Kristuksen syntymä

Jouluaaton ehtoopalveluksen alussa on avuksihuutostikiira, jota seurakunnissa harvoin lauletaan.

Tulkaa, riemuitkaamme Herrassa ja julistakaamme tätä salaisuutta:

Erottava muuri on hajotettu, terävä, leimuava miekka kääntyy

lappeelleen, kerubi poistuu elämänpuun luota. Minä nautin nyt

suloista paratiisin ruokaa, vaikka minut on tottelemattomuuteni tähden

ajettu pois paratiisista. Sillä Isän oikea kuva, Hänen iankaikkisuutensa

perikuva ottaa päälleen orjan muodon ja tulee muutosta kärsimättä

maailmaan aviota tuntemattomasta Äidistä. Hän, totinen Jumala, jää

siksi mikä olikin, mutta rakkaudesta ihmisiä kohtaan Hän tuli ihmiseksi,

ja tuli siksi, jona Hän ei ole ollut. Huutakaamme siis Hänelle: Jumala,

joka Neitseestä synnyit, armahda meitä.

Teksti lähestyy Kristuksen syntymäjuhlan mysteeriä kielikuvien avulla, jotka jättävät salaisuuden yksityiskohdat avoimiksi, ja painottavat yhtä asiaa: Jeesuksen syntymä palauttaa ihmisen ja Jumalan alkuperäisen yhteyden, joka rikkoutui ihmisen valittua yksin selviämisen tien. Sitä tiedon puusta syöminen minulle tarkoittaa. Paratiisi oli sulkeutunut, ja elämän puuta vartioi leimuava miekka kerubi seuralaisenaan. Jumalan syntyminen ihmiseksi poistaa erottavan muurin ja sitä suojaavat esteet. Kertomus Tuhlaajapojasta sisältää saman näkökulman. Vieraalla maalla, nälkäkuoleman partaalla poika muistaa isän kodin ja kääntyy takaisin. Estettä paluulle ei ole, ja isä vielä rientää poikaansa vastaan.

 Tekstin loppuosa on ongelmallisempi. Siinä kuvastuu kreikkalaisen maailmankuvan vaikeus sovittaa itseensä juutalaisuudessa kehittynyttä käsitystä Messiaasta, jonka syntymässä, kuolemassa ja ylösnousemuksessa pyhät kirjoitukset kävivät toteen. Ei Jeesuksen persoona tosin ollut helppoa juutalaisillekaan. Hänet tuomittiin kuolemaan juuri sen takia, että hän väitti olevansa se, josta oli kirjoitettu. Kreikkalaisille Jeesuksesta tuli kompastuskivi filosofisen perinteensä vuoksi: maailmassa vallitsee järjestys, ja kaikilla asioilla on olemuksensa. Olion olemus kiteytyy sen muotoon, joka määrää olion syntymisen, kehityksen ja häviämisen lait. Tällaisen filosofisesti perustellun lähtöoletuksen valossa Jumalan syntyminen näkyvään maailmaan tulee todella pulmalliseksi.

 Minusta teksti yrittää ratkaista tätä kiteytyneiden ajattelutapojen synnyttämää ongelmaa. Kristus, joka Jumalana on olemukseltaan ikuinen ja muuttumaton, "ottaa päälleen" orjan muodon. Kärsimättä olemuksensa muuttumista hän "tulee maailmaan". Näin kreikkalaisen maailmankuvan käsittämistavat muokkaavat alkuperäistä juutalaista näkökulmaa, jossa ei spekuloida Messiaan olemusmääreillä.

 Tekstin lopussa ajattelun väljyydelle annetaan enemmän sijaa. "Rakkaudesta ihmisiä kohtaan hän tuli siksi, jona hän ei ole ollut." Näin palataan runon ensimmäisten säkeiden sanomaan. Jeesuksen syntyminen avaa uuden mahdollisuuden yhteydelle, joka oli mennyt poikki syntiinlankeemuksessa. Jumala, josta oli tullut ihmiselle näkymätön, tulee osalliseksi maailmasta. Väliseinä on hajotettu.

Vaeltajan kertomukset

Metropoliitta Ambrosius kertoi piispaksi vihkimisensä 25-vuotisjuhlan haastattelussa ottavansa Jeesuksen rukous-kirjan yhtenä kolmesta autiolle saarelle. Kirja on hyllyssäni, ja mieleeni tuli miltähän sen lukeminen tuntuisi 30 vuoden jälkeen. Kirjan vieressä oli kuitenkin toinen - "Vaeltajan kertomukset". Se oli ensimmäinen teksti, jonka silloinen Valamon pappismunkki Ambrosius antoi luettavakseni. Viimekeväinen kokemukseni Johannes Klimakoksen Portaiden parissa sai minut tarttumaan Vaeltajan kertomuksiin. Muistikuvassani se oli tyyliltään jotenkin lapsenomainen Jeesuksen rukousta käsittelevä hartauskirja.

Vaeltaja vaikuttaa tosiaan aika lapsenmieliseltä, vilpittömältä sielulta. Kertomus etenee kuin mikä tahansa road movie. Ilmaisun tyyli kätkee sisälleen kirjoittajan hengellisen kokeneisuuden. Vaeltaja punoo tekstin lomaan viiltävän tarkkoja havaintoja ihmisen alttiudesta hengellisiin harhapolkuihin, joita tälle tielle lähtevälle on luvassa. Jokainen matkaaja tarvitsee kokenutta hengellistä ohjaajaa. Tässä kaikkien suurten hengellisten traditioiden näkökulma on yhtenevä. Kukaan ei voi rakentaa hengellistä kehitystään itsensä varaan. 

Lukiessani mietin "uskonnollisuuden" ja "hengellisyyden" suhdetta. Maallistuneessa kulttuurissamme uskominen on sana, joka viittaa ihmisen haluun pitää totena asioita, vaikka ne eivät totta olisikaan. Vaeltajan kertomuksissa tämä näkökulma ohitetaan jokseenkin kokonaan. Hengellinen kehitys on kasvua Jumalan tuntemiseen. Sen ytimenä on rukous, ihmisen ja Jumalan välinen elävä yhteys.

Vaeltajaa askarruttaa apostoli Paavalin kehoitus "rukoilkaa lakkaamatta". Hän ryhtyy opiskelemaan Jeesuksen rukousta ohjaajavanhuksen opastuksella. Ensimmäinen tienhaara, jossa voi astua harhaan, on rukouksen sisällön ja alituisen toistamisen jännite. Toisto voi johtaa tilanteeseen, jolloin ääneen lausutut sanat eivät enää tavoita kohdettaan. Kommunikaatio on muuttunut hokemiseksi.

Myös rukoilemisen motiivi voi johtaa harhapoluille. Vaeltaja tapaa miehen, joka on rukoillut aktiivisesti jo vuosia. Hän pelkää joutuvansa helvetin tuleen, ellei alituisesti pyydä Jumalalta armoa. Mies on jäänyt pelkonsa vangiksi. Hänen oma mielikuvansa, tai oikeammin maailmankuvansa, on muodostunut yhteyden esteeksi. Vaeltaja sanoo miehelle, että vain rakkaus vie ihmistä kohti Jumalan tuntemista. Kaikki muut motiivit ovat ehdollisia, ja tuottavat jossakin vaiheessa ihmiselle pettymyksen. Moni lausuu rukouksen hädän hetkellä, ja kun se on mennyt ohi, rukous unohtuu. Rukous olikin vain yritystä rauhoittua, ei elävää yhteydenpitoa.



Jos ihminen ei tietämättään sulje porttia jolle kolkuttaa, hänelle vastataan. ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.” Vaeltaja kuvaa rukousvastausta tapahtumaksi, jonka olen vuosien kuluessa itsekin kokenut. Vastaus on usein yllättävä. Asia ei mene ollenkaan niin kuin olen toivonut tai suunnitellut. Rukous ei ole loitsu tai manaus. Rukoillessani asiaan saattaa löytyä uusi näkökulma. Rukous tuottaa sisäisen muutoksen. Maailma on mitä on.

Yhteys näkymättömän Toisen kanssa on elävää ja muuntuvaa. Vaeltajan kertomukset ovat kokonaisuudessaan kuvausta siitä, kuinka ihmisen sisäinen elävyys voimistuu ja rikastuu alituisen rukoilemisen myötä. "Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä", mutta se on myös "teidän keskellänne". Kiistely Luukkaan evankeliumin jakeen tulkinnasta, joka vuodeen 1992 suomennoksessa sai jälkimmäisen muotoilun, on turha. Ihmisten välillä ei ole mitään, mitä ei olisi heidän sisällään. Jos ihmisen sisällä on Näkymätön Toinen, hänestä tulee kahden ihmisen välisessä suhteessa Näkymätön Kolmas. Tämä ajatus sisältyy ortodoksiseen käsitykseen avioliiton sakramentaalisuuesta. Ellei Kolmatta ole, ihmiset joutuvat etsimään yhteyden kokemusta toisistaan. Tämä on Pasolinin Teoreman sanoma. Joulun lähestyessä se palasi uudelleen mieleen.


 

Pyhäinjäännös?

Tänä aamuna aurinko paljasti armottomasti Finlandia-talon marmorien käpristyneisyyden. Alkuperäisen kiinnityksen aikana ne kaartuivat reunoistaan ulos päin, ja ennen remonttia seinien marmoripinnoite muistutti pärekattoa. Vuoden 1999 julkisivukorjauksen jälkeen laatat ovat pullistuneet keskeltä.

Muistin keskustelua, joka remontin suunnittelu-vaiheessa oli varsin kiivasta. Jo taloa rakennettaessa tiedettiin, että Carraran marmori ei kestä Suomen sääolosuhteita. Alvar Aallon arkkitehtoninen visio oli niin kyseenalaistamaton, että se vei voiton realiteetista. Ajatusta marmorin korvaamisesta vaalealla graniitilla vastustetiin, koska se tuhoaisi arkkitehdin alkuperäisen idean. Vaalean harmaa ei olisi valkoista, ja sateella se kaiken lisäksi tummuisi. Mikä olisi suomenlampaan villalta vivahtava Finlandia-talo?

Taloa katsellessani mietin pitäisikö Aalto siitä, että hänen huolellisesti suunnittelemansa muodon ja linjojen kompositio näyttää vaahtokarkkirekennelmalta. Julkisivumateriaalin vaihtaminen kaatui lopulta suojelumääräykseen. En ole varma näenkö päivää, jolloin julkisivut jälleen vaativat uudistamisen. Oletan, että sen yhteydessä tullaan taas käymään kiihkeä keskustelu rakennuksen luonteen vaalimisesta. Vaalean harmaa ei ole valkoista, eikä valkoista vaikutelmaa saa luoda vaikkapa rappauspinnalla.

Mieleeni tuli Herättäjäyhdistyksen edesmenneen puheenjohtajan, Jaakko Eleniuksen
lausahdus: "Aina ihmiset ovat jonkin edessä kontallaan."  Palvova asennoituminen ei  sinänsä ole pahasta. Vaikeuksia tulee, kun palvomisen kohde kivetetään dogmiksi. Ihmisellä on taipumus etsiä varmuutta suhtautumistensa perustaksi. Silloin kaikesta - uskonnollisista käsityksistä, poliittisesta vakaumuksesta, tieteellisestä paradigmasta, jopa esteettisistä periaatteista - voi kehittyä dogmi, jota ei voi eikä saa kyseenalaistaa. Finlandia-talon tapauksessa dogmi on vielä vahvistettu lain suojalla.