Sanan voima 2

Johannes kirjoittaa evankelistoista eniten hengestä. Jo ensimmäisen luvun alussa hän erottaa maailman hengen ja Jumalan Hengen voimasta syntyneet: "Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi...  jotka eivät ole syntyneet verestä eikä lihan tahdosta eikä miehen tahdosta, vaan Jumalasta." (V. 1938 käännöksen mukaan)

Merkillinen ilmaisu: "liha" ja "lihan tahto". Jeesuksen ja Nikodemoksen kohtaaminen kolmannen luvun alussa toistaa ja laajentaa teemaa: "Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä." Lihan ja Hengen vastakkaisuus ei kuitenkaan ole niin ehdoton kuin miltä tässä näyttää.

Luomiskertomuksen alussa Jumala ilmenee maailmalle kahdella tavalla, voimana (Henkenä) ja sanana: "Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: "Tulkoon valo!" Ja valo tuli." (Genesis, 1:1-3)

Ne, jotka suhtautuvat luomiskertomukseen kirjaimellisesti, menettävät kirjoitusten ymmärtämisen avaimen. "Sanan" ja "voiman" ykseys on Vanhan Testamentin kantava periaate, joka ilmaistaan heti Genesiksen alussa. Jumalan Henki on voima, joka synnyttää järjestyneen aineellisen maailman. Aineellisuus on voimaa, se on voiman olemassa olemisen tapa. Tämä muuten sopii varsin hyvin modernin kosmologian tarkastelutapaaan.

Johannes aloittaa evankeliumitekstinsä toistamalla luomiskertomuksen perusidean sanan ja voiman ykseydestä: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla."

Vanhassa testamentissa on paljon kuvauksia sanan ja voiman ykseydestä. Psalmilaulaja kuvaa asian näin: "Herra on sanallaan luonut taivaat, suunsa henkäyksellä tähtien joukot. Kuin leiliin hän on koonnut merien vedet ja varastoihinsa syvyyden virrat... Mitä hän sanoi, se tapahtui, mitä hän käski, se pysyi. (Psalmi 33: 6-9). Jesajan kirjassa Jumala puhuu profeetan suulla: "Minä se olen. Olen ensimmäinen, ja olen myös viimeinen. Minun käteni loi maan perustukset, minun oikea käteni löi levälleen taivaan. Minä lausuin niiden nimen, ja siinä ne olivat. (48:12-13).  Sananlaskujen kirjan 8 luvussa Viisaus kertoo itsestään: "Minulta tulee ajatus, minulta sen toteutus, minä olen ymmärrys, minun on voima."

Ihminen on ruumiillisena olentona sanan ja voiman ykseys. Jumala sanoo Genesiksen ensimmäisen luvun lopulla: "Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu." Sanan ja voiman ykseys on Jumalan kaltaisuutta.

Mutta mitä tapahtuikaan? Paavali luonnehtii kirjeessään roomalaisille ihmisen langennutta tilaa näin: "Hänen [Jumalan] näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan... Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt. He väittävät olevansa viisaita mutta ovat tulleet tyhmiksi, ja he ovat vaihtaneet katoamattoman Jumalan kirkkauden katoavaisten ihmisten ja lintujen, nelijalkaisten ja matelijoiden kuviin." (1:20-23)

Ihminen on taantunut "lihaksi". Hänen elämänvoimansa - henkensä - suuntautuu yksinomaan aineellisen maailman kohteisiin. Niin hän sitten on näiden kohteiden riepoteltavana, kunnes hän tulee jälleen maaksi. Tämän valossa voi ymmärtää, miksi Jeesus sanoo Nidokemokselle: "Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä." Ihmisen on synnyttävä uudesti, Hengestä, jotta hän voisi kehittyä kohti alkuperäistä Jumalan kaltaisuuttaan.

Myös Uudessa Testamentissa Henki kuvautuu sanan ja voiman ykseytenä. Kauneimpia on kertomus Jeesuksesta ja Kapernaumin sadanpäälliköstä:

Kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee." Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella."

Vedestä ja Hengestä

Olen palannut  minua vuosi sitten askarruttaviin kysymyksiin. Olen taas vastakkain hengen kohteellisuuden kanssa, johon Vuorisaarnan ensimmäinen lause "Autuaita ovat hengessään köyhät..." minut johdatti. Kysymys on kiertynyt eteeni talven tapahtumien ja pääsiäisajan tekstien välittämänä.

Vuoden kuluessa on mielessäni tapahtunut yhtä ja toista. Olen entistä etääntyneempi hellenistisestä sielunkäsityksestä ja sen synnyttämistä paradokseista, kuten sielun kohtalosta kuoleman jälkeen tai ruumiin, sielun ja hengen suhteista. Tämä ajattelun kehitys on vaikuttamassa tapaan, jolla nyt hahmotan Johanneksen evankeliumin tekstejä.



Kirkkaan viikon, viime torstain evankeliumitekstissä kuvataan Jeesuksen ja Nikodemoksen kohtaaminen. Se pani minut taas miettimään juutalaisuuden ihmiskuvaa. Kreikkalaista sielua ei tekstistä löydy. Me olemme eläviä olentoja. Elämme niin kauan kuin hengitämme, ja elämä ilmenee elämänvoimana, toimintana. Ruumis palaa maaksi, kun henki on lähtenyt. Luomiskertomuksessa tämä yksinkertainen ihmiskuva ilmaistaan sanomalla, että Jumala puhalsi hengen maan tomusta muovaamaansa ihmisruumiiseen.

Nikodemos tulee Jeesuksen luo yöllä, sillä neuvoston jäsenenä hän ei voi ilmaista kiinnostustaan julkisesti. Hän on vakuuttunut siitä, että Jeesus on Jumalan lähettämä opettaja, ja että Jumala on hänen kanssaan. Jeesus antaa vastauksessaan avaimen ymmärtää, millä tavalla Jumala on hänessä läsnä: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny uudesti, ylhäältä, hän ei pääse näkemään Jumalan valtakuntaa." Nikodemos ilmaisee materialistisen ihmiskäsityksensä sillä, että hän ei ymmärrä Jeesuksen vastausta.  Hän kysyy: "Miten joku voisi vanhana syntyä? Miten joku voisi mennä takaisin äitinsä kohtuun ja syntyä toisen kerran?"

Jeesus täsmentää, mitä hän tarkoittaa uudesti syntymisellä: "Totisesti, totisesti: jos ihminen ei synny vedestä ja Hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan. Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa, mikä on syntynyt Hengestä, on henkeä. Älä kummeksu sitä, että sanoin sinulle: 'Teidän täytyy syntyä uudesti.'..."

Puhuessaan vedestä ja Hengestä Jeesus viittaa kasteeseensa. Kun Johannes kastoi hänet Jordanissa, hän näki Jumalan hengen laskeutuvan päälleen kuin kyyhkynen. Tämän hengen voimalla hän tekee tunnustekoja, joiden vakuuttamana Nikodemos tuli käymään. Se on Henki, joka avaa näkemään Jumalan valtakunnan. Kasteessa ihmisen pojasta tuli Jumalan poika. Kumpikin sanonta viittaa Vanhan Testamentin profeetallisiin kuvauksiin, joita Jeesus käyttää puhuessaan itsestään ja tehtävästään. Jeesuksen kaste ei ole ihan tavanomainen hengellinen herääminen. Syntyminen vedestä ja Hengestä viittaa Jumalan Voidellun, Messiaan syntymiseen, joka oli ennustettu kirjoituksissa.

Nikodemos on vakuuttunut siitä, että Jumala on Jeesuksen kanssa. Jeesus yrittää auttaa häntä ymmärtämään, miten se tapahtuu. Hän asettaa "lihan" ja "Hengen" toistensa vertailukohdaksi. Lihassakin on henki, kuten luomiskertomuksessa on todettu. Se on kuitenkin langenneessa tilassamme rajautunut näkyvän maailman kohteisiin - "lihaan". Ihmisen henki on kohteellista, ja "lihan" kohteet ovat niitä, joista ihminen etsii kadottamaansa yhteyttä eläväksi tekevään Jumalan henkeen. Langenneessa tilassaan hminen jää näkyvän maailman vankeuteen: "Mikä on syntynyt lihasta, on lihaa." Isolla alkukirjaimella kirjoitettu Henki on uuden sntymän lahja. Se avaa mahdollisuuden näkymättömän näkemiseen. Nikodemoksen oli vaikea ymmärtää tästä mitään. Hänen ihmiskuvasaan ei ole "hengen" ja "Hengen" eroa.

Johanneksen kuvaama kohtaaminen on itse asiassa vertauskuvallinen täsmennys väitteestä, joka sisältyy jo hänen evankeliuminsa ensimmäisiin jakeisiin. "Hän tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen. He eivät ole syntyneet verestä, eivät ruumiin halusta, eivät miehen tahdosta, vaan Jumalasta." (Johannes 1: 11-13) Jo tässä puhutaan hengellisestä syntymästä, jota Jeesuksen ja Nikodemoksen vuoropuhelu täydentää.

Uudessa suomennoksessa puhutaan "oikeudesta" tulla Jumalan lapsiksi, aiemmassa käännöksessä puhuttiin voimasta. Se on minusta osuvampaa, sillä henki ilmenee ihmisessä elämänvoimana. Jeesuksen Nikodemokselle kuvaama syntyminen ei ole juridinen tapahtuma. Voimasta on kysymys, ja sen Nikodemoskin oli ymmärtänyt Jeesuksen tunnustekojen perusteella.

Yhteys on sanojen alkuperä

Kirkko on viisaasti asettanut Johanneksen evankeliumin pääsiäiskauden päivittäisten tekstien lähteeksi. Siinä kuuluu kuolemasta herätetyn Jeesuksen ääni avoimena ja voimakkaana. Uuden testamentin kirjoitusten autenttisuutta etsivät tutkijat ovat päätyneet pitämään Johannesta  kirjoittajana, joka ei todennäköisesti kuulunut Jeesuksen ensimmäisiin opetuslapsiin. Tulkintaa puoltavat Jeesuksen persoonaan sisältyvät, ilmeisen kreikkalaisen logos-filosofian painotukset.

Viime vuonna pohdin Johanneksen lausumaa sanan tulemisesta lihaksi evankeliumin ensimmäisissä jakeissa. Johanneksen logosta ei suinkaan tarvitse ymmärtää platonilaisesta näkökulmasta, sillä "Sana" on olennainen hengellinen kuva Mooseksen ensimmäisestä kirjasta alkaen. Juutalaisessa ajattelussa Jumalan salattu olemus ilmenee hänen "sanoissaan", joiden avulla hän toteuttaa luomisen tekoja.

Mutta entä sitten, vaikka evankelista Johannes olisi toisen sukupolven apostoli? Jumala puhuttelee ihmisen sisintä, ja sen mitä hän kuulee, hän pukee inhimilliseen kieleen - sanoiksi. Näin ovat syntyneet kaikki ne hengelliset tekstit, jotka traditio on aikaa myöten omaksunut pyhien kirjoitustensa kokoelmaan. Genesiksen ensimmäisessä luvussa Jumala hyväksyy ihmisen tavan käyttää kieltä luomistekojensa hedelmien kuvaamisessa. "Ja Herra Jumala muovasi maasta kaikki villieläimet ja kaikki taivaan linnut ja vei ne ihmisen luo nähdäkseen, minkä nimen hän kullekin antaisi. Ja jokainen elävä olento sai sen nimen, jolla ihminen sitä kutsui." (Genesis, 2: 19)

Ihmisen ja Jumalan läheistä yhteyttä ja työtoveruutta tuskin voi osuvammin luonnehtia. Ihminen ei kuitenkaan malttanut pysyä tässä yhteydessä, vaan halusi päästä osalliseksi tiedosta omin avuin. Tämä ei ole mikään evoluutiohistoriallinen väite. Se toteutuu ihmisen tekemissä valinnoissa joka päivä, niin kuin se toteutui kolmen tuhannen vuoden takaisessa kuvauksessa. Ylpeys ja omavoimaisuus ovat sisaruksia, joiden rutsainen suhde synnyttää kaikki ihmisen itseensä, toisiinsa ja aineelliseen ympäristöönsä kohdistamat teot, hyvässä ja pahassa.

Näiden ilmiöiden mietiskely korostuu kirkon elämässä Suuren Paaston aikana. Nyt olemme siirtyneet uuden luomisen aikaan, jonka Jumala aloitti herättämällä Jeesuksen kuolleista. Ja Johannes, jos kuka, kykenee antamaan sanat ylösnousseelle Kristukselle. Hänen tekstissään on paljon synoptisista evankeliumeista poikkeavaa ainesta. Hän on läsnä tapahtumissa, joissa hän ei todennäköisesti ole voinut olla mukana, kuten Jeesuksen ja Pilatuksen välistä keskustelua kuvatessaan. Hän rekonstruoi yksityöskohtia myöten Jeesuksen ja opetuslasten vuoropuhelun ehtoollisen jälkeen, samoin kuin Jeesuksen suuren jäähyväisrukouksen Isälle. Kuinka hän voi muistaa asioita näin sanatarkasti, jos pitää paikkansa, että hän kirjoitti evankeliumitekstin yli 80-vuotiaana Patmoksella tai Efesossa?

Jos kuvauksen autenttisuutta pidetään evankeliumitekstin uskottavuuden mittapuuna, se voi tuskin muuksi osoittautua kuin myöhäiseksi sepitelmäksi. Sen kirjoittajasta onkin kiistelty toistasataa vuotta. Vanhan perinteen, jonka mukaan Johannes oli toinen Sebedeuksen pojista, rinnalla on tarjolla paljon vaihtoehtoja. Nimen taakse kätkeytyy ehkä Lasarus, jolla asemansa puolesta oli mahdollisuus päästä seuraamaan Jeesuksen kuulusteluja ja tuomitsemista. Ehkä Johannes oli temppelipapiston jäsen ja siten mukana juutalaisten neuvostossa. Siksi hän tunsi Joosef Arimatialaisen ja Nikodemoksen, jotka myös olivat neuvoston jäseniä. Saksalaisessa kriittisessä teologiassa Johannesta pidettiin fiktiivisenä kirjoittajana, joka antoi nimen joanniittien gnostilaisuudesta vaikutteita saaneen koulukunnan tuotokselle. Tämä tulkinta on Kumranin kääröjen löytymisen jälkeen jäänyt sivuun, kun evankeliumin sisällöllinen yhteys palestiinalaiseen juutalaisuuteen on tunnistettu.

Oli Johannes kuka tahansa, hän on kuitenkin ennen kaikkea Jeesuksen rakkain opetuslapsi, joka nojautui hänen rintaansa vasten pääsiäisaterialla. Evankeliumin kirjoittaja on hengessään niin yhtä Jeesuksen kanssa, että hän saa tämän sanat elämään vielä lähes kaksituhatta vuotta niiden kirjoittamisen jälkeen. Hän on kuin Aadam paratiisissa, joka antaa nimet sille, minkä Jumala tuo hänen luokseen.  

Juudas

German Wingsin reittikoneen tahallinen tuhoaminen asettaa taas kerran kysymyksen, miten ihminen pystyy käsittämättömiltä näyttäviin tekoihin. Se on ilmeisesti ollut mielessäni kun olen viime päivinä kuunnellut kirkkomme palvelusten tekstejä.

Keskiviikon ehtoopalveluksessa olimme aterialla Betaniassa, spitaalia sairastaneen Simonin talossa. Matteus kuvaa kuinka Jeesuksen luokse tuli nainen, jolla oli alabasteripullossa hyvin kallista tuoksuöljyä. Jeesuksen aterioidessa nainen vuodatti öljyn hänen päähänsä. Opetuslapset paheksuivat naisen toimia: "Millaista haaskausta! Olisihan sen voinut myydä hyvään hintaan ja antaa rahat köyhille." Johannes täsmentää evankeliumissaan, että paheksuja oli Juudas Iskariot: "Miksei tuota voidetta myyty kolmestasadasta denaarista? Rahat olisi voitu antaa köyhille." Tätä hän ei kuitenkaan sanonut siksi, että olisi välittänyt köyhistä, vaan siksi, että oli varas. Yhteinen kukkaro oli hänen hallussaan, ja hän piti siihen pantuja rahoja ominaan.

Tämän tapahtuman jälkeen Juudas lähti ylipappien luo ja kysyi: "Paljonko maksatte minulle, jos toimitan hänet teidän käsiinne?" Hän meni ilmeisesti tuoksuoljystä pahasti pois tolaltaan, ja hoiti maltin ja rahan menetyksen kiiruhtamalla Jeesuksen vastustajien leiriin.

Torstaina Juudas ei näytä olevan tietoinen siitä, mitä hän oli edellisenä päivänä tehnyt, kun Jeesus oli opetuslastensa kanssa pääsiäisaterialla. Heidän syödessään Jeesus sanoi: "Totisesti: yksi teistä on kavaltava minut." Murheen vallassa he alkoivat toinen toisensa jälkeen kysellä: "Herra, en kai se ole minä?" Jeesus vastasi heille: "Minut kavaltaa mies, joka syö samasta vadista kuin minä. Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään." Silloin Juudas, hänen kavaltajansa, kysyi: "Rabbi, en kai se ole minä?" "Itsepä sen sanoit", vastasi Jeesus.(Matteus, 26:21-25).

Teeskenteleekö Juudas? Olen aiemmin ajatellut näin, ja se on varmaan aika tavallinen tapa suhtautua Juudaksen kysymykseen. Lentokoneen tuhoaminen on pannut minut miettimään psyykkisen dissosiaation voimaa tämänkaltaisissa tapahtumissa. Kuinka "tavallinen mukava poika" sopii yhteen harkitun kylmäverisyyden ja toisten elämästä piittaamattoman käyttäytymisen kanssa? Kuinka raivostunut äiti pystyy ohjaamaan autonsa päin bussia, jossa hänen miehensä matkustaa, ja tappamaan lapset itsensä lisäksi? Kuinka juutalaisten tuhoamisleirejä johtaneet miehet saattoivat palata työpäivän päätteksi kotiin vaimon ja lastensa luo tavalliseen perhe-elämään?

Dissosiaation voima piilee siinä, että se erottaa toiminnan kohteet toisistaan välittömän tunnetilan mukaan ja katkaisee myös muistin toiminnan. Ihmisen mielessä hyvä voi muuttua pahaksi, rakastettu viholliseksi, kunnioitettu halveksituksi. Kun muutos tapahtuu, jälkimmäinen mielikuva pyyhkii kokonaan pois edeltävän kokemuksen. Juudas meni pois tolaltaan, koska hän oli samastunut rahakukkaroon, josta huolehtiminen oli hänen tehtävänsä. Kirkkoveisussa todetaan, että hän sairasti rahanhimoa.

Himoksi yltyvä käyttäytyminen on miltei aina yhteydessä dissosiaatioon. Monet nykyään tunnistetut addiktiiviset ilmiöt, kuten peli- tai päihderiippuvuus, hallitsematon syöminen, seksiaddiktio, jne. ovat sellaisia, joita hengellisissä teksteissä nimitetään himoiksi. Joutuessaan jonkin tunnetilan valtaan ihminen ei pysty harkitsemaan eikä arvioimaan toimintaansa. Hän ei saa kosketusta mielentilaan, jossa hän kykenee toimimaan ollessaan levollinen. Kun levollisuus palaa, hän ei enää saa kosketusta äskeiseen kiihtymykseensä. Vaikeimmissa dissosiaatioissa hän ei edes muista tapahtunutta.Tämän valossa on mahdollista ymmärtää Juudaksen ahdistunut kysymys "Rabbi, en kai se ole minä?"

Juudaksen mielentilat vaihtelevat. Nykypäivän psykiatriassa hän todennäköisesti saisi epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin. Ehtoollisaterialta noustuaan hän lähtee ylipappien ja hallitusmiesten luo ja johtaa heidän miehensä Getsemaneen, jossa tietää Jeesuksen olevan. Hänen kylmäverisyytensä on aukoton. Hän asettuu täydellisesti pidättäjien auttajaksi. Kun yö on ohi, hän tajuaa, mitä on tehnyt: Kun Juudas, Jeesuksen kavaltaja, näki että Jeesus oli tuomittu kuolemaan, hän katui tekoaan. Hän vei saamansa kolmekymmentä hopearahaa takaisin ylipapeille ja vanhimmille ja sanoi: "Tein väärin, kun kavalsin viattoman veren." Mutta he vastasivat: "Mitä se meitä liikuttaa? Omapa on asiasi." Silloin Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi.(Matteus 27:3-4)

Juudas heräsi ja katui tekoaan. Hirvittävä syyllisyyden tunne oli varmasti aito. Hän meni vain väärään paikkaan hakemaan sille huojennusta. Ylipappien ja kansan vanhimpien hyytävä välinpitämättömyys jätti hänet yksin syyllisyyteensä. Raha, jonka henkilökohtainen merkitys oli keskiviikkona pannut Juudaksen mielen sekasortoon, oli nyt muuttunut pahaksi, rikoksen symboliksi. Niiden paiskaaminen ylipappien jalkoihin oli symbolinen teko. Se ei kuitenkaan sovittanut syyllisyyttä, ja Juudas hirttäytyi.

Juudaksen kohtalo on tragedia. Jeesus sanoi, että olisi ollut parempi, kun hän ei olisi syntynytkään. Hänestä tuli epävakaudessaan yksi niistä, jotka osallistuivat kirjoitusten toteutumiseen.