Lupauksen lapsi

Varhaisin Uuden Testamentin evankeliumiteksteistä, Markuksen evankeliumi, ei sisällä kuvausta Jeesuksen lapsuudesta. Se alkaa Johanneksesta, Edelläkävijästä, joka kastaa Jeesuksen Jordanin virrassa. Myöhemmin kirjoitetut Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit sen sijaan kertovat Jeesuksen syntymään liittyvistä tapahtumista. Edellinen kuvaa niitä Joosefin, jälkimmäinen Marian näkökulmasta. Molemmat joutuvat kohtaamaan hengellisen mysteerin, jota Marian raskaus ilmentää. Kumpikin tulee vakuuttuneeksi siitä, että tapahtuma on lähtöisin Jumalan pyhästä hengestä. Heidän osansa on suostua ottamaan vastaan lapsi, jonka alkuperä on jäänyt salaisuudeksi.

Jumalan hengen voimasta syntyvä lapsi on Vanhassa Testamentissa toistuva teema. Ensimmäinen on kertomus Abrahamista ja Saarasta, joille Jumala lupaa pojan. ”Abraham heittäytyi kasvoilleen, mutta naurahti, sillä hän ajatteli: ’Voiko satavuotiaalle miehelle muka syntyä lapsia, ja voisiko Saara, joka on yhdeksänkymmenen, vielä synnyttää?’” (1. Mooseksen kirja 17:17)

Tuomarien kirjassa Simsonin syntymää kuvataan näin: ”Soreassa eli siihen aikaan Danin heimoon kuuluva mies, jonka nimi oli Manoah. Hänen vaimonsa oli lapseton. Eräänä päivänä Herran enkeli ilmestyi Manoahin vaimolle ja sanoi: "Minä tiedän, että sinä olet hedelmätön etkä ole voinut saada lapsia. Kuitenkin sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan. Et saa juoda viiniä etkä olutta etkä syödä mitään epäpuhdasta raskautesi aikana, sillä poika, jonka synnytät, on Jumalan nasiiri jo äidinkohdusta asti, eikä veitsi milloinkaan saa koskettaa hänen hiuksiaan.” (Tuomarien kirja 13:2-5)

Kertomus muistuttaa suuresti Johanneksen, Herran edelläkävijän syntymän kuvausta Luukkaan evankeliumissa. Hänen isänsä Sakariaan suhtautuminen enkelin välittämään lupaukseen erosi Manonahin suhtautumistavasta. Sakarias epäröi, ja sen vuoksi hän menetti puhekykynsä poikansa syntymiseen saakka. 

Manoahin tapa ottaa vastaan lupaus lapsettoman vaimon raskaudesta on läheistä sukua Matteuksen kuvaukselle Joosefin asennoitumisesta enkelin kehotukseen ottaa vastuulleen Jeesuksen isyys: ”Silloin Manoah rukoili Herraa: ’Oi, Herra, anna tuon lähettämäsi Jumalan miehen vielä tulla kertomaan meille, mitä meidän on tehtävä, kun nyt saamme pojan.’ Jumala kuuli Manoahin rukouksen, ja enkeli tuli uudelleen naisen luo tämän ollessa pellolla. Hänen miehensä Manoah ei ollut silloin paikalla. Nainen juoksi heti kertomaan miehelleen ja sanoi hänelle: ’Se mies, joka silloin tuli minun luokseni, näyttäytyi minulle taas!’ Manoah lähti vaimonsa mukaan. Hän meni miehen luo ja kysyi: ’Oletko sinä se mies, joka puhui vaimolleni?’ Mies vastasi: ’Olen.’ Silloin Manoah sanoi: ’Nyt kun sinun sanasi käyvät toteen, sano meille, mitä pojalle on tehtävä ja miten hänen tulee elää.’

Miehen annettua määräyksensä ”Manoah sanoi vielä Herran enkelille: ’Etkö voisi jäädä tänne vähäksi aikaa? Tahtoisimme valmistaa sinulle ateriaksi nuoren pukin.’ Herran enkeli vastasi Manoahille: ’Vaikka jäisinkin tänne sinun pyynnöstäsi, en söisi samaa ruokaa kuin sinä. Mutta jos tahdot, voit valmistaa polttouhrin ja uhrata sen Herralle.’ Manoah ei tiennyt, että mies oli Herran enkeli, ja siksi hän kysyi: ’Mikä on nimesi? Tahtoisimme osoittaa sinulle kiitollisuuttamme sitten, kun sanasi käyvät toteen.’ Mutta Herran enkeli vastasi: ’Miksi kysyt minun nimeäni? Minun nimeni on salattu ja ihmeellinen.’

Manoah ei epäile, kuten Abraham ja Sakarias. Hän ei utele, miten hedelmätön voi tulla hedelmälliseksi. Hän kysyy mieheltä neuvoa, mitä tehdä lapsen suhteen. Sitten hän pyytää  tätä viipymään vielä hetken, jotta voisi osoittaa kiitollisuutensa tarjoamalla aterian. Tekstin sävy on merkillisen hellä. ”Jää luoksemme” on Raamatussa usein toistuva pyyntö, jonka ihmiset esittävät tunnistaessaan Jumalan hengen kosketuksen.

Vanhan testamentin kertomus profeetta Samuelin syntymästä (Samuelin kirja 1:1-27) muistuttaa suuresti Simsonin syntymäkuvausta. Hengen voimasta syntyvän lapsen vanhemmat kokevat lapsen olevan Jumalan lahja. He antavat lapsen takaisin Jumalalle pitämällä hänestä huolta ja kasvattamalla hänet Jumalan työtoveruuteen. Matteus ja Luukas nojautuvat tähän traditioon kuvatessaan Marian ja Joosefin suhtautumista enkelin välittämään Jumalan lupaukseen.

Bachin kantaateista

Kuuntelin eilen Areenasta radion sinfoniaorkesterin konsertin, jonka teemana oli surumusiikki. Heinz Holliger oli valinnut teokset ja myös johti orkesteria. Ohjelman alkuun ja loppuun oli sijoitettu kaksi Bachin soolokantaattia, numero 82 ”Ich habe genug” ja 56 ”Ich will den Kreuzstab gerne tragen”. Solistina lauloi Christian Gerhaher. Konsertin väliaikahaastattelussa hän pohti kantaattien vaikeutta nykykuulijalle. Meidän ajan ihmisen on Gerhaherin mielestä vaikea käsittää sitä Jumalan läheisyyttä, joka oli läsnä ihmisten arjessa 1700-luvun alkupuoliskolla. Erityisen läheinen Jumala oli Bachille, joka oli uskossaan väkevä. Bachin aikaa ei voi kuitenkaan enää herättää henkiin. Bachin maailmankuva on toista todellisuutta.  Kantaatit ovat irronneet alkuperäisistä, kirkkopyhiin liittyvistä juuristaan aikaa sitten.

Olen itse löytänyt kantaatit vasta pari vuotta sitten, kun on ollut enemmän aikaa musiikin kuuntelulle. Yli kahdensadan teoksen kokoelma on vähitellen avannut aarteitaan, kiitos Spotifyn, josta löytää useita kantaattien kokonaislevytyksiä.

Bach on jossakin mielessä oopperasäveltäjä, joka 150 vuotta ennen Richard Wagneria käytti musiikillisia teemoja herättämään kuulijassa tekstiä kannattelevia tunnesävyjä. Kantaattien ehtymätön melodinen kekseliäisyys, polyfoninen nerokkuus ja soitinnuksen hienostuneisuus synnyttävät tavattoman vivahteikkaan emotionaalisen kirjon. Hänen passioissaan se on helposti tavoitettavissa. Kantaatteihin verrattuna passiot ovat kuin otoksia, jotka rajoittuvat virittämään Kristuksen kärsimykseen liittyviä tunnevasteita - mitenkään passioita väheksymättä. Hienoa musiikkia nekin ovat. Ehkä kantaattien musiikillisen maailman tuoreus vaikuttaa suhtautumiseeni. Passioita kävimme kuuntelemassa ahkerasti jo opiskeluaikoina, vaikka emme kirkkoon kuuluneetkaan.

Kuten aina oopperoissa, teksti on todella olennainen osa kokonaisuutta. Netissä on erinomainen sivusto Bach Cantatas, josta löytyvät kaikki Bachin vokaaliteosten tekstit lukuisine käännöksineen. Se sisältää myös ajantasaisen luettelon Bach-levytyksistä ja niihin liittyvää kommentointia. Alkaessani kuunnella uutta kantaattia avaan tekstin tablettiin.

Gerhaher on kuitenkin osittain oikeassa siinä, että Bachin käyttämien tekstien yhteys liturgiseen ja raamatulliseen perinteeseen eivät enää ole ihmisille tuttuja. Ich habe genug on kynttilänpäivän (2.2.) kantaatti. Neljänkymmenen päivän ikäisenä Maria ja Josef toivat Jeesuksen temppeliin Mooseksen lain määräyksen mukaisesti. Luukas kirjoittaa tapahtumasta:

”Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi,  jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”

Bachin kantaatin teksti on Simeonin monologi. Hän on nähnyt Israelin pelastuksen, ja se riittää hänelle. ”Olen ottanut pelastajan käsivarsilleni, olen nähnyt hänet. Olen uskossani painanut häntä sydäntäni vasten. Olen valmis lähtemään!” Musiikki on sävelletty C-molliin. Sävelkulku kontrastoituu sanojen kanssa ja synnyttää täyttymystä ilmaisevaan tekstiin merkillisen haikeuden. Juuri musiikin ja tekstin yhdistämisessä Bach on mestarillinen. Kantaatin toisessa aariassa Simeon puhuttelee itseään: ”Nukahtakaa väsyneet silmät, sulkeutukaa suloisesti ja autuaina! Maailma, en enää viivy täällä, ei minulla enää ole sinuun osallisuutta… Jäähyväiset on tehty. Maailma, hyvää yötä.” Kantaatin viimeinen osa on määrätietoinen, kärsimätön ja hurja: ”Iloitsen kuolemastani. Kuinka toivonkaan, että se olisi jo totta.” 

Täyttymys on levännyt Simeonin käsivarsilla. Maailma ei voi enää antaa mitään kutsuvampaa. Simeonin runo muistuttaa apostoli Paavalin huudahdusta filippiläiskirjeessä: "Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken, olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle.”

Gerhaher oli huolissaan siitä, että maallistunut nykyihminen suhtautuu liian kirjaimellisesti Simeonin sanoihin, kun hän ei ole perillä sen hengellisestä kontekstista. Kuolemasta iloitseminen vaikuttaa kovin depressiiviseltä ja itsetuhoiselta. Minä ajattelen, että maallistunut nykyihminen ei tavoita kantaatin musiikillista nerokkuutta, joka avautuu tekstin kautta. Bach on eläytynyt vanhan ihmisen kokemukseen Jumalan kohtaamisesta. Ilmestyksen voima on läsnä musiikissa, mutta sen tavoittaa vain, jos tietää kuka tekstissä puhuu, ja kenet puhuja on kohdannut.

Kahden vaiheilla

Olen kuin Buridanin aasi kahden heinäkasan välissä. Hellenistinen sielunkäsitys ja Jeesus Nasaretilaisen logos-kristologinen tulkinta ovat kummatkin puoleensa kutsuvia teemoja. Ne kietoutuvat toisiinsa. Järki on se ihmisen sielunosa, joka on samaa juurta kaikkeuden alkujärjen kanssa, kuten ortodoksisessa veisussa lauletaan. Ratkaisen valinnan vaikeuden palaamalla apostoliseen näkökulmaan, jonka tunnustukseen ei vielä sekoittunut hellenistisen filosofian piirteitä.

Minua puhuttelee apostoli Paavalin yksinkertainen uskon muotoilu: "...Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi,niin kuin oli kirjoitettu, hänet haudattiin,hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä,niin kuin oli kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin..." (1 Kor 15: 3-8)

Paavali on vakuuttunut, että Jeesus on Mooseksen laissa ja profeettojen kirjoituksissa ennustettu Messias. Hän ymmärsi, että kirjoitusten kuvaama Herran voideltu ei ole vain juutalaisten, vaan koko maailman pelastaja. Jesajan kirjassa on tästä valaiseva tekstikohta: "Ja nyt sanoo Herra, hän, joka teki minut palvelijakseen kohdusta alkaen palauttaakseen Jaakobin luokseen ja kootakseen Israelin suojaansa -- olen siis ollut Herralle arvokas ja minun Jumalani on minun voimani -- näin hän sanoo: -- Ei riitä, että olet minun palvelijani ja saatat ennalleen Jaakobin heimot, tuot takaisin Israelin eloonjääneet. Minä teen sinusta valon kaikille kansoille, niin että pelastus ulottuu maan ääriin saakka." (Jesaja 49:5-6)

Kun Paavali toistaa "niin kuin oli kirjoitettu", hän viittaa fariseuksena hyvin tuntemiinsa vanhan testamentin teksteihin. Kirjoitusten ennuskuvat eivät kuitenkaan riitä vakuuttuneisuuteen. Se edellyttää kokemusta Kristuksen läsnäolosta - ilmestystä, niin kuin Paavali uskontunnustuksessaan sanoo. Kukaan ei voi vakuuttua kuulopuheen perusteella.

Olen viime vuosina miettinyt paljon uskonnon opetuksen mielekkyyttä. Se on suurimmaksi osaksi kuulopuhetta, joka on tiivistetty oppimateriaaleihin. Pienille lapsille kerrotaan tarinoita Jeesuksen ihmeteoista, nuorille mukaan otetaan kirkon historiaa ja opillisia ratkaisuja. Tämä ei ehkä ole parhaita tapoja auttaa lasta hengellisen kokemuksen äärelle. Kuulopuheeseen perustuva uskominen ei psykologisessa mielessä erottele uskomisen kohteita. Joulupukki, saunatonttu ja muumipeikot asettuvat Jeesuksen kanssa samalle lähtöviivalle. Aikuisen mielessä ne muuttuvat tarinoiksi.

Paavalille uskominen merkitsi Jumalan kohtaamista ja sen varassa toteutuvaa kasvamista Jumalan tuntemiseen. Tätä hän toistaa lähes kaikissa kirjeissään. Ilmestyskokemus voi olla vakuuttuneisuuden alku, mutta se on vasta pitkän tien pää. Jeesus käytti kylväjävertausta kuvaamaan tiellä etenemisen vastuksia. Kurottautuminen näkymätöntä kohti on vaikeaa, sillä ruumiillisuutemme sitoo meidät näkyvän maailman kohteisiin. Elääksemme olemme niistä myös riippuvaisia. Vaikka "ihminen ei elä pelkästään leivästä", hän ei pysy hengissä kovin pitkään ilman sitä. Osallisuutta näkymättömään on pidettävä yllä näkyvän yhteydessä ja sisällä. Se on hengellisen kehittymisen perustava dynamiikka.

Hellenistinen sielu

Kuolematon sielu on hellenististä perintöä. Kirkon opiksi se vakiintui varhaisten apologeettojen välittämänä toisella vuosisadalla. Sivistyneistö on kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina pitänyt vallitsevia käsityksiään totuutena. Juutalaista perua oleva ylösnousemususko oli Rooman valtakunnan suurten metropolien intellektuelleille kertakaikkinen mahdottomuus. Apostolien tekojen kirjassa on sattuva kuvaus Paavalin vastaanotosta Ateenan torilla: Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: "Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?" "Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta.... Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." Niin Paavali lähti heidän luotaan. (17:18-33)  Ei ollut oikein vastakaikua tälle julistukselle.

Stoalaisuus näytti kuitenkin aikaa myöten käytännölliseltä ratkaisulta "hulluuden" muokkaamisessa salonkikelpoiseksi. Se sisälsi kosmologisen opin logoksesta. Thesleff ja Sihvola kuvaavat sitä kirjassaan Antiikin filosofia ja aatemaailma: Stoalainen ajattelutapa pohjautui vakuuttuneisuuteen siitä, että maailmaa voidaan selittää järjen avulla ja maailma itse on rationaalisesti järjestynyt kokonaisuus. Ihmiselle on ominaista ajattelukyky, logos, jonka periaatteet ilmenevät myös koko maailmankaikkeuden rakenteessa; toisin sanoen yksittäistä ihmistä luonnehtiva olemuksellinen piirre on juuri sama ominaisuus, joka kuuluu koko universumin luonnolle. (s. 305)

Messiaaninan käsitys, jonka mukaan Jeesus oli se, jossa kirjoitukset kävivät toteen, muuntui apologeettojen kirjoituksissa vähitellen käsitykseksi Jeesuksesta ennalta olevana logoksena, kosmoksessa vallitsevan järjestyksen prinsiippinä. Sivutuotteena saimme perinnöksi myös platonilaisen opin sielun kolmijaosta järkeen (nous), intosieluun (thymos) ja himosieluun (epithymia). Järki on se sielun osa, joka sisältää logoksen inhimillisen kaiun. Muut sielunosat ovat alisteisia ruumiille, ja stoalaisen ajattelutavan mukaan ne ovat alempiarvoisia.

On surullista että tuntemamme maailmankaikkeuden mutkikkain rakenne, elävä ihmisolento, tuli jaetuksi neljään osaan, joista vain yhtä - järkeä - pidettiin alkuperältään jumalallisena ja ikuisuuteen kelpaavana. Loput, toisin sanoen sielun tunteva ja haluava osa sekä aineellinen ruumis olivat katoavaisuudelle alistettuja ja arvottomia.

Kun ortodoksisen kirkon jäsenet joskus ylpeilevät sillä, että meidän perinteemme ei mukaudu nykyajan vaatimuksiin, he unohtavat että mukautuminen tapahtui jo ajanlaskun alussa. Apostolinen kirkko oli aidosti vaikeuksissa juutalaisuuden ja hellenistisen kulttuurin välissä, molempien torjumana. Juutalaiset kyllä ymmärsivät hyvin apostolien julistuksen, mutta he eivät hyväksyneet ajatusta, että  nasaretilainen Jeesus olisi Messias. Hellenistinen kosmologia ja ihmiskäsitys eivät antaneet mitään mahdollisuuksia ylösnousemusväitteelle. Logoksen inkarnoituminen näytti tarjoavan näkökulman, jonka avulla oli mahdollista avata keskusteluyhteys tuon ajan lukeneiston kanssa. Seuraavat vuosisadat osoittivat, kuinka suuria vaikeuksia tämä opillinen siirtyminen logos-kristologiaan toi mukanaan. Pauli Annala on kirjoittanut tästä kehitystiestä hienon kirjan Antiikin teologinen perintö. Suosittelen.

Ihminen on nimessään

Ellei kuolematonta sielua ole, mitä meistä jää jäljelle? Seemiläinen ihmiskäsitys sisältää elegantin näkökulman, joka esiintyy ensimmäisen kerran Exoduksessa.

"Mooses palasi Herran luo ja sanoi: "Voi, Herra! Tämä kansa on tehnyt suuren synnin! He ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi." Silloin Herra sanoi Moosekselle: "Minä pyyhin kirjastani kaikkien niiden nimet, jotka tekevät syntiä minua vastaan. Mene nyt ja vie kansa maahan, josta olen sinulle puhunut. Minun enkelini kulkee sinun edelläsi. Mutta tilinteon päivänä minä rankaisen kansaa sen synnistä." (2 Moos 32: 31-34)
Sananlaskujen kirjassa nimen aineellisuus ilmaistaan sattuvasti:  "Vanhurskaan muistoa siunataan, jumalattoman nimikin maatuu." Muutumme maaksi kuoltuamme, mutta nimen maatuminen kuulostaa erikoiselta.
Apokalyptisissä teksteissä ihmisen nimi liitetään viimeiseen tuomioon: "Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana. Ja tulee ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut siitä alkaen, kun kansoja on ollut, aina tuohon aikaan saakka. Mutta sinun kansasi pelastuu, pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan." (Daniel, 12:1).
"Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta, heitettiin tuohon tuliseen järveen. (Johanneksen ilmestys 20:13)

Tilinteon päivä mainitaan Jumalan kirjaan kirjoitettavien nimien yhteydessä jo Exoduksessa. Apokalyptinen kirjallisuus vain maalailee sitä väkevämmin runokuvin. Jeesus soveltaa ajattelutapaa Luukkaan evankliumissa: "...älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan."

Yksinkertaista, eikö totta? Me olemme nimessämme ja todellistumme sen välityksellä. Nimemme viittaa kaikkeen, mitä elämämme aikana olemme koonneet minuuteemme. Nimi on mikrokosmos, yhteen sanaan tiivistynyt viittaussuhteiden verkosto. Se täyttää tehtäväänsä myös ihmisten maailmassa. Nimestä meidät muistetaan, hyvässä ja pahassa. Kun rukoilemme kirkon liturgiassa matkoilla olevien, sairastavien tai Jumalan apua ja armoa tarvitsevien puolesta, lausumme heidän nimensä. Se riittää, sillä Jumala tuntee kaikkien nimet, tai oikeammin, hän tuntee kaikki nimeltä.

Kutsun tätä ajattelutapaa semioottiseksi. On kiinnostava yhteensattuma, että kaksi semioottisen psykologian keskeisintä klassikkoa, Sigmund Freud ja Lev Vygotkski, olivat juutalaisia. Kumpikaan ei samastunut sen hengelliseen perinteeseen, mutta juutalaisuus on kulttuurisena traditiona hyvin elinvoimainen. Tekee mieli ajatella, että sen sisältämä ihmiskäsitys auttoi heitä ylittämään kreikkalaisperäisen opin sielusta, joka pesiytyi kristillisen kirkon vitsaukseksi toisella vuosisadalla ajanlaskun alusta. Se on edelleen myös modernin kognitiivisen psykologian perustana. Psykologian jätän toistaiseksi syrjään.










 

Elämänvoima

Jeesuksen erikoinen tapa puhua sydämessä olevista ajatuksista tulee ymmärrettäväksi, kun tiedetään, ettei käsitys kuolemattomasta sielusta kuulunut alkuperäiseen juutalaiseen ihmiskuvaan. Se on hellenistinen lisä, jonka kristillinen kirkko omaksui joutuessaan dialogiin kreikkalaisen sivistyksen kanssa. Hellenistinen ajattelu oli kyllä jo vaikuttanut myöhäisjuutalaiseen ajatteluun ennen ajanlaskun alkua, mutta Vanhan Testamentin varhaisemmissa kirjoituksissa kuvautuu toisenlainen ihmiskäsitys.

Ihmiselle, kuten kaikelle elävälle, on ominaista hengittäminen. Genesiksen toisessa luvussa se sanotaan näin: ” Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.” Uusi Raamatun suomennos on tarkempi hepreankielisen nefesh sanan suhteen kuin 1933 käännös, jossa puhutaan elävästä sielusta.

E.lämä ilmenee voimina, jota kirjoituksissa kutsutaan elämänvoimaksi. Kun Jumala tekee vedenpaisumuksen jälkeen uuden liiton ihmisen kanssa, hän sanoo: ”Teidän ravintonanne olkoot kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat. Ne kaikki minä annan nyt teille, niin kuin annoin teille vihreät kasvit. Mutta lihaa, jossa vielä on jäljellä sen elämänvoima, veri, te ette saa syödä. Ja jokaisen, joka vuodattaa teidän verenne, teidän elämänvoimanne, minä vaadin tilille.”(1 Moos. 9:3-5)

Kolmannessa Mooseksen kirjassa kirjoitetaan: ”Veressä on elävän olennon elämänvoima. Minä itse olen määrännyt, että veri on tuotava alttarille teidän puolestanne tapahtuvaa sovitusta varten, sillä veressä oleva elämänvoima tuottaa sovituksen. Sen tähden minä sanon israelilaisille: yksikään teistä ei saa syödä verta, eikä sitä myöskään saa syödä kukaan teidän keskuudessanne asuva siirtolainen.” (3. Moos. 17:11-12)

Tämä veriuhrilain määräys viittaa Jeesuksen ristinkuoleman sovittavaan tehtävään, johon hän suostui täyttääkseen lain määräykset viimeistä kirjainta myöten. Pyhän ehtoollisen asettamisen äärimmäisen radikaaliuden voi ymmärtää vain tämän pyhiin kirjoituksiin sisältyvän juutalaisen ihmiskäsityksen valossa. Kun Jeesus siunasi viinin ja sanoi ”Tämä on uusi liitto minun veressäni”, hän lahjoitti opetuslapsilleen elämänvoimansa, jonka hänen ylösnousemuksensa osoitti kuolemattomaksi. Mooseksen lakia noudattavien näkökulmasta Jeesuksen kehotus oli varmasti ”sietämätöntä puhetta”, kuten Johannes evankeliumitekstissä toteaa.

Ruumiin ja sielun kaksijakoisuuden asemesta elämä on toimivan ruumiin ykseyttä. Psyykkinen on elävän olennon toimintaa. Se on suuntautunutta voimaa, ja sen keskuksena on ihmisen sydän. Tässä on avain ymmärtää Jeesuksen sanoja sydämen ajatuksista ja haluista. Elämänvoima, joka ilmenee toimintana, pitää myös ruumiin koossa: ”Hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi, ja sinä päivänä kaikki hänen hankkeensa raukeavat.” (Ps. 146:4)

Elämän aineellinen luonne ilmaistaan erityisen kauniisti psalmissa 104: ”Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi. Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun. Kun lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot.” (27-30)

Henki ja elämä, siinä kaikki. Ei kuolematonta sielua. Psalmin jae avaa tähän materialistiseen ihmiskuvaan sisältyvään tosiasiaan kuolemasta kaiken loppuna toivon kuolleiden herättämisestä. Maailmankaikkeuden luojana Jumalalla on valta ja voima luoda uutta. Näkemys ylösnousemuksesta ja viimeisestä tuomiosta maailman lopussa on erottamattomassa yhteydessä monistiseen ihmiskäsitykseen. Psalmissa 82 se tuodaan esiin näin: ”Te ette tiedä ettekä ymmärrä mitään, te harhailette pimeässä, ja maan perustukset järkkyvät. Kuulkaa! Vaikka olette jumalia, kaikki tyynni Korkeimman poikia, te kuolette niin kuin ihminen kuolee, sorrutte kuin vallasta syösty ruhtinas! Nouse, Jumala, saata maan päällä oikeus kunniaan! Sinun ovat kaikki kansat.” Tämä psalmi lauletaan pääsiäistä edeltävän Suuren Lauantain liturgiassa Kristuksen hautakuvan äärellä. Siinä me kaikki Jumalan pojat ja tyttäret osallistumme Jumalan Pojan kuolemaan odottaen ylösnousemuksen kosmista tapahtumaa tulevana pääsiäisyönä.

Tällainen ihmiskäsitys ja maailmankuva olivat yhtä mahdottomia Jeesuksen ajan juutalaisille ja hellenistiselle sivistyneistölle kuin mitä ne ovat nykyajan ihmiselle. Apostoli Paavali sanoo asian suoraan: se on hulluutta. "Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.” (1 Kor. 1: 22-24)

Jumalan voima ja viisaus. Noihin kahteen luonnehdintaan sisältyy paljon. Erityisesti Jumalan viisaus kehittyi vähitellen kokonaiseksi Kristuksen olemusta koskevaksi oppirakennelmaksi. Palaan siihen myöhemmin, mutta seuraava kysymys on, ellei meissä ole kuolematonta sielua, mitä meistä jää raaka-aineeksi uuden kosmoksen syntyessä?