Sanojen voimat

Henki on sanan voima ja sanassa on hengen sisältö. Sanoissa on energiaa. Tämän päivän Helsingin Sanomissa on kirjoitus kiroilemisesta. Siinä viitataan kirosanojen voimaan, jota on tutkittu tieteellisestikin. Bowers ja Pleydell-Pearce (2011) julkaisivat kokeellisen tutkimuksen kirosanojen neurofysiologisista korrelaateista. Ihovastemittaus osoitti, että kirosanat aiheuttivat selvemmän reaktion kuin niiden kiertoilmaukset. Stephens, Atkins ja Kingston (2009) tutkivat kiroilun vaikutusta kivun sietoon. Kiroileminen lievitti kipuhavaintoa, nosti sydämen lyöntitiheyttä ja lisäsi kivun ajallista sietämistä enemmän kuin neutraalien sanojen toistaminen. 

Sanoissa on energiaa. Palaan aiheeseen, jota tarkastelin vuoden 2014tammikuun blogiposteissa. Niistä voi syntyä vaikutelma, että voima on kytkeytynyt sanan viittauskohteeseen. Se on kyllä totta, kuten tuonnempana ilmenee. Sanojen voima syntyy kuitenkin yhteydessä, jossa niitä käytetään. Äiti, joka luki Aulikki Oksasen runoa tajuttoman poikansa vierellä, antoi runon sanoille henkensä voiman. Se jäsensi pojan hermoverkoston niin että hän tuli tajuihinsa. Sanat ovat merkityskudelmia, jotka ovat järjestyneet neuroverkoiksi. 

Sanojen kuten kaikkien psyykkisten merkkien rakenne on kaksinainen. Sana viittaa kohteeseensa, mutta se viittaa myös käyttöyhteyteensä. Sanan voima syntyy sanojan yhteydestä kohteeseen. Voima ilmenee sanojen tunnesävyinä. Sananlaskujen kirjassa on paljon säkeitä, jotka tätä korostavat. 

Sävyisä vastaus taltuttaa kiukun, loukkaava sana nostaa vihan.
Lohduttava puhe antaa elämänrohkeutta, petollinen sana murtaa mielen.
Harkitsematon sana on kuin miekanpisto, viisaan puhe on lääkettä.
Mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!
Hyvä sana ravitsee puhujansa, mutta pahantekijä janoaa väkivaltaa. 

Kaksi viimeistä ovat erityisen kiinnostavia, sillä ne liittävät sanojen voiman käyttöyhteyteensä. Sanojen voima hyvässä ja pahassa koskee kaikkia merkkejä. Keskisormen näyttäminen voi laukaista liikenneraivon, kulmakarvojen kohottaminen perheriidan. 

YLE:n sivuilla oli 23.11. tiedeuutinen, jossa kerrottiin kosketuksen vaikutuksesta kuukauden ikäisten vauvojen aivoihin. Uutisen lähteenä tutkimus on julkaistu DevelopmentalCognitive Neuroscience- lehdessä. Kun vauvat olivat nukahtaneet imetyksen jälkeen, heidän oikeaa säärtään siveltiin pehmeällä harjalla. Kosketus synnyttää kohtaamisen jäljen – merkin. Jokainen kehonosa on edustettuna aivoissa, ja magneettikuvannuksessa näkyikin oikeaa säärtä vastaavan alueen aktivoituminen.  Uusi havainto oli, että vauvojen aivoissa aktivoitui myös aivosaareke, joka säätelee ihmisen tunnekokemuksia. Tässä on kenties ensimmäinen tutkimus, joka osoittaa merkkien viittaussuhteiden kaksinaisen rakenteen alkuperän. Merkki on kohde- ja suhdeviitteiden ykseys, ja tuo ykseys näyttäytyy jo kuukauden ikäisillä vauvoilla hermoverkon kaksinaisena aktivoitumisena. Kosketus viittaa sääreen. Se on samalla hyvänsävyinen kosketus, joka välittyy toisen aivoalueen kautta.

Merkin perusrakenne säilyy myös sanoissa. Ne vain kuuluvat toiseen merkkijärjestelmään, jonka omaksumme kun opimme puhumaan. Pienillä lapsilla sana on yhtä viittauskohteen kanssa. Äidinkieltään oppiva lapsi ei voi ajatella, että kyse on sopimuksenvaraisista merkeistä. Hän on Aadamin kaltainen antaessaan nimiä välittömän ympäristönsä tapahtumille ja niitä kannatteleville aikuisille. Äiti ja isä ovat aluksi erisnimiä siinä missä oma nimi. Vasta myöhemmin hän ymmärtää että sanat voivat viitata suhteeseen. Silloin hän pystyy myös viittaamaan itseensä sanalla ”minä”.

Sanojen merkitysrakenteeseen kiteytyneet suhdeviitteet säilyvät erityisesti äidinkielen sanoissa. Myöhemmin opittu vieras kieli on tunnesisällöiltään paljon niukempaa. Tämän koin erityisen selvästi opiskellessani psykoterapiaa Lontoossa kolmisenkymmentä vuotta sitten. Vuorovaikutus asiakkaan kanssa tuntui oudolta siksi, että ruumiini ei ollut mukana kannattelemassa sanojen sisältöä. Tunsin olevani puhuva pää. Englanninkieliset sanat kyllä viittasivat kohteisiin, mutta ne oli opittu älyllisen toiminnan avulla. Niinpä sanojen suhdeviitteet olivat jääneet kehittymättä. Sanoistani puuttui henki, joka olisi koskettanut asiakkaani käyttämien sanojen tunnesisältöä.

Sana, sanominen ja henki

Sanan ja hengen suhde on mietityttänyt minua vuoden ajan luettuani Buberin Minä ja Sinä -kirjassa esitetyn väitteen "Henki on sana". Väitteelle on hyvät perusteet. Genesiksen ensimmäinen säe asettaa sanan ja hengen ykseyden. ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.” Jumalan henki puhuu. Jumala on hengellään läsnä sanassa. Hengen voima on sanassa. Tämä Jumalan hengen ja sanan ykseys on pyhän kolminaisuuden ensimmäinen, yksinkertainen formulointi.

"Tulkoon valo!” Ja valo tuli. Jumalan luomisteko kuvataan sanomisena. Genesiksen ensimmäisen luvun säkeet kuvaavat kohta kohdalta, kuinka Jumalan sanominen saa aikaan näkyvän maailman kehittyvät muodot. Jumala sanoi:  "Kasvakoon maa vihreyttä, siementä tekeviä kasveja ja hedelmäpuita, jotka maan päällä kantavat hedelmissään kukin lajinsa mukaista siementä." Ja niin tapahtui.

Jumalan sanomisessa toteutuu sanan ja tapahtumisen liitto. Se toistuu lukemattomin tavoin Vanhan testamentin teksteissä.  Psalmin 33 alussa sanotaan: ”Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot. Kuin leiliin hän on koonnut merien vedet ja varastoihinsa syvyyden virrat... Mitä hän sanoi, se tapahtui, mitä hän käski, se pysyi.” Jesajan kirjan säkeissä asia ilmaistaan näin: ”Näettekö: minkä olen ilmoittanut, se on tapahtunut, ja nyt minä ilmoitan uutta. Ennen kuin se taimelle ehtii, minä kerron sen teille.” (Jesaja, 42, 9) Sananlaskujen kirjassa Viisaus sanoo: ”Minulta tulee ajatus, minulta sen toteutus, minä olen ymmärrys, minun on voima.” 

Sanan ja sen toteutumisen liitto koskee myös ihmistä, jonka Jumala loi omaksi kuvakseen. Jumala antoi ihmiselle vallan sanomiseen ja sen välityksellä näkyvän maailman luomistyön jatkamiseen. ”Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui.” (Genesis, 2, 19)

Nimeämisen valta ei tunne rajoja. Se näyttäytyy tieteiden ja niihin perustuvien teknologioiden kehityksessä. Antaessaan ihmiselle vallan saada asioita aikaan sanojen välityksellä Jumala otti suuren riskin, jonka suojaksi hän asetti ensimmäisen käskyn: "Saat vapaasti syödä puutarhan kaikista puista. Vain siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma."

Paratiisin hedelmäpuiden keskellä kasvoi myös elämän puu, jonka hedelmistä Jumala ei varoittanut. Syntiinlankeemuskertomus on ihmisen sisäisen jakautuneisuuden kuva. Nimeämisen voimaa ihminen ei ole kadottanut, mutta hän saattaa käyttää sitä sekä hyvän että pahan aikaansaamiseen. Sanan ja hengen ykseys on säilynyt, mutta henki on haljennut kahtia. Hyvän hengen rinnalla on paha henki. Sekin on sanoista tehty.

Tätä haluan korostaa, sillä nykyajan arkiajattelussa henki ymmärretään yleensä jonakin aineettomana voimana, joka liihottelee ympärillämme ja asettuu silloin tällöin ihmiseen. Tällainen käsitys hengestä sisältyy manaukseen ja magiaan. Sanoja niissäkin käytetään hengen kutsumiseen tai karkottamiseen. Ei huomata, että manauksen lausuja määrittää itse hengen, jonka vallassa hän silloin on. Sen kauemmaksi hänestä ei henki ulotu, vaikka hän niin kuvittelee. Hyvät ja pahat sanat ovat tekojemme lähde. Ne määrittävät toimintojamme, joiden välityksellä saamme tässä näkyvässä maailmassamme aikaan joko hyvää tai pahaa.

Moderni raamatuntutkimus

Ystäväni lähetti minulle linkin kirjallisuusblogiin, jossa esiteltiin James Kugelin teosta How to read the Bible. Kirja esittelee modernia raamatuntutkimusta ja kuinka sen valossa voidaan tulkita Raamatun tekstejä. Blogissa viitataan Shaye Cohenin luentosarjaan, joka käsittelee samaa aihetta. Kugelin teos on luentosarjan oheisaineistoa. Cohen on Harvardin yliopiston professori. Luennot on pidetty vuonna 2013.

Kuuntelin ensimmäisen luennon. Semiittisellä temperamentilla höystetty esitys on hieno johdanto modernin raamatuntutkimuksen metodologiaan. Sen perustana on hänen mukaansa hermeneuttinen epäily, joka muuten on olennainen lähtökohta kaikissa historiallisissa tieteissä paleontologiaa, arkeologiaa ja jopa geologiaa myöten. Siinä tosin tulkinnan perinne on niin kattava, että uusien analyysimenetelmien tuottama tieto ei järkytä tieteen teoreettista perustaa.

Moderni raamatuntutkimus sen sijaan ravistelee perinteistä uskonnollista raamattukuvaa kovin kovakouraisesti. Tutkimusperinteen juuret ovat 1800-luvulla, jolloin historismi tuli keskeiseksi tulkinnan lähtökohdaksi luonnon- ja yhteiskuntatieteissä. Darwin ja Marx ovat historismin klassikoita. Ajatus Raamatun tutkimisesta historiallisesti muotoutuneena dokumenttina osui suoraan dogmaattisten opinkappaleiden varaan nojautuvien kirkkojen aatteelliseen sydämeen.

Cohen parodioi konservatiivista käsitystä, jonka mukaan Mooses nousi kahdesti vuorelle ja merkitsi muistiin Jumalan sanat, joiden mukaisesti hän kirjoitti Tooran viisi kirjaa noin 1300 vuotta eaa. Historiallisen tutkimuksen valossa nuo kirjat syntyivät ja täydentyivät satojen vuosien kuluessa aina neljännelle vuosisadalle ennen ajanlaskun alkua. Niiden sisällössä on nähtävissä tulkintaperinteitä, jotka heijastavat israelilaisten yhteisöllisiä jakautumia ja yhteyksiä aikakausien kuluessa muotoutuviin kulttuurivaikutuksiin.

Cohen antaa ymmärtää, että moderni raamatuntutkimus on osaltaan ruokkinut niin juutalaista kuin kristillistäkin fundamentalismia, kun ihmiset suojaavat hengellisen elämänsä koettuja ankkureita liberaaliteologian hyökkäyksiltä. Tässä kohdassa mietin Martin Buberin ajatusta, kuinka vaikea ihmisen on olla elävässä Minä-Sinä -suhteessa Jumalaan ja kuinka pian hän kivettää sen käsityksikseen. Niin tehdessämme toimimme vastoin toista käskyä, joka kieltää tekemästä Jumalasta kuvaa. Sanallinen, dogmaattinen kuva ei ole patsasta kummoisempi.

Takertuessaan dogmaattisiin uskonkappaleisiin kirkot ovat kiinnittäneet itsensä 300-luvun maailmankäsitykseen ja platonilaiseen ihmiskuvaan. On ihme, että Henki kuitenkin pääsee puhaltamaan tämän kiviraunion sisällä. Yhä useammat etsivät sen kosketusta Idän mystisistä perinteistä kuten joogasta ja meditaatiosta. Niissä keskitytään oppilauseiden asemesta kehon valmistamisesta Hengen kohtaamiseen.

Kun Jeesus sanoi ”Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” hän erotti toisistaan sanomisen ja elämisen. Nykyajan uskovaisuus on sanomista. Usein sanominen muodostuu sanoista, joiden merkitystä sanoja ei ymmärrä. Hän voi kuitenkin olla varma pelastumisestaan, kunhan lausuu uskontunnustuksen. Hän on myös varma siitä, että juuri hän ymmärtää Raamatun kirjaimellisen totuuden. Kirous sille, joka ajattelee toisin.

Fundamentalistisesti uskovaa moderni raamatuntutkimus häiritsee, sillä se lyö särön hänen pystyttämäänsä ajatusrakennelmaan. Hänen uskonsa horjuu. Hän ei löydä Hengen kosketusta profeetan sanoista: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, sen Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat.” Näissä sanoissa on toisen käskyn ydin.