle matkalle hän on erehtynyt ottamaan mukaansa "Kirjailijan" ja "Professsorin", kaksi modernin ateistisen ajan hahmoa, jotka nojautuvat ylpeyteen, ivaavat toisiaan ja halveksivat Stalkeria. Kirjailija etsii suojaa psykologiasta ja professori luonnontieteestä. Kumpikaan ei koko retken aikana ymmärrä, missä hän on. Kun lopulta tullaan bunkkeriin, jonka keskellä olevassa huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, Professori haluaa räjäyttää sen. Kirjailija pitää parempana kääntyä takaisin ja juoda itsensä hengiltä työhuoneensa loukossa. Hengellisyyden pelko on voimakkaampi kuin halu asettua yhteyteen mysteerin kanssa.

Olen nähnyt elokuvan kahdesti 1980-luvun taitteessa, kohta sen valmistuttua. Nyt saatoin havaita, että sen ydin, näkyvään takertuneen ihmisen kyvyttömyys ymmärtää hengellisyyttä, jäi minulta tuolloin kokonaan havaitsematta. Yksi elokuvan avainkohdista on Stalkerin puheenvuoro, joka on  suora lainaus Luukkaan evankeliumista. Vain paikannimet ja Jeesus on jätetty pois

Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa [Emmaus-nimiseen] kylään, [jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka]. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.  Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan [Jeesus itse] liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan.  He eivät kuitenkaan tunteneet häntä.

Stalker osoittaa sanansa matkakumppaneilleen, joille ne jäävät avautumatta. He eivät tunne opastaan. Niin kävi aikoinaan minulle ja todennäköisesti monelle elokuvan katsojalle. Vähän aiemmin Stalker kuvaa maailmanloppua Johanneksen Ilmestyskirjan sanoin.

Stalkerin hahmo muistuttaa Moosesta, jonka tehtävä oli vapauttaa ihmiset Egyptin orjuudesta ja viedä heidät Maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa. Hän ei kuitenkaan itse saanut lupaa mennä sinne. Myös Stalker viittaa siihen, ettei hänellä ole lupa astua Huoneeseen. Hänen tehtävänään on vain auttaa sorrettuja, surevia ja toivottomia, jotka etsivät Huoneesta toivoa, ja hän kauhistuu Professorin halua tuhota huone. Miksi tämä haluaa murskata toivon?

Kun Stalker lopulta palaa vaimonsa ja vammaisen tyttärensä luokse, hän on lohduton. Mistä hän vielä löytää ihmisiä, joita hän voisi viedä Vyöhykkeelle. Kukaan ei halua, ja jos haluaa, ei suostu asettumaan sen kaltaiseen yhteyteen, jota Vyöhykkeellä eteneminen edellyttää. Elokuva on mitä hienoin kuvaus hengellisen kehittymisen mahdollisuudesta ja ihmisen ylpeydestä kehityksen esteenä.

Puusta irronnut oksa

Lukiessani juutalaistutkijoiden tekstejä Jeesuksen opetuksesta mieleeni tulee apostoli Paavalin vertaus roomalaiskirjeessä. Sen kymmenennessä ja yhdennessätoista luvussa hän tarkastelee kristittyjen suhdetta juutalaisuuteen ja suree välirikkoa, joka jo parinkymmenen vuoden kuluessa on erottanut yhteisöt toisistaan.

Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua.  Sanot ehkä, että nuo oksat katkaistiin, jotta sinut voitaisiin oksastaa. Se on totta. Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot… Mutta myös nuo toiset oksastetaan uudelleen, elleivät he jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee liittämään heidät takaisin runkoon. Jos kerran sinut on leikattu irti villistä oliivipuusta, johon luonnonmukaisesti kuuluit, ja vastoin luontoa oksastettu jaloon oliivipuuhun, niin totta kai nämä alkuperäiset oksat voidaan liittää takaisin omaan puuhunsa. (Kirje roomalaisille, 11:17-24)

Välirikko kuitenkin syveni. Siitä juontuu 2000-vuotinen antisemitismi, joka on aiheuttanut juutalaisille mittaamattomat kärsimykset syrjinnän, kaltoin kohtelun ja kansanmurhan aalloissa. Juutalaisvastaisuus on taas viriämässä. On erikoista, ettei sitä näytä ruokkivan Israelin valtion palestiinalaisia terrorisoiva politiikka, vaan äärioikeistolaistuminen, johon ovat aiemminkin liittyneet salaliittoteoriat juutalaisten maailmanherruudesta.

Välirikolla on ollut traagiset seuraukset myös kristinuskolle. Jeesus oli juutalainen rabbi, ja hänen opetuksensa oli aikansa rabbiiniseen perinteeseen nojaavaa lain tulkintaa. Lähetyskäskyssään Matteuksen evankeliumin lopussa hän sanoo: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.”

Ensimmäisen vuosisadan kristillisyydessä käskyjen noudattaminen ilmeni seurakuntien elämäntavassa ja moraalissa. Välirikon lähteenä olevat kiistat Jeesuksen messiaanisuudesta ja Tooran säännösten tulkinnasta ajoivat varhaisen kirkon vähitellen hellenistisen kulttuurin ja filosofian syliin. Pakanallisen hallinnon vainot ja suurkaupunkien sivistyneistön ennakkoluulot pakottivat apologeetat perustelemaan kristinoppia Platonin filosofian ja aristoteelisen metafysiikan terminologialla. Oliivipuun oksa oli katkonut itsensä lopullisesti irti rungostaan kristinuskon saadessa valtiollisen hyväksymisen 300-luvun alussa.

Näinä aikoina näyttää siltä, että opin korostuminen elämäntavan asemesta on ajanut kristilliset kirkot etenevän näivettymisen tielle.  Dogmaattisten formulointien tarjoileminen ei puhuttele. Nykyihminen ei edes ymmärrä, mistä hengellisessä kehittymisessä voisi olla kysymys. Kirkkojen tilaa kuvaakin  apostoli Paavalin vertauksen sijasta Jeesuksen vertaus viinipuusta ja sen oksista:

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Johanneksen evankeliumi 15: 4-6)

Olisi jo aika etsiytyä takaisin oliivipuun äärelle.

Kaksi Messiasta

Luen parhaillaan Brad Youngin kirjaa “Jesus, the Jewish theologian”. Seuraavana lukulistalla on David Flusserin teos ”Judaism and the origins of Christianity”.  Molemmat edustavat uutta, ekumeenista tutkimusta, joka pyrkii sijoittamaan Jeesuksen ja hänen opetuksensa ajanlaskun alun Mooseksen lain ja profeettojen kirjoitusten tulkintaperinteeseen ja Jerusalemin toisen temppelin juutalaisuuteen.

Youngin tärkeänä lähdeaineistona on Vanhan testamentin kirjoitusten ohella Talmud, johon juutalaiset oppineet kokosivat ns. suullisen Tooran tulkintaperinnettä, sitä valottavia kertomuksia ja keskusteluja. Kirjoituksiksi ne koottiin 200-500 jKr Babyloniassa ja Jerusalemissa kahdeksi versioksi.

Kirkon perinteessä Vanhan testamentin tärkein tehtävä oli perustella Jeesuksen messiaanisuus. Se ilmenee erityisen selvänä ortodoksisen kirkon parimiateksteissä, joita luetaan juhlapäivien vigilioissa. Epäilemättä teksteissä on paljon ennusmerkeiksi kelpaavaa.

Young kiinnittää huomion uudenlaiseen näkökulmaan: profeettojen kirjoituksissa esiintyy kaksi Messias-kuvaa. Toinen on kuningas, Daavidin kaltainen, joka vapauttaa Israelin kansan orjuudesta ja hajaannuksesta. Toinen on Jesajan kirjan ja Psalmien kärsivä Jumalan palvelija, joka nöyryydellään ja kuuliaisuudellaan kutsuu ihmisiä Jumalan valtakuntaan, toteuttamaan hänen lakinsa määräyksiä. Tärkein niistä on rakkauden kaksoiskäsky – rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Rooman valtakunnan ja sen etuja palvelevien vasallikuninkaiden orjuutuksessa Jeesuksen ajan juutalaiset odottivat kuningas-Messiasta, mutta heille ilmestyikin rabbi, joka tulkitsi Tooran säännöksiä Jumalan hengen lakina. Sen määräykset Jumala tulisi profeettojen ennustusten mukaan  kirjoittamaan ihmissydämiin. Ylösnousemuksen jälkeisenä helluntaina niin tapahtui.

Vanhan testamentin kaksi Messias-käsitystä selventävät Jeesuksen opetusta itsestään ja itse ennustusten sisällöstä. Kun hän puhuu opetuslapsilleen toisesta tulemisestaan, hän viittaa Danielin kirjan apokalyptiseen Messias-kuninkaaseen. Koko hänen julkinen toimintansa ennen Jerusalemin tapahtumia ilmentää kuitenkin Jumalan tahtoa toteuttamaan syntyvän Messiaan profetiaa.

Tämä tulkinnallinen näkökulma on avannut minulle kokonaan uuden tavan lukea Daavidin psalmeja. 

Ne ovat kuin Jeesuksen elävää puhetta itsestään, tehtävästään ja häntä ympäröivän yhteisön tavoista suhtautua siihen. Ote psalmista 40 olkoon yksi esimerkki:

Minä haluan kertoa teoistasi – niitä on enemmän kuin voin luetella.
Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä,
mutta sinä teit minulle kuulevat korvat.

Siksi minä sanoin: ”Nyt olen tullut, Herra. Kirjaan on kirjoitettu, mitä minun pitää tehdä.
Jumalani, minä täytän mielelläni tahtosi, sinun lakisi on minun sydämessäni.” Minä julistan sinun vanhurskauttasi temppeliin kokoontuneelle kansalle, en lakkaa siitä puhumasta. Herra, sinä tiedät sen!

Jeesus ei asettanut Jumalan armoa ja hänen lakinsa käskyjä vastakkain. Hän sanoo Vuorisaarnassa: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.” Psalmin säkeet kuvaavat samaa asennetta.

Kuin kuvastimessa

Kävimme tapaamassa ruotsalaisia ystäviämme, jotka ovat Lundin katolisen seurakunnan aktiivijäseniä. Keskustelimme kirkkokuntien suhteista ja sivusimme myös kysymystä maailmanuskontojen jumaluuskäsityksistä. Kenelläkään ei ollut uskallusta väittää, että juuri me omistamme totuuden. Moni uskaltaa, ja on valmis tappamaan vääräuskoisiksi tunnistettuja ihmisiä.

Ihminen on nimiä antava olento, kuten Genesiksen kertomus eläimiä nimeävästä Aadamista ilmentää. Ihminen hahmottaa maailmaansa ja toimii siinä merkkien välityksellä. Välitön yhteys maailmaan toteutuu vain kerran, kun 9-viikkoinen ihmisen alku koskettaa ensimmäistä kertaa äidin kohdun seinämää. Se synnyttää ensimmäisen merkin, ja siitä alkaen kohdussa kehittyvä vauva rakentaa kuvaa ympäröivästä maailmastaan liikkeidensä tuottamien kosketusaistimusten verkostoiksi. Muutaman kuukauden kuluessa kuuloaistimukset alkavat täydentää kuvaa. Välittömyyden ainutkertainen hetki on kadonnut yhä rikkaammaksi kerrostuvien merkkiverkostojen kätköihin.

Merkit ovat kohtaamisten jälkiä. Ne viittaavat kohteeseen sen mukaan, millainen tuo kohtaamistapahtuma on ollut. Kohtuvauva ei vielä voi tietää, että hän koskettelee kohdun seinämää, istukkaa tai napanuoraa. Pian hän koskettelee myös itseään, ja silloin hän oppii erottamaan, mitä kuuluu häneen ja mitä ulkomaailmaan.

Viidennellä kuukaudella äänet laajentavat ulkomaailman merkkejä. Äidin sydämen lyönnit luovat vauvan maailmaan ainutlaatuisen, vaihtelevasti toistoisen rytmin, joka säilyy hänen ympäristössään syntymähetkeen saakka. Sitä täydentävät äidin vatsan kurahtelut, yskähdykset ja äidin toimintojen synnyttämät äänet. Viimeisinä kohtuelämän kuukausina äidin ja hänen kanssaan keskustelevien puhe valmistaa vauvaa ihmisille ominaisen merkkijärjestelmän omaksumiselle. Vauva ei vielä voi ymmärtää sanojen merkityssisältöä. Ne hänen on opittava yhteistoiminnassa hoitavien aikuisten kanssa. Hän on kuitenkin oppinut sanojen akustisia hahmoja ja puheäänen prosodisia piirteitä hämmästyttävän täsmällisesti. Niinpä hän heti synnyttyään erottaa äidin muista aikuisista tämän äänen perusteella.

Vauvan maailma alkaa jäsentyä sanalliseksi jo muutaman syntymän jälkeisen kuukauden kuluessa. Vielä hän ei ymmärrä, että sanoilla voidaan viitata välittömästi läsnä olevien kohteiden lisäksi myös kohteisiin, jotka eivät ole käsillä. Vauvalle ensimmäiset sanat ovat esineiden ominaisuuksia siinä missä niiden muoto, tuntuma ja väri.

Vauvan maailmassa tapahtuu kopernikaaninen kumous, kun hän runsaan vuoden ikäisenä tajuaa, että sanoilla voidaan viitata kohteisiin, että ne ovat esittäviä. Oivallus näyttäytyy ensin käänteisenä. Kun aikuinen sanoo ”kohta syödään”, taapero näyttää eleellä, kuinka hän vie lusikan suuhun. Hän ei vielä sano sanaa, mutta hän näyttää toiminnallaan kuinka hän ymmärtää sen merkityksen.

Sanat avaavat universaalin maailman, mutta ne myös vangitsevat ihmisen nimittämisen synnyttämiin erotteluihin – sanojen viittaustapoihin. Tieteet osoittavat nimittämisen mahdin ja samalla sen ansat. Mitä sanoin ei voi esittää, sitä ei ihmiselle ole olemassa. Hän samastaa käsityksensä ja maailman. Silloin hänestä tulee totuuden omistaja.

Apostoli Paavalilla on kirjeissään kaksi kohtaa, jotka tavoittelevat tätä nimittämisen haavoittuvuutta. Korinttolaiskirjeen kuuluisa kohta ”nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin” tiivistää osuvasti merkkien välittämän maailmasuhteen rajallisuuden.

Samassa kirjeessä Paavali kuvaa sanojen avulla luodun todellisuuskäsityksen kohtalon jokseenkin dramaattisesti: ”Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.”

Uskontojen merkkijärjestelmät voivat rakentua kullasta, jalokivistä, heinistä tai oljista. Kukaan ei voi väittää, että juuri meidän rakennelma tulee säilymään, kun se tulessa koetellaan. Ihmisen loppu on nimittämisen loppu.

Kansaansa etsivä Jumala

Vanhan testamentin kertomusten toistuvana teemana on ihmisen alituinen erkaantuminen Jumalastaan, joka ei lakkaa kutsumasta häntä takaisin yhteyteensä. Teema punoutuu Israelin kansan historiaan. Sen ensimmäinen kuvaus on kuitenkin jo syntiinlankeemuskertomuksessa, jonka liikettä israelilaisten historian kertomukset vain toistavat.

Jumalan tämänpuoleisuuteen sisältyy hänen loputon kärsivällisyytensä ja anteeksiantonsa, kun harhautunut kansa palaa hänen luokseen. Psalmi 78 on dramaattinen tiivistelmä ihmisen toistuvasta kapinoinnista ja luopumuksesta huolta pitävästä Jumalastaan – siunauksen ja kirouksen vuorottelusta israelilaisten historiassa. Psalmissa muistellaan israelilaisten lähtöä Egyptistä, faaraon joukkojen hukkumista Punaiseen mereen, neljänkymmenen vuoden erämaavaellusta ja asettumista Kanaanin maahan. Kaikkiin Jumalan siunaavan läsnäolon merkkeihin israelilaiset vastasivat kapinoimalla, hylkäämällä Jumalan antaman lain ja unohtamalla hänen suuret tekonsa.

Hänen johdossaan he olivat turvassa, ei heidän tarvinnut pelätä mitään, mutta vihollisen joukon peitti meri.
Hän toi heidät pyhälle asuinsijalleen, vuorelle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Hän karkotti vieraat kansat heidän tieltään ja jakoi heille arvalla perintömaat, antoi Israelin heimoille asumukset.
Mutta he kapinoivat Jumalaa vastaan, he koettelivat häntä, Korkeinta!
He eivät noudattaneet hänen säädöksiään vaan kääntyivät omille teilleen ja olivat uskottomia kuten isänsä, kelvottomia kuin löystynyt jousi.
He vihastuttivat hänet uhraamalla kukkuloilla, loukkasivat häntä jumaliensa kuvilla.

Jumala näki sen, ja hänen vihansa syttyi, hän hylkäsi Israelin kokonaan. Hän hylkäsi asumuksensa, Silon pyhäkön, teltan, jonka hän oli asettanut ihmisten keskelle. Hän antoi voimansa tunnuksen joutua saaliiksi, jätti pyhän arkkunsa vihollisen käsiin, ja kansansa hän antoi miekan armoille, niin hän omiinsa vihastui.
Tuli nielaisi nuoret miehet, enää ei laulettu morsiamille, papit kaatuivat vihollisen miekkaan, lesket eivät saaneet viettää valittajaisia.

Mutta Herra havahtui, niin kuin nukkuja havahtuu, niin kuin soturi herää viinin huuruista.
Hän ajoi kansansa viholliset pakosalle, tuotti heille ikuisen häpeän…

Liiton arkun joutuminen filistealaisten käsiin Eben-Eserin taistelun jälkeen oli kansallinen katastrofi, näkyvä ilmaus siitä, että Jumala oli todella kääntänyt selkänsä kansalleen. Mutta Herra kuuli kansan hädän ja tuli sen avuksi. 

Vanhan testamentin ydinsanoma on Jumalan loputon kärsivällisyys. Hän ei lakkaa etsimästä luotaan etääntynyttä ja hänet tyystin unohtanutta ihmistä. Jeesuksen vertaukset Tuhlaajapojasta ja vuorille eksyneestä lampaasta kuvaavat Jumalan muuttumatonta suhtautumista ihmiseen, vaikka tämä olisi tullut täysin välinpitämättömäksi ja etsiytynyt omille teilleen.

Jumalan kuvana ihminen on vapaa valitsemaan ja hänellä on myös voima toimia valintojensa suunnassa. Niinpä Jumala ei mahda mitään sille, että ihminen katkaisee yhteyden. Hän kantaa sen seuraukset, joita Vanha testamentti nimittää kiroukseksi. Sen ensimmäiset kuvaukset ovat syntiinlankeemuskertomuksessa ja Abelin murhassa. Suhteemme maahan, joka meidät elättää, ja toisiimme ovat ahneuden ja kateuden turmelemia. 

Jumalakuvan muutoksen seurauksia

Israelin Jumalasta voi sanoa että hän on transsendentti ja immanentti. Hänen kasvojaan ei kukaan voi nähdä, eikä hänestä voi tehdä kuvaa, mutta hän ilmestyy kansalleen. Vanha testamentti on täynnä kuvauksia näistä ilmestyksistä. Jumala puhuttelee sitä, joka pyrkii hänen yhteyteensä. Välistä Jumala ilmestyy silloinkin, kun häntä ei odota, kuten Jaakobille Betelissä. Hän ilmaisee Moosekselle nimen "Minä olen" (tulen olemaan) palavan pensaan ilmestyksessä Horebin vuorella.

Jumala kulki Israelilaisten kanssa Egyptistä lähdön ja erämaavaelluksen kuluessa. Hänen kirkkautensa täytti ilmestysmajan ja Jerusalemin temppelin. Hän laskeutui Babylonin tuliseen uuniin kolmen nuorukaisen luo. Juutalaisessa traditiossa Jumala on mitä väkevimmin läsnä oleva.

Kreikkalaiseen kosmologiaan sijoitettuna Jumalasta tuli alkusyy, näkyvän maailman transsendenttinen liikuttaja. Jumala opillistui. Sen myötä opilliset kysymykset tulivat Jeesuksen opetusta tärkeämmiksi. Ajattelen, että Jumalan sijoittaminen aristoteelisen metafysiikan kehykseen tuotti suuria vaikeuksia ymmärtää, kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin mutkatonta tapaa kuvata hänet ruumiillistuneena Jumalan sanana, josta Vanhan liiton profeetat olivat kirjoittaneet, ei mitenkään voinut sovittaa olemisen ja olioiden olemuksen kategorioihin. Niin alkoivat satoja vuosia jatkuneet kristologiset kiistat.

Teodikean ongelma on looginen seuraus alkusyyn opista. Kuinka kaikkivaltias ensimmäinen liikuttaja voi sallia kaiken sen sekasorron, vääryyden ja kärsimyksen, jonka kaikki ihmiset elämässään joutuvat kokemaan? Filosofinen alkuasettamus synnyttää paradoksin, jota teologia ei pysty ratkaisemaan.

Ja kolmanneksi, opin korostaminen opetuksen asemesta, osoittaa opin haavoittuvuuden. 1700 vuotta sitten paalutetut opilliset lausumat eivät avaudu nykyiseen, tieteelliseen maailmankuvaan kasvaneille. Jumalan elävä läsnäolo jää näiden yhdentekeviksi koettujen lausumien vangiksi. 

Kristillisen jumalakäsityksen radikaali muuttuminen

Nyt on aika palata Suuren lauantain liturgiaan ja sen avaamaan näköalaan ymmärrykseni kehittymiseen. Vanhan testamentin parimiatekstien merkitys kiteytyi kuvaksi, jossa Jumala vaeltaa kansansa keskellä kaikissa olosuhteissa. Tämä ymmärrys on kovin erilainen kuin kirkkojen opetus Jumalan ehdottomasta transsendenssista.

Kesäkuussa palasin kolmen vuosikymmenen jälkeen lukemaan Gregorios Nyssalaisen kirjaa Mooseksen elämä. Muistin merkitysverkostot ovat mielenkiintoisia. Ajatus Israelin Jumalasta tämänpuoleisena, ihmisen kohtaloihin osallisena Jumalana toi mieleeni häivähtävän mielikuvan toisenlaisesta jumalakäsityksestä Nyssalaisen tekstissä.

Gregorios mietiskelee Jumalan ilmestymistä Moosekselle palavassa pensaassa. Jumala käskee Moosesta riisumaan kenkänsä, sillä paikka on pyhä.

”Jalkineen verhoamat jalat eivät voi kohota totuuden näkemisen korkeuksiin. Kuolleet ja maalliset nahkavaatteet, jotka puettiin yllemme, kun tottelemattomuuden vuoksi olimme tulleet alastomiksi, on riisuttava sielun jaloista.

Kun sen teemme, pääsemme tietoon totuudesta ja se ilmenee meille. Täydellinen tieto olevasta ilmaantuu, kun puhdistamme käsityksemme ei-olevasta.

Minä ymmärrän totuuden määritelmän niin, että emme ylläpidä virheellistä mielikuvaa Olevasta. Erehdys on käsitys, joka syntyy olemattoman mieltämisessä – ikään kuin se, mikä on olematonta, olisi olemassa. Mutta totuus on varma käsitys Tosiolevasta. Siksi se, joka omistautuu hiljaisuudessa korkeampiin filosofisiin kysymyksiin pitkänkin ajan kuluessa, saattaa juuri ja juuri käsittää Tosiolevaa, sitä joka luontonsa puolesta sisältää olevan. Hän ymmärtää myös, mitä ei-oleva on, siis että se on vain näennäisesti olemassa olevaa, jolla ei ole pysyvyyttä itsessään.” (The Life of Moses, ss. 59-60)

Tämä on vapaa käännös englanninkielisestä tekstistä, ja se voi poiketa Greorioksen alkuperäisestä kirjoituksesta. Virheineenkin se kuitenkin ilmentää, kuinka radikaalisti jumalakäsitys on muuttunut kolmen vuosisadan kuluessa. Gregorioksen ajattelussa kuultaa Aristoteleen metafysiikan argumentointi: ”… on siis ilmeistä, että on olemassa jokin ikuinen, liikkumaton ja aistein havaittavista olioista erillinen substanssi. Ja myös se on osoitettu, että tällä substanssilla ei voi olla mitään suuruutta, vaan että se on osaton ja jakamaton (sillä se liikuttaa äärettömän pitkän ajan, mutta millään äärellisellä ei ole ääretöntä voimaa; ja koska jokainen suuruus on joko ääretön tai äärellinen, sillä ei voi olla äärellistä suuruutta, eikä sillä voi olla ääretöntä suuruutta, koska yleensäkään mitään ääretöntä suuruutta ei ole olemassa). Mutta on myös osoitettu, että se on sellainen, johon ei voi vaikuttaa, ja muuttumaton, sillä kaikki muut liikkeet ovat paikan suhteen tapahtuvaan liikkeeseen verrattuna toissijaisia.” (Metafysiikka, XII kirja, 1073a, 5-13)