Päättymätön kehitys

Paaston toinen sunnuntai on omistettu Gregorios Palamakselle. Hän on toinen, jonka tekstit ovat ehkä eniten vaikuttaneet omaan hengelliseen kehitykseeni. Toinen on Palamasta tuhat vuotta aiemmin elänyt Gregorios Nyssalainen. Molemmat kirjoittavat paradoksista. Miten on mahdollista olla yhteydessä johonkin, jota on mahdotonta havaita aistein; joka on kaikkien hänestä muodostettujen käsityksen tavoittamattomissa? Yhteys on mahdollinen, ja se toteutuu rukouksessa niin kuin Vaeltajan kertomuksissa kuvattiin.

Yhteys on elävä, jos ihmisellä on toiseuden tajua. Se tarkoittaa, että hän tunnistaa mielikuviensa kuuluvan hänen sisäiseen maailmaansa. Tämän erottelun säilyttäminen on vaikeaa näkyvässä maailmassa. Kuinka paljon vaikeampaa se onkaan, kun kohteena on näkymätön. Olen taas Mooseksen lain toisen käskyn äärellä. Suuren Paaston sunnuntait ovat kuin hengellisen kehittymisen tikapuut. Ensimmäisenä sunnuntaina muistutetaan kuvan ja kuvattavan samastamisen vaarasta, mitä ikonoklasmi pohjimmiltaan merkitsi. Toinen avaa mystisen yhteyden tien - yhteyden kuvaamattomaan.

Kun ihminen asettuu elävään dialogiin Jumalan kanssa, alkaa kehitys, jota Gregorios Nyssalainen luonnehtii näin: "... vaikka uusi siunaus saattaa olla suurempaa kuin mihin olimme osallisia aiemmin, se ei pane rajaa päämäärällemme. Pikemminkin tapahtuu, että saavutettu hyvä tulee uusien hyvyyksien alkulähteeksi niille, jotka etenevät kohti täyteyttä. Näin heidän kohoamisensa ei pysähdy, vaan he etenevät uudesta alusta seuraavaan, eikä uusien hyvyyksien alku koskaan rajoitu itseensä. Sillä niiden kaipaus, jotka etenevät tällä tavoin, ei koskaan pysähdy siihen, minkä he jo ymmärtävät. Alati suuremmalla halulla ihminen kohoaa seuraavalle edessä olevalle ymmärryksen tasolle. Näin hän matkaa yhä korkeampien seutujen halki kohti Transsendenssia."

Pyhä Gregorios viittaa kommentillaan apostoli Paavalin kirjeeseen filippiläisille, jossa tämä sanoo: "En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen, kun kerran Kristus Jeesus on ottanut minut omakseen. Veljet, en katso vielä päässeeni siihen asti. Vain tämän voin sanoa: jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä."

Hengellinen kehittyminen toteutuu yhteydessä, ja se on päättymätöntä. Miten kaukana tästä ajattelusta ovatkaan dogmit ja doktriinit. 

 

Kuvan ja sanan totuus

Suuren Paaston ensimmäinen sunnuntai on omistettu ikonien palauttamisen muistolle. Se tapahtui lopullisesti v. 843 yli sadan vuoden riitelyn jälkeen, jonka kuluessa monia tapettiin ja silvottiin. Ikoni on mitä kuvaavin esimerkki ihmisen toiminnan kohteellisuudesta. Ihmisinä meille on mahdotonta hahmottaa mitään, ellei hänellä ei ole sanaa, kuvaa, liikettä tai mitä tahansa merkkiä, jolla hän voi viitata kohteeseen. Näkymätön on tehtävä näkyväksi tavalla tai toisella.

Uskonnoille tämä ihmisen rajoittuneisuus on vaikea ongelma. Kohteen samastaminen siihen viittaavaan merkkiin on yksi tiedon puun hedelmistä. Tältä vitsaukselta eivät ole suojassa sen enempää sanat kuin kuvatkaan. Dogmaattisuus on sanan kohottamista totuudeksi. Oikea oppi on lausekokoelma, joka julistetaan päteväksi kaikkialla ja kaikkina aikoina. Rooman kirkon inkvisitio lienee kristinuskon historian räikeimpiä esimerkkejä institutionaalisesta dogmatismista. Emme ole edenneet kovinkaan kauas noista hirveyksien päivistä. Omien käsitysten kohottaminen ehdottomaksi totuudeksi toteutuu joka puolella maailmaa, eikä se rajoitu vain uskonnolliseen fundamentalismiin. Yhteiskunnalliset ääriliikkeet nojautuvat samaan alttiuteen.

Merkin ja kohteen samastamisen vaara on ymmärretty jo kymmenen käskyn laissa: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä palvele niitä..” Toinen käsky rajoittuu kuviin ja patsaisiin. Kiellon varsinaisena osoitteena taisi olla ajan uskonnollisille käytännöille ominainen tapa palvoa luonnonilmiöitä, ei niinkään kuvaamisen kieltäminen. Luen käskyssä kuitenkin mitä syvällisimmän viisauden. Kuvaaminen, joka on meille välttämätöntä, voi astua todellisuuden sijaan. Kuvan ja todellisuuden, sanan ja sen viittauskohteen erotteleminen vaatii jatkuvaa valppautta. Ero katoaa arjessa alituisesti. Kun menetän malttini ja karjaisen ”Sinä hullu!” suhtautumiseni sinuun ja sinä sulautuvat mielessäni yhdeksi. Tähän jokapäiväiseen alttiuteen Jeesus kiinnitti huomiota vuorisaarnassaan.

Kolmas käsky täydentää kuvaamisen vaaraa: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä..” Vanhassa Raamatun suomennoksessa sanottiin ”Älä turhaan lausu Herran nimeä”. Uusi käännös on tulkinnallisesti väljempi ja samalla osuvampi. Jumalan nimi on ihmisen tapa viitata johonkin, jota hän ei ole nähnyt, jota hän ei voi koskettaa, joka ei tyhjene yhteenkään ihmisen jumalalle antamaan määreeseen. Nimen ja kohteen samastamista vältetään juutalaisuudessa jättämällä sanasta pois vokaalit tai puhumalla vain nimestä: ”Siunattu olkoon Herran nimi!” Voimme näin ylistää jotakin, jota emme voi sanoin kuvata.  

Osattomuus ja halu

Laskiaissunnuntain teema on ortodoksisessa kirkossa Aadamin karkotus paratiisista. Ehtoopalveluksen teksti ilmaisee kokemuksen:

Aadam istui Paratiisin ulkopuolella ja valitti surkeasti omaa alastomuuttaan: Voi minua, joka kuuntelin kavalaa petkutusta, menetin kunniani ja jouduin siitä kauaksi! Voi minua, joka ennen olin yksinkertaisuudessani alaston, mutta nyt varattomuuteni tähden! Voi Paratiisi, enää en saa nauttia ihanuudestasi, enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu! Minä huudan Sinulle, oi armollinen ja laupias: Armahda minua langennutta!

Syntiinlankeemuskertomus on runokuva siitä, millaiseksi ihmisen kokemus itsestään ja maailmasta muodostuu omavoimaisuuden seurauksena. Puu oli kaunis katsella ja suloinen antamaan ymmärrystä. Sen hedelmä on mitä katkerin. Eläväksi tekevän osallisuuden sijaan astuu puute. Kaikki haluamisen kohteet sijoittuvat näkyvään, joka on aina ihmisen ulkopuolella. Hän on tuominnut itsensä tavoittelemaan niitä, mutta saavuttaminen tyydyttää halun vain ajaksi. Saavutettu kohde menettää arvonsa, ja niin on tavoiteltava uutta. Unelmat ovat niitä puun hedelmiä, joita ei vielä ole syönyt. Itsensä varassa olevalle ei mikään kohde säily kauan elävänä.

Meitä kaikkia riivaava puute ilmenee maailmassa eriarvoisuuden lisääntymisenä, kun ne jotka voivat, tavoittelevat näkyvän hyvän petollista lupausta heikompien kustannuksella. Luonnon tuhoutuminen on samaa juurta. Kohta maa kasvaa meille kirjaimellisesti ohdakkeita ja orjantappuraa, jos edes niitäkään. Ja lopuksi: ”Kaikki on tyhjää ja tuulen tavoittelua”. ”Kun hänen henkensä lähtee, hän tulee jälleen maaksi. Silloin kaikki hänen hankkeensa raukeavat.”

Olenko nyt moralisti? En ajattele tätä hyvän ja pahan, vaan kärsimyksen näkökulmasta. Olen vuosikymmenten ajan nähnyt työssäni, kuinka haurasta yhteyden ja osallisuuden kokemus voi ihmiselle olla, kuinka rikki menneen yhteyden kokemusta tavoitellaan ulos sijoittuneiden halun kohteiden kautta. Psykoanalyysi ei tuonut paljoakaan uutta siihen, mitä 300-luvun pyhät isät ja äidit kirjoittivat halujen dynamiikasta.

Ja sitten tragedian toinen puoli. Yhteys ja osallisuus ilmenevät ihmiselle itsenäisyyden menettämisenä, alistumisena toisen tahtoon, haavoittuvuuden paluuna, josta on itseriittoisuuden avulla pyristellyt eroon. Toki näin voi olla ihmisten välisissä suhteissa, kun toinen nähdään vain oman halun kohteena. Silloin syntyy vääjäämättä pakottamista, alistamista ja hyväksikäyttöä. Tiedon puun hedelmät ulottuvat tännekin. Syntiinlankeemuskertomuksessa se ilmenee Jumalan sanoissa Eevalle: ”Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan.” Valta korvaa puuttuvan osallisuuden kokemuksen.

Osallisuuden sijoittaminen näkyvään on tosiaan altis tuhoutumiselle. Luottamuksen puute ja pettymysten ennakointi ovat tämän maailman viisautta. Omassa varassa oleminen on jotakin, jonka voi kuvitella hallitsevansa. Se on lohdullista, jos voi pitää kuoleman mahdollisuuden loitolla mielestä.  

Ehtoopalveluksen teksti leikkaa illuusion kahtia kuin veitsi: ”Enää en saa nähdä Herraani, Jumalaani ja Luojaani, sillä joudun takaisin siihen maahan, josta minut on otettu!” ”Jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, minkä hän luulee itsellään olevan.”

Suuri paasto merkitsee kirkossa yhteyteen palaamisen matkaa. Siksi se aloitetaan ihmisen särkyneen tilan näyttämisellä.