Kirjahyllyssäni on
englanninkielinen valikoima syyrialaisten isien tekstejä, jonka olen ostanut
yli kaksikymmentä vuotta sitten. En enää muista, liekö Efraim Syyrialaisen
paastorukous tuon hankinnan aikoinaan kirvoittanut. Vuosi sitten kuulin isä
Tuomas Järvelinin hienon saarnan tuhlaajapojan sunnuntaina, jossa hän kertoi
tuon vertauksen tulkinnasta syyrialaisten isien perinteessä. Siinä vertausta
lähestytään isän näkökulmasta.
Isällä on kaksi poikaa,
joita hän rakastaa. Vanhempi veli on tunnollinen, iloton ja - kuten myöhemmin
ilmenee - myös kaunainen sääntöjen noudattaja. Nuorempi on itsekeskeinen ja
elämäntavoiltaan holtiton. Pojat eivät juuri osoita vastarakkautta eivätkä
kertomuksen edetessä kehity sitä kohti. Sikopaimenena, nälkäkuoleman uhatessa
nuorempi muistaa, että isän luona saa palvelusväkikin syödä kyllikseen. Hän
ajattelee omaa tilaansa ja sen korjaamista enemmän kuin isän mahdollista
suhtautumista. Mutta mitä tekee isä, jonka perinnön poika on tykkänään
hävittänyt: hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
Poika sai sanottua puolet siitä, mitä oli aikonut päästäkseen isänsä
palkkalaiseksi. Isä ei kuunnellut, vaan käski palvelijoitaan antamaan hänelle
uudet vaatteet ja järjestämään ilojuhlan. Kun vanhempi veli saa kuulla tästä,
hän raivostuu, syyttää isäänsä karsaasta kohtelusta ja sanoutuu kateuden
valtaamana irti veljeydestään: ”Mutta kun tämä sinun poikasi tulee, tämä, joka
on hävittänyt omaisuutesi porttojen parissa, sinä teurastat hänelle
syöttövasikan!” Isän vastaus kertoo
hänen rakkautensa laadusta: ”Poikani, sinä olet aina minun luonani, ja kaikki,
mikä on minun, on sinun. Mutta olihan nyt täysi syy iloita ja riemuita. Sinun
veljesi oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa mutta on nyt löytynyt.” Hänen näkökulmastaan vanhempi poika on
osallinen kaikesta, mitä hänellä on, ja nuoremman paluu hänen luokseen on suuri
ilo. Isän rakkautta poikiaan kohtaan on varauksettomuudessaan jotenkin
mieletöntä. Hän ei odota vastavuoroisuutta kummaltakaan. Eivätkä pojat siihen
oikeastaan edes pysty.
Tunnistin tätä samaa ”yksipuolisen
rakkauden” sävyä lukiessani tekstivalikoimasta Filoksenos Mabbugilaisen
kirjoitusta ”Pyhän Hengen pysymisestä”. Kirjoitus asettaa kysymyksen,
loittoneeko Pyhä Henki ihmisestä, kun hän tekee syntiä. Filoksenos ottaa tähän
kategorisen kannan: vain Jumalan kieltäminen saa Pyhän Hengen luopumaan
ihmisestä. Tässä näyte: ” … ei vesi,
jolla meidät kastettiin, eikä öljy, jolla meidät voideltiin, jää meihin
kuoleman jälkeen, mutta Pyhä Henki, josta vesi ja öljy tekivät meidät
osalliseksi, jää olemaan meissä. Näin tapahtuu tässä ja tulevassa elämässä,
sillä Pyhä Henki on todellinen kasteemme, ja siksi pysymme kastettuina. Pyhä
Henki on meissä aina eikä mikään synti voi riistää meiltä kastettamme - ei
aviorikos, ei hillittömyys, ei valheellinen todistus eikä mikään muu
tämänkaltainen teko. Vain Jumalan kieltäminen ja yhteys demoneihin voi saada
sen aikaan. Silloin Pyhä Henki todella poistuu, sillä hän ei suostu jäämään
paikkaan jossa Saatana asuu.” Filoksenos
viittaa tässä yhteydessä Paavalin
korinttolaiskirjeeseen. Hänen tulkintansa poikkeaa jonkin verran oman
raamatunkäännöksemme sisällöstä: ”Mitä tekemistä Kristuksella on Saatanan,
uskovalla jumalankieltäjän tai Jumalan
temppelillä demonien asuinsijan kanssa?” (2 Kor. 6:14).
Filoksenos käyttää myös
tuhlaajapojan kertomusta perustelemaan Pyhän Hengen säilymistä meissä, vaikka
mitä tekisimme, kunhan emme kiellä Jumalaa. Sitä poika ei tehnyt, vaan muisti
kaikkien hillittömyyksiensä riuduttamana isänsä kodin. Isä ei kieltänyt häneltä
lapsen oikeutta hänen holtittomien tekojensa tähden. Vaikka hän tuhlasi
omaisuutensa ja hävitti isänsä antaman perinnön prostituoitujen kanssa, hän ei
menettänyt asemaansa, jonka hän oli syntymässään saanut. Hän saattoi nälkään
nääntymäisilläänkin kutsua Jumalaa isäkseen, joka paluusta iloiten riensi häntä
vastaan. ”Tämä osoittaa, että Hengen armo, joka oikeuttaa hänet kutsumaan
Jumalaa Isäksi, ei ollut poistunut hänen luotaan.” Filoksenos viittaa
Paavaliin, joka roomalaiskirjeessä puhuu lapsen asemasta suhteessa Jumalaan. ”Olette
saaneet Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden, ja niin me huudamme:
"Abba! Isä!" Henki itse todistaa yhdessä meidän henkemme kanssa, että
olemme Jumalan lapsia.” (Room. 8:15)
Syyrialaisten isien
tekstivalikoima on hienopiirteistä ja epädogmaattista tekstiä. Yllätyin, että
omasta kirjahyllystään voi tehdä löytöjä vuosikymmenien päästä.
