Sisäinen Toinen

Luin äskettäin psalmia 36. Ortodoksisen kirkon suureen ylistysveisuun on otettu sen jälkiosan säkeitä. Minä havahduin psalmin alkuun:

Synti kuiskii väärintekijän sydämessä
niin ettei hän enää pelkää Jumalaa.
Synti kiehtoo hänen silmänsä
niin ettei hän näe eikä vihaa vikojaan.
(Ps. 36:2-3)

En nyt mieti sitä, mihin kaikkeen synti viittaa. Huomioni kohdistuu siihen, että synnille annetaan toimijuus. Psalmi sanoo jotakin ihmiselle ominaisesta suhtautumistavasta, jolle on ominaista sijoittaa toimijuus pois itsestään. Voima näyttää tulevan ulkopuolelta ja se panee ihmisen tekemään tekoja, joita hän ei halua.

Viime päivien keskustelu peliaddiktiosta on hyvä esimerkki siitä, kuinka toimijuus sijoittuu ulos. Sama ilmiö on pohjana keskustelussa alkoholijuomien myynnin vapauttamisesta. Saatavuus lisää käyttöä. Makeisverosta luopuminen vie ihmiset aiempaa useammin irtokarkkihyllyjen ääreen ja panee elintarviketeollisuuden lisäämään valmisruokien sokeripitoisuutta entistä suruttomammin.

Yhteiskunnallinen kontrolli on oikeastaan ainoa päteväksi havaittu keino säädellä ihmisen alttiutta luovuttaa toimijuutensa ulkopuolelleen. On kuin meidän olisi helpompi suostua ja alistua ulkoiseen pakkoon kuin ottaa vastuun vaiva kantaaksemme.

Psalmin psykologia on osuvaa. Synti kuiskii ja sulkee silmät. Halun kohde saa ihmisen lumouksen valtaan, eikä hän näe kohteeseen sisältyviä vaaroja itselleen. ”Hän ei näe eikä vihaa vikojaan.” En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että vihaamalla voisi ratkaista suhtautumisen kohteen houkuttelevuuteen. Melanie Klein, jonka ajatuksia olen viime viikkoina kerrannut, avaa mielenkiintoisen näkökulman synnin ja vihan yhteyksiin.

On kysyttävä, kuka on ihmisen sisällä se, joka voi olla vihainen sille, mitä havaitsee. Sen perinteinen nimi on omatunto. Freudin aloitteesta sitä on ryhdytty kutsumaan yliminäksi. Yliminä on sisäinen Toinen, johon ihminen on vastavuoroisessa yhteydessä. Klein havaitsi hoitaessaan hyvin pieniä lapsia, että yliminä kehittyy hyvin varhain ja että se on suhtautumistavoiltaan jyrkkä, äärimmäinen ja sadistinenkin. Niinpä lapsi kehittää tapoja, joiden avulla hän voi suojautua sen tuhoisuudelta. Niistä varhaisimpia ovat lohkominen ja ulos sijoittaminen.

Klein pohti myös sitä, millaisista aineksista tämä primitiivinen sisäinen toinen muodostuu. Se menee melkoisen spekulaation puolelle. Ajatuskulku on suunnilleen tämä: parin ensimmäisen elinkuukauden aikana hyvät ja pahat kokemukset ovat erillään toisistaan. Yhteyden kokemus hoitavan aikuisen kanssa synnyttää hyvien kohteiden sisäisen varaston. Poissaolon ja yhteyden poikkimenon kokemukset eivät sen sijaan tuota kohteen puuttumisen kokemusta, vaan herättää eloon pahat kohteet. ”Kun äiti menee pois, vauva ei jää yksin, vaan kauhun kanssa”. Paniikin ja kauhun fantasiakohteet vauva pyrkii sijoittamaan itsestään ulos, mutta sieltä ne tulevat takaisin Toisena, joka asettuu vauvan mieleen.

Yliminä on se, jonka käteen pieni lapsi tarttuu, kun hänen on selvittävä yksin. Hän antaa tässä toimijuutensa Toiselle. Jos tämä toinen on imenyt itseensä ankaran ja sadistisen suhtautumistavan, sen kanssa on tukalaa olla. Jos yliminän onnistuu tavalla tai toisella taas sijoittamaan ulos itsestään, oma toimijuus ei ole kokonaan sen lamaannuttamaa. Tässä ei vielä ole kaikki. Suojautumista täydennetään usein lohkomisella. Se on psalmin sanoin silmien sulkemista. Tai oikeammin valvovan silmän sulkemista. Voi toimia, kun Toinen ei häiritse. Se on addiktiivisissa toiminnoissa aina mukana. Kahvilan pullatiskin ja hallin peliautomaatin havaitseminen johtaa hetkelliseen tilamuutokseen, jolloin Toinen on hiljaa tai kokonaan poissa mielestä. Se palaa, kun on myöhäistä. Se voi vain syyttää ja sättiä halun valtaan joutunutta. Se voi olla raivoisan sadistinen ja vaatia hyvitystä, johon pelkkä katumus ei riitä. Vikojen vihaaminen voi pitää sisällään tällaisen sisäisen vuorovaikutuksen. Siitä tuskin seuraa mitään hyvää.  

Melanie Kleinin sisäiset objektit

Olen tänä syksynä luennoinut lasten psykoterapian teoriahistoriasta. Se pani minut lukemaan uudelleen Melanie Kleinin teoksia. Hän hoiti 1920-luvulla lapsia, joista nuorimmat olivat parivuotiaita. Puhuminen ei ole pienten lasten pääasiallinen ilmaisukeino, joten Klein käytti leluja ja askarteluvälineitä ilmaisun välineinä. Niiden avulla hän sai näkyviin varhaisen sisäisten fantasioiden maailman, jota hän kirjoituksissaan pyrki käsitteellistämään.

Toiminnan teorian näkökulmasta Kleinin ehkä olennaisin havainto oli, että sisäiset objektit eivät ole ulkoisten kohteiden representaatioita. Ne muodostuvat merkkiverkostoista, joihin monin tavoin punoutuvat pienen lapsen halut, pelot ja sadistiset yllykkeet. Kleinin lapset ovat kuin langenneen maailmamme näyttämö, jossa yhteyden halu ja sen poikkimenon kauhu vuorottelevat lukemattomin sävyin. Hyvä ja paha ovat läsnä syntymästä saakka. Vauvat joutuvat kehittämään suojautumiskeinoja yhteyden poikkimenokokemuksen synnyttämältä vainoahdistukselta ja tuhoutumisen kauhulta.

Projektio, kohteen sijoittaminen ulos on varhaisen suojautumisen päämuoto. Klein käyttää ruumiillisia vertauskuvia: hyvä otetaan sisään ja paha työnnetään pois. Maitoa antava rinta on hyvän sisäisen kohteen prototyyppi. Jos rinta on poissa tai jos maito ehtyy, rinta muuttuu vauvan fantasiassa pahaksi. Vauva kääntää päänsä pois pahaksi muuttuneesta rinnasta.

Nykyään näitä metaforia ei oteta kirjaimellisesti. Projektio jo varhain kehittyvänä, suojaavana toimintatapana on kuitenkin nähtävissä ihmisen persoonallisuuden kehityksen kaikissa vaiheissa. Se, minkä kanssa ei tule sisäisesti toimeen, nähdään toisissa. Helpotus on kuitenkin näennäinen, sillä maailma näyttäytyy projektion valossa. Kuinka tavallinen onkaan ajatus: ”Mitähän toiset tästä ajattelevat?” Matteuksen tulkinta Jeesuksen sanoista sisältää tämän projektiolla suojautumisen seurauksen: "Niin kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan." Jos pahan sijoittaa ulos, se tulee takaisin.

Mutta takaisin Kleiniin. Muutaman kuukauden kuluttua varhaisten ahdistusten sijaan astuvat hyvän kohteen menettämisen pelko, vauvan omien tuhoavien yllykkeiden aiheuttama kohteen vaurioitumisen tuottama syyllisyys ja pyrkimys vaurion korjaamiseen tai hyvittämiseen. Kleinin terminologian mukaan alttius paranoidiseen asemoitumiseen vähenee. Hyvän kohteen menettäminen ei enää herätä vainoahdistusta vaan surun ja kaipauksen tunteen. Vauvan toimijuus on riittävän kehittynyttä, niin että hän pystyy vaalimaan hyviä kohteitaan ja säilyttämään niitä mielessään, elleivät ne ole saavuttamattomissa liian pitkään. Tätä ajatusta Winnicott kehitteli muutamia vuosikymmeniä myöhemmin siirtymäilmiöiden ja -objektien teoriassaan.

Kleinia lukiessani mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ” Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.”  Olen usein miettinyt, mitä ovat hyvyyden ja pahuuden varastot, joita ”suu puhuu”, tai jotka ilmenevät ulkoisiin kohteisiin suuntautuvissa toiminnoissa. Mihail Bahtin on antanut Jeesuksen sanoille modernin ilmiasun, kun hän väittää, että ihminen on koko persoonallaan läsnä ilmaisussaan. Klein täydentää tätä sisäisten objektien teoriallaan, jotka ovat noita sydämestä purkautuvia hyvyyden ja pahuuden varastoja.