Itsenäisyyden päivänä

Suomen itsenäisyyspäivä osuu yhteen pyhän Nikolaoksen nimipäivän kanssa, jota vietetään niin ortodoksisessa kuin katolisissa kirkossa. Joulupukiksi naamioituneena pyhä Nikolaoksen muisto on säilynyt myös protestanttisissa maissa, mutta vain Hollannissa Sinterklaas-juhlaa vietetään 6.12.

Suomen itsenäisyysjulistus 1917 tapahtui Nikolaoksen päivänä, joten häntä pidetään ortodoksien keskuudessa yleisesti maamme suojeluspyhänä. Kun Vladimir Kiovalainen kastatti kansalaisensa vuonna 988 kristinuskoon, hän nimesi Nikolaoksen Venäjän suojelijaksi. Nikolaos ei unohtanut tehtäväänsä, vaan saatteli esirukouksillaan Suomen suuriruhtinaskunnan uskovan kansan pois vallankumouksen pyörteestä, ja säilytti kirkon toimintavapauden vastasyntyneen valtiollisen vapauden puitteissa.

Ortodoksisen kirkon pyhien kalenteri, synaksarion, on jokseenkin täydellisenä luettavissa verkossa. Pyhän Nikolaoksen muisto sisältyy 6.12. muisteltavien pyhien joukkoon. Muita ovat Asella Roomalainen, Pyhä Abraham Kratialainen, Pyhä Maksim – Kiovan ja Vladimirin metropoliitta ja Uusmarttyyri Nikolaos Karamanos.

Vuoden jokaiselle päivälle riittää monia jakamattoman kirkon aikana kanonisoituja pyhiä ihmisiä, joiden elämäkertoihin olen vuoden kuluessa tutustunut. Teksteissä on paljon legendaarista ainesta. Marttyyrien muistokirjoituksia luen valikoiden, sillä en halua ruokkia mielikuviani kaikilla inhimillisen kekseliäisyyden synnyttämillä kidutuskeinoilla, joita kuvaukset sisältävät. Sadistinen julmuus on samaa eilen, tänään ja huomenna.

Pyhien elämä ei todellakaan ole menestysteologian maalaaman perspektiivin kaltaista. Vaivojen, vastustuksen, sairauksien, panettelujen, vankeuden, karkotusten ja kuolemantuomion edessä heitä yhdistää yksi piirre – uskollisuus, jota läheinen yhteys Jumalaan kannattelee. Pyhissään kirkko näyttää meille, että hengellisen kehittymisen tie on mahdollinen ja avoinna kaikille, jotka haluavat tielle lähteä.

Kultaisen säännön tulkinnasta

Luukkaan tekstissä Jeesus täsmentää kultaisen säännön sisältöä esimerkillä velkojen anteeksi antamisesta.

Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.

Mooseksen laissa on säännöksiä sapattivuodesta. Joka seitsemäs vuosi viljelymaan on annettava levätä, työvelvolliset päästettävä vapaaksi ja velat annettava anteeksi. Kun Jeesus puhuu lainaamisesta korvausta odottamatta, hän viittaa viidennessä Mooseksen kirjassa annettuun käskyyn:

Joka seitsemäs vuosi teidän tulee julistaa velkojen anteeksianto.  Siitä on säädetty näin: Jokainen, joka on antanut toiselle lainan, luopukoon sen takaisin perimisestä. Lainan antaja ei saa enää vaatia velan suoritusta lähimmäiseltään, toiselta israelilaiselta, sillä Herran kunniaksi on julistettu velkojen anteeksianto…

Jos jollakin paikkakunnalla siinä maassa, jonka Herra, teidän Jumalanne, teille antaa, asuu joku köyhä israelilainen, älkää olko niin kovasydämisiä, että kieltäytyisitte auttamasta häntä. Olkaa anteliaita ja lainatkaa hänelle se, minkä hän tarvitsee. Te ette saa kohdella tylysti köyhää maanmiestänne kieltämällä häneltä halpamaisesti apunne vain sen vuoksi, että tiedätte seitsemännen vuoden, velkojen anteeksiantovuoden, olevan lähellä.

Sapattivuoden määräystä voi pitää heimoyhteisön tulonjakokäytäntönä. Silloin ovat voimassa yleiset jokamiehen oikeudet. Kaikilla on oikeus maan antimiin. Köyhien tai köyhtyneiden asemaa helpotetaan velkajärjestelyillä ja purkamalla työvelvollisuus velkaantumisen vuoksi.

Jeesuksen tapa tulkita Mooseksen lakia poikkeaa hänen aikansa rabbiinisesta perinteestä. Sen käskyt suurimmasta pienimpään kehottavat ihmisiä suhtautumaan toisiinsa niin kuin Jumala suhtautuu ihmiseen.  Jumalan rakastava suhde ihmisiin on intransitiivinen. Niinpä se on myös ihmisten keskinäisten suhteiden perustana. Siksi hän sanoo, lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin.

Jumala on hyvä kiittämättömille ja pahoille. Hän antaa aina anteeksi, kun käskyjä rikkonut palaa katuvana hänen yhteyteensä. Tämä Jumalan perustava suhtautuminen ihmiseen on Vanhan testamentin toistuva juonne. Se kuvautuu kertomuksissa yksittäisten henkilöiden ja koko Israelin kansan kohtaloista. Jeesuksen opetuksessa se ilmenee vertauksessa armottomasta palvelijasta, Isä meidän -rukouksessa ja kehotuksessa antaa anteeksi vaikka seitsemästi päivässä.

Isä meidän -rukouksen säe ”anna meille anteeksi velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa” sisältää sapattivuoden määräyksen. Sen sisältö on kuitenkin irtautunut taloudellisten suhteiden sääntelystä ja muuntunut ihmisten välisen suhteen perustavaksi moraaliseksi ohjeeksi. Emme voi odottaa Jumalalta anteeksiantoa, ellemme anna anteeksi toisillemme. Ihmisen suhdetta Jumalaan ei voi erottaa hänen suhteestaan toiseen ihmiseen. Tässä on avain ymmärtää Jeesuksen opetusta ja siihen sisältyviä vertauksia.

Kultainen sääntö

Sunnuntain tekstinä oli Luukkaan versio vuorisaarnasta:

”Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin rakastavat niitä, joilta itse saavat rakkautta. Jos te teette hyvää niille, jotka tekevät hyvää teille, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin tekevät niin. Ja jos te lainaatte niille, joiden uskotte maksavan takaisin, mitä kiitettävää siinä on? Syntisetkin lainaavat toisilleen, kun tietävät saavansa takaisin saman verran. Ei, rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.”

Kultaiseksi säännöksi kutsutun moraalisen periaatteen soveltuvuudesta ihmisten välisen kanssakäymisen sääntelyyn on keskusteltu vuosisatojen ajan. Sitä on pidetty abstraktina sääntönä, joka johtaa arkielämässä paradoksaalisiin tuloksiin. Jos päättelee, että omien mieltymysten mukainen toiminta on muillekin hyväksi, se ilmentää narsistista todellisuuden käsitystä.

Ajattelen, että Jeesuksen sanojen pohjavirtana on Mooseksen laki, jonka 613 kehotusta hän kiteytti rakkauden kaksoiskäskyyn. Ihmisten yhteisöllinen elämä perustuu suhtautumisessa kahteen kohteeseen, joiden välillä on molemminpuolinen, mutta ei vastavuoroinen suhde. 

Viidennessä Mooseksen kirjassa on lain peruskäsky: ”Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi. Pidä aina mielessäsi nämä käskyt, jotka minä sinulle tänään annan. Teroita niitä alinomaa lastesi mieleen ja puhu niistä, olitpa kotona tai matkalla, makuulla tai jalkeilla. Sido ne merkiksi käteesi ja pidä niitä tunnuksena otsallasi. Kirjoita ne kotisi ovenpieliin ja kaupunkisi portteihin.”

Ei ole epäilystäkään ihmisen toiminnan perustavimmasta ja kaiken kattavasta kohteesta, Jumalasta. Se antaa lähtökohdan ihmisen suhteesta toiseen ihmiseen. Jeesuksen sanoissa tämä yhteys on ilmeinen. Jumala on hyvä myös kiittämättömille ja pahoille. Hän ei odota vastavuoroisuutta teoissa. Kultaista sääntöä ei pidä lähestyä vain ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen ohjeena. Se toteutuu täydesti vain ensimmäisen käskyn yhteydessä.

Usko kiistämisen välineenä

Laura Saarikoski pohtii Helsingin Sanomien kolumnissa 19.9., mikä saa amerikkalaiset kerta toisensa jälkeen luulemaan, että he säästyvät hirmumyrskyjen aiheuttamilta tuhoilta. Hän esittää kolme syytä. Ensimmäinen on koulutuksen puute. Ihmisillä ei ole käsitystä ilmaston lämpenemisestä ja sään ääri-ilmiöiden lisääntymisen todennäköisyydestä. Heidän kohdemaailmansa rajoittuu välittömästi havaittavaan.

Toinen syy on valtion harjoittama politiikka. Tulva-alueiden kodeille tarjotaan valtion tuella edullisia vakuutuksia. Rakennusyhtiöt käyttävät tilannetta hyväkseen, ja niin rakentaminen rannoille jatkuu. Kolmas syy on uskonto. Uskova on Jumalan erityisessä suojelussa. Hän menestyy kaikessa mihin ryhtyy.

”En olisi ikinä voinut uskoa, että näin käy minulle”, sanoi nainen Saarikoskelle motellissa, jonne hän oli paennut hirmumyrsky Florencea. Hänellä ei ollut tulvavakuutusta. Toinen motellissa oleva nainen arveli, että syy myrskyyn on synti. Jumala on vihainen.

Usko tarjoaa tässä välineet sekä kiistämiselle että projektiolle. Kun kiistäminen luhistuu, projektio auttaa. Uskova voi panna onnettomuuden Jumalan tiliin. Oman toiminnan seurausten havaitseminen on pelottavaa tai ainakin epämiellyttävää kohdata. Kulutukseen perustuvaa elämäntapaa ei haluta kyseenalaistaa, Saarikoski kirjoittaa.

Olen taas sen äärellä, mitä usko tarkoittaa.  Jos se on perusteetonta uskomista omiin käsityksiin ja mielikuviin, se on tarvittaessa hyvä kiistämisen väline. Raamatun tekstit toki tarjoavat aineksia tällaiselle uskon tulkinnalle: ”Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi.” 

Psalmin 91 lukija ei ajattele, että sen teksti on Messiaan profetia. Koetellessaan Jeesusta erämaassa kiusaaja viittasi tähän psalmiin, kun hän houkutteli Jeesusta hyppäämään temppelimuurin harjalta.

Kun lukee kirkon kanonisoimien pyhien elämänkertoja, mikään ei ole suojellut heitä vaivannäöltä, vastuksilta tai marttyyriudelta. Ei heitä eikä meitä. Kiistämistä ylläpitävä uskovaisuus on haavoittuvaa. Kun tulee vastoinkäyminen, uskon säilyminen edellyttää motellin naisen tapaista suojautumista.

Ortodoksisen kirkon liturgiassa rukoukset päättyvät kehotukseen ”Antakaamme itse itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun.” Usko on tässä ilmaistu heprean emunah-sanan merkityksessä, joka viittaa uskollisuuteen, luottamukseen ja kestävyyteen.

Yhteyteen asettuminen on kohteiden todellisuuden edellytys

Olen kirjoittanut kiistämisestä ja idealisoinnista keinoina, joilla ihminen pyrkii muotoilemaan kohteiden maailmaa itselleen mieluisaksi. Kohteen häiritsevyys poistuu, kun sen olemassaolon kieltää. Suojautumistapaa pidetään alkukantaisena sen vuoksi, että kiistäjää lukuun ottamatta muut havaitsevat kohteen ja pyrkivät sopeuttamaan toimintansa sen vaatimusten mukaisesti.

Ihminen turvautuu kiistämiseen silloin, kun hän ei voi paeta kohdetta tai työntää sitä välittömän elinympäristönsä ulkopuolelle. Not in My Backyard, NIMBY, kiteyttää tämän vaihtoehtoisen suojautumistavan, jota käytetään mitä moninaisimmissa tilanteissa. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Maahanmuuttovastaisuuden aalto Euroopassa on esimerkki tällaisesta häiriön massiivisesta poistamispyrkimyksestä.

Kohde näyttäytyy ihmiselle sen mukaisena, kuinka hän asettuu sen yhteyteen. Tieteellisen maailmankuvan muotoutuminen kuvaa kohteiden maailman vähittäistä avartumista, kun yhteyttä kohteisiin säätelevät havainnoinnin ja kokeilun välineet kehittyvät ja rikastuvat.

Galilei tarvitsi kaukoputkea, jonka avulla hän havaitsi Venuksen vaiheet ja päätteli, että se kiertää aurinkoa. Havainnot vahvistivat Kopernikuksen teorian. Katolinen kirkko julisti Kopernikuksen kirjan pannaan ja pani Galein kotiarestiin. Se oli yhdistetty kiistäminen ja NIMBY-menettely.

Tieteiden instrumenttien kehitys on sittemmin laajentanut ja syventänyt yhteyksiämme kohdemaailmaamme niin, että nyt meille ovat todellisuutta Higgsin hiukkanen ja gravitaatioaallot. Olemme perillä jäämies Ötzin kuolintavasta, sairauksista ja jopa hänen sosiaalisesta asemastaan lukemalla merkkejä hänen muumioituneesta ruumiistaan eri tieteiden instrumenttien avulla. 

Kohteiden maailma, johon tällä hetkellä olemme yhteydessä, on koko lailla erinäköinen kuin vain toistasataa vuotta sitten. Eikä ole vain niin, että kohteiden paljous on suunnaton. Olemme vähitellen myös päässeet perille, miten moninaisia ovat niiden keskinäiset yhteydet ja vuorovaikutussuhteet. Ilmaston muutos ja lajien tuhoutuminen on todellisuutta siksi, että olemme oppineet yhdistelemään eri tavoilla synnytettyjä havaintoja.

Ihminen ei oikein voi olla kotonaan maailmankaikkeudessa. Niinpä rajaamme maailmamme päivittäisten toimintojen avulla sellaiseksi, että pystymme siinä selviytymään. Vaikka ehkä teemme niin omaksi tuhoksemme, teemme sen välttämättömyyden pakosta.  Ellei voi suojautua toistuvasti häiritsevältä, ennen pitkää on edessä uupuminen ja avuttomuus.

Vielä kiistämisestä ja idealisoinnista

Reetta Räty kirjoitti Ylen uutissivustolle kommenttipuheenvuoron 3.9. Se on erittäin tarkkanäköinen analyysi poliittisiin valintoihin kätkeytyvästä kollektiivisesta kiistämisestä. Ilmaston lämpeneminen ja ylikulutuksen aiheuttama luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen ovat vaarallisen pitkällä: ”Jos ympäristöä ei oteta tosissaan, pian ei ole nykyisenkaltaista taloutta, jota pitää ensisijaisena.” Tämä perspektiivi ei kuitenkaan näy päivänpolitiikassa. Ajelehdimme Tommi Niemisen sanoin unissakävelijän varmuudella kohti katastrofia.

Federico Fellini visualisoi kiistämisen voiman kolmekymmentäviisi vuotta sitten elokuvassaan ”Laiva”. Suuren oopperadiivan tuhkaa mereen sirottelemaan matkaava laiva matkustajineen alkaa upota osuessaan torpedoon ensimmäisen maailmansodan alkupäivinä. Elokuvan lopussa nuori mies kuuntelee haaveellisena hytissään laulajattaren levytystä, kun vesi tulvii sisään kynnyksen alta.

Fellinin Laiva on varhainen kommentti kyvystämme olla välittämättä realiteeteista, silloin kun ne ovat epämukavia. Rooman klubin ”Kasvun rajat” oli ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1972. Se ennusti silloin käytettävissä olevan tiedon nojalla, että maapallon resurssit eivät 2000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla enää riitä ylläpitämään sen väestöä. Raportin ensimmäisen painoksen julkaisemisesta on kulunut 46 vuotta. Tällä hetkellä ihmisen ekologinen jalanjälki ylittää maapallon vuotuisen uusintamiskyvyn elokuun alussa, ja aikaistuu joka vuosi lähes viikolla. Räty tarkastelee puheenvuorossaan hallituksen elokuisen budjettiriihen keskusteluja, joissa ilmastokysymykset eivät mahdu tärkeimpien puheenaiheiden piiriin. Pystymme edelleen pitämään ympäristökysymykset poliittisen suunnan määrittelyjen ulkopuolella.

Kiistäminen on arkista ja kaikkialla läsnäolevaa. Samana päivänä (3.9.) Helsingin Sanomissa uutisoitiin Suomen 650 huonokuntoisesta sillasta. Jutussa on haastateltu kolmea paljon autoilevaa espoolaista, jotka suhtautuvat siltojen romahtamisen mahdollisuuteen eri tavoin. Ensimmäinen haasteltava sanoi: ”Työkaverini on kertonut, että Leppävaaran liittymän risteyssillan jälkeen tuleva seuraava silta Sinimäen kohdalla on heilunut, kun hän on ajanut sen yli. Tämä kiinnitti huomioni, koska niinhän tapahtui Italiassakin ennen sillan romahtamista.” Kolmas haastateltava toteaa: ”Ajatuksena siltojen romahtaminen on kamala, mutta sitten sitä kuitenkin ajattelee, että eihän sellaista nyt täällä meillä Suomessa tapahdu.” Siltojen kuntoon täytyy vain luottaa.

Arkinen kiistäminen on tosiaan luottavaisuuden edellytys.  Mitä tahansa voi tapahtua milloin vain. Emme kykene toimimaan, ellemme sulje tietoisuudestamme suurta osaa riskien toteutumisen mahdollisuudesta. Itse asiassa harjoitamme pois sulkemista pelkästään keskittyessämme johonkin. Rajaa suotavan ja vahingollisen pois sulkemisen välillä on vaikea vetää. Kiistäminen muuttuu vaaralliseksi, kun sitä tuetaan idealisoinnilla.

Brittien brexit-kansanäänestys oli kiistämisen ja idealisoinnin massiivinen liitto. ”Me haluamme Britannian takaisin, sellaisena kuin se oli 1970-luvulla. Mennyt on idealisoinnin ehtymätön aarrearkku. ”Make America great again!” Onko maailmana tulevaisuuden katsominen niin pelottavaa, että käännämme sille selän?

Mitään uutta tässä ei ole. Idealisoinnin ja kiistämisen liitto kuvataan jo syntiinlankeemuskertomuksessa. Puu oli ”hyvän- ja pahantiedon puu”. Jumala varoitti ihmistä syömästä sen hedelmää, jottei hän kuolisi. Mutta puuta katsellessaan ihminen näki, että sen ”hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä.” Käärme oli vielä vahvistanut puun houkuttelevuutta lupaamalla ihmiselle Jumalan kaltaisuutta. Niinpä hän ei muistanut, että puu antoi myös tiedon pahasta ja että sen hedelmä oli kuolemaksi. Tässä on brexit-fantasiamme alkukuva kolmen vuosituhannen takaa.

Kiistäminen ja idealisointi

Tommi Nieminen väitti heinäkuussa kolumnissaan (HS 29.7.2018) kuinka suomalaiset kiistävät ilmastokatastrofin mahdollisuuden.  Melanie Klein, jonka ajattelusta olen aiemminkirjoittanut, teki ilmiöstä aikanaan osuvia havaintoja. Ihminen pyrkii suojautumaan epämieluisilta asioilta, mikäli ne eivät ole välittömästi uhkaavia. Suojautumisen keinoja on lukemattomia, ja ne ovat yhteydessä mahdollisen uhan lähteeseen ja vaaran laatuun. Klein totesi, että on kaksi suojautumisen tapaa ylitse muiden. Ne kuvastavat ihmiselämän perusuhkia. Ensimmäinen on tuhoutumisen uhka, toinen on separaation mahdollisuus.

Vauvan kehityksessä tuhoutumisen ahdistus hallitsee ensimmäisiä elinkuukausia. Sen mahdollisuus on kirjaimellisesti tosi, sillä vauvan oma toimijuus on täysin häntä hoitavien aikuisten varassa. Yhteyden voima kannattelee vauvaa, ja jo muutaman viikon kuluessa hän kykenee vastaamaan siihen. Hymy on merkki molemminpuolisen yhteyden lujittumisesta. Sen elintärkeys valkenee vauvalle muutaman kuukauden kuluessa, ja silloin hän kohtaa uudenlaisen vaaran – separaation mahdollisuuden. Se on laadultaan toisenlaista kuin varhainen tuhoutumisen ahdistus.

Klein väitti, että tuhoutumisen ahdistukselta suojaudutaan kiistämällä vaaran merkit ja idealisoimalla saatavilla oleva hyvä. Tehdään hyvästä vielä parempaa, niin se hävittää pahan näköpiiristä. Menetyksen uhkalta, ja usein jo tapahtuneelta menetykseltä suojaudutaan turvautumalla Kleinin termein maanisiin defensseihin. Menetetty kohde on mahdollista mitätöidä samalla, kun suuntautuu innolla uusien kohteiden yhteyteen.

Näiden perussuuntausten sisällä toimintatapojen kirjo on loputon. Se johtuu meille ihmisille mahdollisista, symbolisista suojautumiskeinoista. Ihmisellä toimintaa välittää kaksi merkkijärjestelmää. Ensimmäinen yhdistää meidät eläinten kanssa, mutta toinen on mahdollinen vain meille.

Tommi Niemisen esimerkit ovat hirtehisyydessään valaisevia: yön tukaluutta voi lieventää pitämällä sänkyvaatteita hetken pakastimessa; yleisöpalstalla kysytään, miksi kaupasta ei saa sulamatonta jäätelöä. Kiistämistä ja idealisointia tarvitaan toden teolla, kun matkustetaan yli 40 asteen helteissä kärvistelevään Espanjaan tai Portugaliin. Ollaan optimistisia ja katsotaan asioita niiden valoisalta puolelta.

Symbolisesta suojautumisesta on myös kysymys, kun puhumme kuplista. Pystymme suojautumaan maailman ahdistavuudelta katkaisemalla tiedon virran tai olemalla yhteydessä vain siihen symboliavaruuteen, joka tuottaa turvallisuuden kokemuksen. Nieminen kutsuu tätä unissakävelyksi.

Kun idealisoiva kiistäminen on syystä tai toisesta uhattuna, turvaudumme seuraavaan suojautumistapaan – raivoon. Rauhaa häiritsevän kohteen hävittämisyritys on erottamattomassa yhteydessä tuhoutumisen uhkaan. Siinä olemme eläinsukulaistemme kaltaisia – taistele tai pakene. Eläimistä poiketen me suojaudumme myös symbolisin keinoin. Vihapuheeseen turvautuminen on keino välttää ahdistuminen.

Poliittinen populismi käyttää inhimillistä haavoittuvuuttamme estottomasti hyväksi. Rakennetaan muuri Meksikon rajalle, ja paha pysyy poissa. Idealisoidaan menneisyys, johon uskotaan voitavan palata, kuten Brexit-kansanäänestyksen propagandassa väitettiin. Mitä ilmeisemmin globaalin katastrofin uhka on edessämme, sitä terhakkaammin turvaudumme symbolisiin suojautumiskeinoihin niin kauan kuin se suinkin on mahdollista. Nieminen kuvaa kolumninsa alussa, kuinka unissakävely lopulta johti Euroopan ajautumiseen ensimmäiseen maailmansotaan. Ilmasto on kuitenkin vihollisena voittamaton, ellemme ajoissa ryhdy toimiin tullaksemme toimeen sen kanssa.

Laittomuus autioittaa maan

AstronauttiAlexander Gerst kuvasi elokuun taitteessa avaruusasemalta helteiden kärventämän Euroopan ja Kalfornian metsäpalot. Australiassa uupuneet viljelijät teurastavat karjaansa New South Walesissa, josta ilmakuvat näyttävät kuinka koko osavaltio on kuivunut. Helsingin Sanomien tiedesivulla kuvataan 21.8. säiden ääri-ilmiöitä tuottavia voimia. Pohjoinen pallonpuolisko, johon mantereiden pääosa on sijoittunut, lämpenee nopeammin kuin koko planeetta keskimäärin. Se sotkee ns. planetaarisia tuulia, jotka ovat pallomme suurimpia ilmavirtauksia. Pohjoisen puoliskon lämpeneminen nopeuttaa Pohjoisen Jäämeren sulamista ja vähentää sen viilentävää vaikutusta.

Pyhien muistopäivinä luettava Viisauden kirjan teksti osui eteeni, ja se tuntuu ilmaisustaan huolimatta oudon todelta.

Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. (Viisauden kirja 5:17-23)

Maailma autioituu laittomuuden tähden.  Milloin ihmiskuntaan pesiytyi käsitys, että voimme olla välittämättä luonnonlaeista? Karl Marx kirjoittaa Pääomassa, kuinka tuotantovälineiden yksityinen omistus ja tavaroiden vaihto markkinoilla katkaisevat ihmisten siteet tuotannon aineellisiin edellytyksiin ja keskinäiseen riippuvuuteensa. Ne synnyttävät abstraktin vapauden illuusion, että kaikki tarpeet voi tyydyttää ostamalla tavaroita ja palveluja. Niinpä kulutamme planeetan vuotuiset resurssit seitsemässä kuukaudessa, ja suurin osa niistä kuluu vauraimman neljänneksen tarpeisiin. Olen tosi huolestunut. Kansalaisena valtani rajoittuu vain omiin kulutustottumuksiin ja äänestyslipun numeroon.

Ymmärtäminen on kehityksen edellytys

Kun luen aiempia postejani, huomaan että niistä aika monet ovat tekstien kommentaareja. Aloin miettiä, hahmotanko hengellisen kehittymisen ennen muuta ymmärryksen kehityksenä. Se olisi johdonmukaista siinä mielessä, että ajattelun vapaus oli minulle alun pitäen hengellisyyden ehtona. Tielle lähteminen olisi pysähtynyt alkuunsa, jos olisi täytynyt aloittaa uskontunnustuksesta tai katekismuksesta.

Tätä päivää pidän hengellisenä syntymäpäivänäni. Ortodoksisessa kirkossa vietetään Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Siitä en tiennyt mitään, kun jouduin mieleni ja elämäntapani läpivalaisuun Cuillin-vuorilla kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Kokemus ei vieläkään asetu uskonnollisen sanaston merkityssisältöihin. Vasta paljon myöhemmin saatoin nähdä, että se oli jonkin alku, joka puolentoista vuoden kuluttua johti ortodoksisen kirkon jäsenyyteen.

Ehkä hengellisten kokemusteni sanattomuus on myös saanut aikaan sen, että suhtaudun varauksellisesti kirkkojen dogmeihin. Usko on luottamusta, sitoutumista ja uskollisuutta, ei oppilauselmien totuudellisuuden kritiikitöntä omaksumista. Viime vuosien ekskursioni Vanhan Testamentin teksteihin on avannut ihan uusia näkökulmia evankeliumien tapoihin kuvata Jeesuksen elämää ja opetusta. Niistä olen sitten kirjoittanut blogiposteja.

Hengellinen kehittyminen ei kuitenkaan tyhjene ymmärryksen kehitykseen. Tätä olen miettinyt kuluneen vuoden aikana, kun olen lukenut kirkkojen kanonisoimien pyhien ihmisten elämänkertoja. Hengellisen elämän sisältönä niissä näyttäytyvät toistuvasti kuuliaisuus, uskollisuus ja rakkaudellinen yhteys Jumalaan, ihmisiin ja luontoon. Ymmärrys on toiminnan edellytys, mutta hengen hedelmät näyttäytyvät vain toiminnassa.

Sanan elämä

Pääsiäisen ja helluntain välillä ortodoksisessa kirkossa luetaan Johanneksen evankeliumi. Se sopii ajankohtaan, sillä ylösnousemus ja elämä Kristuksen yhteydessä korostuvat evankelistan sanoissa. Johannes oli se opetuslapsi, joka viimeisellä ehtoollisella nojasi Jeesuksen rintaa vasten. Se kuvaa samastumisen voimaa, jonka avulla Johannes kykenee ilmaisemaan Jeesuksen sanoja. Evankeliumissaan hän todella puhuu Jeesuksen suulla enemmän kuin yksikään synoptisten evankeliumien kirjoittajista.

Sanojen alkuperä, niiden voima ja kohtalot maailmassa ovat Johanneksen evankeliumin ydintä. Se ilmenee jo heti tekstin ensimmäisissä jakeissa: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa.”

Jeesus on lihaksi tullut Jumalan sana. Se on Johanneksen ensimmäinen metafora. Hän käyttää myös toista metaforaa, jolla Jeesus kuvaa itseään. Se on valo, jota Jeesus käyttää monessa evankeliumin kohdassa.

Metaforat eivät ole Johanneksen keksintöä. Hän toistaa ajatuksen, joka sisältyy jo Genesiksen ensimmäisiin jakeisiin: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä. Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ Ja valo tuli.” (Genesis 1:1-3).

Maailma syntyi Jumalan sanan voimalla, ja hänen ensimmäiset sanansa olivat ”Tulkoon valo.”. Valo syntyi ensimmäisenä, jo ennen aurinkoa ja kuuta. Sana on myös valo. Helluntailiturgian evankeliumitekstissä, sekin Johannesta, Jeesus kuvaa itseään: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo."

Ei Johannes keksinyt sanan lihaksi tulemistakaan. Jesajan kirjassa Jumala puhuu sanansa lähettämistä maailmaan: ”Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän.” (Jesaja 55: 10-11)

Se, minkä Jesaja kuvaa lähettäjän kannalta, Hesekiel ilmaisee lähetetyn näkökulmasta: ”Hän sanoi minulle: ’Ihminen, syö, mitä edessäsi on. Syö tämä kirjakäärö ja sitten lähde, mene puhumaan Israelin kansalle.’ Niin minä avasin suuni, ja hän antoi syödäkseni sen käärön. Hän sanoi: ’Ihminen, ravitse itsesi. Täytä vatsasi, syö tämä kirjakäärö, jonka minä sinulle annan.’ Minä söin sen, ja se maistui suussani makealta kuin hunaja.” (Hesekiel 3:1-2).

Jeesus on se, joka on ottanut Tooran käskyt sisäänsä ja toimii niiden mukaisesti. Hän on kirjaimellisesti lihaksi tullut Jumalan sana. Johannes toistaa toistamasta päästyään, kuinka Jeesus on lähetetty puhumaan nämä sanat niille, jotka haluavat ottaa ne vastaan. Niinpä hän sanoo: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” Ja vähän myöhemmin: ”En minä ole tulostani itse päättänyt -- minut lähetti hän, joka on totuus itse. Te ette häntä tunne, mutta minä tunnen hänet, koska tulen hänen luotaan ja koska hän on minut lähettänyt."
Tässä puhuu Jumalan maailmaan lähettämä Sana. Johannes on hyvin johdonmukainen. Seistessään ristin juurella yhdessä Jeesuksen äidin kanssa hän kuulee Jeesuksen viimeiset sanat: ”Se on täytetty.” Jumalan suusta lähtenyt Sana palaa täytettyään tehtävän, joka sille on annettu.

Helluntai on sanan lihaksi tulemisen täyttymyksen juhla. Johanneksen kirjoittamassa suuressa jäähyväisrukouksessa Jeesus sanoo opetuslapsistaan: "He ovat ottaneet omakseen sinun sanasi ja tietävät nyt, että kaikki, minkä olet minulle antanut, on tullut sinulta. Kaiken sen, minkä olet puhuttavakseni antanut, minä olen puhunut heille, ja he ovat ottaneet puheeni vastaan.” 

Kun Jeesus sitten ilmestyy opetuslapsilleen pääsiäispäivän iltana, hän sanoo: "Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." Helluntaipäivän iltana se kävi toteen. Luukas kuvaa tapahtumaa Apostolien tekojen kirjassa: ”Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.”

Näin Henki, joka Genesiksen alussa liikkui vetten päällä ja sanoi ”Tulkoon valo!”, antoi apostoleille voiman puhua sanat, jotka Jeesus oli puhunut heille ja, jotka he olivat ottaneet omakseen. Martin Buberin sanoin - henki on sana.

Rukous itsesuggestiona

Mitä? Eikö rukoileminen ole itsesuggestiota? Sehän on turvautumista itse pystytettyihin uskomuksiin. Väite johtaa hengellisen kehittymisen ehkä hankalimpaan puoleen. Millä perusteilla voin erottaa itse luomani mielikuvat kohteesta, joka on aistitoimintojeni tavoittamattomissa? Miten ylipäätään voin pyrkiä asettumaan sellaisen kohteen yhteyteen?

Rukousta sanotaan välineeksi, jonka avulla yhteys on mahdollinen, mutta se ei ole helppoa. Varhaiset erämaaisät kuvaavat rukousta kamppailuksi ihmisen sisäisten voimien kanssa. Ne asettuvat alituisesti rukouksen esteiksi ja johtavat sen mielen omien kohteiden äärelle silloinkin, kun on onnistunut rauhoittumaan ulkoisten kohteiden synnyttämiltä häiriöiltä.

Munkki Euagrios, joka kilvoitteli 300-luvulla Nitrian autiomaassa Egyptissä, kirjoitti 153 mietelmää rukouksesta. Luku viittaa kalansaaliiseen, jonka opetuslapset vetivät maihin Tiberiaanjärvellä Jeesuksen ilmestyessä heille ylösnousemuksensa jälkeen. Jo kaksi ensimmäistä mietelmää ilmentävät rukoilemisen vaikeutta: Kun ihminen on vapauttanut mielensä täyttämällä kaikki Jumalan käskyt, hän voi saavuttaa etsimänsä yhteyden.

Euagrioksen ajatus muistuttaa Jeesuksen sanoja Johanneksen evankeliumissa: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani."

Omien mielikuvien erottaminen aidosta yhteydestä Jumalaan on mahdollista vain elämällä hänen käskyjensä mukaan. Isä meidän -rukouksen kolme ensimmäistä säettä sisältää tämän pyyntönä: "Pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon valtakuntasi ja tapahtukoon sinun tahtosi."

"Tapahtukoon sinun tahtosi" ymmärretään usein Jumalan johdatuksen tai kaitselmuksen tunnustamisena. Tässä merkityksessä Jeesuskin käytti sitä rukoillessaan Getsemanessa, ettei hänen tarvitsisi juoda eteensä pantua maljaa pohjia myöten. Isä meidän -rukouksessa valtakunnan tuleminen ja Jumalan tahdon toteuttaminen ovat kuitenkin erottamattomassa yhteydessä. Osallisuus Jumalan valtakunnasta on elämistä hänen käskyjensä mukaan, ja siihen Euagrios viittaa. Tämä on vaikeaa. Rukous yhteyden välineenä kompastuu helposti jo ensimmäiseen esteeseensä.

Jos emme toimi Jumalan tahdon mukaisesti emmekä sen vuoksi opi tuntemaan häntä, mihin rukous sitten pitäisi kohdistaa? Euagrios vastaa tähän viidennessä mietelmässään: "Ennen kaikkea rukoile kyynelten lahjaa, jotta voisit murehtimisellasi pehmittää sydämesi kovuutta. Tunnusta rikkomuksesi Herralle, että saisit häneltä anteeksi."

Jumalan vastaus voi tosiaan ilmetä sydämen pehmenemisenä, heltyneisyyden kokemuksena, joka valtaa koko olemuksen. Siinä on rukouksen seuraava karikko: rukoilija alkaa tavoitella kokemusta. Rukous on muuttunut yhteyden välineestä itsesuggestioksi. "Älä tee himoa siitä, minkä tarkoituksena on himojen hävittäminen" varoittaa Euagrios. Himoilla hän tarkoittaa kaikkea toimintaa, jonka kohteet saavat kutsuvan voimansa puuttuvan yhteyden korvikkeina.

Nykykielellä niihin viitataan riippuvuuden ja addiktion nimikkeillä. Hengellisten tunnetilojen tavoittelu voi muuttua samalla tavalla addiktiiviseksi kuin peliriippuvuuteen johtava jännityksen ja hallinnan tunteen tavoittelu.

Euagrios antaa neuvon: "Kilvoittele tehdäksesi mielesi rukouksen aikana kuuroksi ja mykäksi, ja osaat rukoilla oikein." Ohje muistuttaa läheisesti idän hengellisten perinteiden näkemystä meditaatiosta mielen tyhjentämisenä.

Hengellisen kehittymisen suurin este on siinä, että ihminen rajoittuu palvelemaan omia käsityksiään, joita hän pitää totena. "Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!" on Jeesuksen surumielinen toteamus, joka viittaa tähän kenties enemmän kuin alttiuteemme juosta näkyvän maailman houkuttelevien kohteiden perässä.

  

Enkeleitä ja meditointia

Helsingin Sanomissa on viime viikkoina julkaistu kaksi artikkelia, jotka esittelevät aikamme hengellisiä virtauksia. Ensimmäinen maaliskuun alussa ilmestynyt on otsikoltaan ”Nykyihminen löytää henkisyyden ilman jumalaa – uskonnon hiipuessa uudet henkisyyden muodot valtaavat markkinoita.”  Toinen teksti on kuukausiliitteen ”Enkelit ovat suositumpia kuin Jeesus, mutta ne voivat tulla kalliiksi”. Enkelioppi tosiaan valtaa hengen markkinoita liiketoiminnan muodossa. Artikkelia kommentoiva sosiaalipsykologi Jeena Rancken sanoo: ”Ensi kertaa vuosituhansiin ihmiset saavat itse päättää, mihin uskovat. Tai ovat uskomatta”.

Kirjoituksia ei pidä rinnastaa. Ensimmäinen artikkeli käsittelee henkisyyttä kohteellisena toimintana, joka kuitenkin sulkee Jumalan sallittujen kohteiden joukosta. Se erottaa modernin henkisyyden hengellisyydestä. Jopa Richard Dawkins ”kelpuuttaa henkisyyden, jos se syntyy oikeista asioista. Se on ihmetystä universumin kauneudesta, elämän moniulotteisuudesta, geologisen ajan pituudesta tai avaruuden laajuudesta.”

Artikkelissa kuvataan meditointia henkisyyden välineenä. Sen kohteet ovat tämänpuoleisia, kuten hengitys ja muut kehotoiminnat tai oman mielen liikkeet. Meditoinnin avulla voi tavoitella tietynlaista mielentilaa, kuten parempaa keskittyneisyyttä, selkeyttä tai mielen tyhjenemistä ja läsnäolokokemusta. Meditointi on väline muuttaa suhdetta kohteisiin, jotka kuitenkin rajoittuvat näkyvän maailman sisälle. Siinä on henkisen ja hengellisen toisistaan erottava raja.

Toinen teksti kertoo enkelibisneksestä, jonka kasvavilla markkinoilla on monenlaisia ansaintakeinoja.  Kirkon tutkimuskeskuksen selvityksessä 47 prosenttia suomalaista uskoo enkeleihin tai ainakin pitää niiden olemassaoloa mahdollisena. Jeesuksen ylösnousemukseen uskoo vain 38 prosenttia. Kymmenen prosentin ero markkinoissa on syytä huomioida. Sitä paitsi kirkot ovat monopolisoineet ylösnousemuksen verorahoitteisilla palveluillaan.

Enkelit sopivat valmennusbisneksen kohteeksi jokseenkin yhtä hyvin kuin tunnetaidot, volitio (toimeenpanokyky), motivaatio, mindfulness ja muut psyykkisen hyvinvoinnin eri aspekteihin kohdistetut valmennusohjelmat. Niiden myyntiä edistäviä kirjoja ja applikaatioita julkaistaan tällä hetkellä lähes viikoittain.

Enkeleillä on eräs etu verrattuna psyykkisiin toimintoihin suuntautuviin valmennuksen kohteisiin. Jälkimmäiset vaativat ihmisen omaa aktiivisuutta, jota valmentaja ohjaa. Valmennusohjelman tuloksellisuus edellyttää kurinalaisuutta, jonka puutteet useimmiten ovat ohjelman kohteena. Valmentajan kyvystä kannustaa, kannatella horjuvaa tahtoa ja pitää tavoitetta elävänä riippuu paljon. Kirjat ovat vain välineitä palvelujen markkinoinnissa.

Ruumiillisen hyvinvoinnin edistämiseen tarkoitetut painonhallinnan, liikunnan päihdekuntoutuksen tai terveellisten elämäntapojen ohjelmien vaatimattomat tulokset osoittavat kuinka vaikeaa pitkäjänteinen ja johdonmukainen toiminta omien toimintatapojen muuttamiseksi onkaan. Toisen ihmisen, kuten valmentajan tai vertaisryhmän kannatteleva tuki on välttämätöntä, mutta sekään ei aina takaa haitallisten toimintatapojen karsiutumista.

Enkelit ovat symbolisia kohteita, joiden toimijuus ei rajoitu aineellisen maailman asettamiin esteisiin. Hyvä enkelivalmentaja auttaa valmennettavaa enkelin yhteyteen, joka lainaa valmennettavalle oman, yliluonnollisen toimijuutensa voimia: ”Arkkienkeli Mikael on luonasi juuri nyt. Hän suojelee sinua ja läheisiäsi, auttaa sinua pääsemään eroon peloistasi sekä tuo sinulle rohkeutta.” (HS, Kuukausiliite 4/2018)

Enkelivalmentaja toimii yhteyden välittäjänä. Hän ei asetu auttamaan valmennettavaa samalla tavalla kuin mielentoimintojen valmentaja. Enkelivalmennuksessa on kahden asemesta kolme toimijaa. Valmentajan tehtävänä on vain edistää valmennettavan luottamusta enkeliin, jonka toimijuus perustuu ylimaallisiin voimiin.

Enkelivalmennus vertautuu hengelliseen ohjaukseen siinä, että kahden ihmisen yhteistoiminta kohdistuu näkymättömään kolmanteen. Se eroaa hengellisestä ohjauksesta siinä, ettei hengen yhteyttä voi ostaa tai myydä. Rahalla ei henkeä voi kutsua. Se on lahjan kaltainen, eikä ehkä lainkaan vastaa saajan odotuksia.

Hengellisen ohjauksen inhimillinen väline on rukous, ei suggestio.

Personointi on perkeleestä

Näin Annika Mutanen otsikoi Tiede-lehden jutussa vuonna 2014 hakukoneiden politiikkkaa suodattaa hakusanojen tuloksia käyttäjän aiempien hakujen nojalla. Personointi on käyttäjälle näkymätöntä, ja olemme ilmeisesti sopeutuneita sen rajaamaan todellisuudenkuvaan. Havahduin tähän eilen, kun etsimme Heidelbergissä ruokapaikkaa hotellin läheltä. Minä sain puhelimeeni vain saksalaista ruokaa tarjoavia ravintoloita. Vaimon puhelimeen Google osoitti kahdensadan metrin päässä olevan italialaisravintolan. Vaihtelin oman sovellukseni hakuehtoja, mutta Google oli päättänyt, etteivät italialaiset eivätkä etniset ravintolat ole minun makuuni.

Some-palvelut myyvät  palvelujen tuottajille kohdennettua mainontaa. Olisin ravintolan omistajana tosi vihainen siitä, että hakukone valikoi potentiaalisia kävijöitä pois heidän aiempien valintojensa nojalla. Voi olla, että ravintola ei ole maksanut kynnysrahaa, joka varmistaisi näkyvyyden Googlen palveluissa. Se ei kuitenkaan selitä sitä, että ravintola näkyi vaimon puhelimessa.

Mietin, miten Google oli päätynyt tulkitsemaan makupreferenssini näin erikoisella tavalla. Olen matkan aikana lukenut puhelimella Badische Zeitungia ja muita saksalaislehtiä. Muuta saksalaismielistä toimintaa en ole harjoittanut. Algoritmin päätelmä jää salaisuudeksi. Vanha sanonta "ihminen päättää, Jumala säätää" on muutettava muotoon "ihminen päättää, algoritmi säätää".

"Mä lehden luin"

Suuren perjantain aamuna Helsingin Sanomien nettisivut avaavat maailman, jonka rinnalla kalpenevat Vanhan testamentin profeettojen ennustukset jumalattoman kansan päälleen kasaamista vitsauksista.

Suomalaiset arvostavat tasa-arvoa, turvallisuutta ja luontoa – suurimpana uhkana nähdään eriarvoisuuden kasvu.

Samassa pääuutisten näkymässä on kaksi juttua, jotka näyttävät kehityksen suunnan:

Arviolta joka kymmenes suomalainen kantaa superbakteeria, joka voi aiheuttaa vakavia tulehduksia.

Metropoli-Suomen takapiha hiljenee, kun kaupat luovuttavat ja bussivuorot harvenevat – ”Suomi tyhjenee aika pelottavaa vauhtia.”

Viikkoon on sisältynyt monia globaalin mittasuhteen uhkauutisia. Maailman merissä pyörii viisi muovijätteiden lauttaa, joista suurin on viisi kertaa Suomen kokoinen. Lintukadosta on tullut Euroopassa uusi huoli, jolla lienee yhteys hyönteiskannan romahdukseen torjunta-aineiden käytön vuoksi. Pekingissä on voimassa toiseksi korkeimman luokan saastevaroitus. Viime talvena kaupungin pienhiukkastaso ylitti WHO:n suosituksen viisinkertaisesti. Ilmaston lämpeneminen sulattaa Islannin suurimman jäätikön olemattomiin. Yhdysvaltojen poliittinen linja on lisännyt viime viikkoina suursodan uhkaa. Itä-Ghoutan siviilien kärsimykset ovat mittaamattomia, mutta Syyrian sodalle ole näkyvissä loppua.

Kotimaan uutisissa on lukuisia esimerkkejä eriarvoisuuden lisääntymisestä. Aktiivimalli leikkaa etuuksia yli puolella työttömistä. Sote-uudistus uhkaa romuttaa mielenterveys- ja päihdepalvelut. Etäisyydet synnytyssairaaloihin ovat monella alueella kasvaneet yli sata kilometriä. Ulkomaalaistaustaiset, sijoitetut tai toimintarajoitteiset nuoret kokevat eniten seksuaalista häirintää. Markkinaehtoinen liikennepalvelulaki uhkaa pienten paikkakuntien taksipalveluja.

Eriarvoistumisen toinen puoli, metropolipolitiikan tekeminen markkinoiden ehdoilla, näyttäytyy viikon rakentamista koskevissa uutisissa. Helsingin Katajanokalla puretaan kerrostalo uuden tieltä. Meri-Rastilan kaavamuutos voi johtaa kymmenien 1990-luvulla rakennettujen kiinteistöjen purkuun. Vantaalla omakotialueen tuntumaan on nousemassa kerrostaloja. Samaan aikaan yhtiölainojen nopea kasvu ylittää monen kotitalouden maksukyvyn.

Nykyisen ahdingon lähteet ajoittuvat muutaman vuosisadan taakse, jolloin kapitalistisen talousjärjestelmän toimintatavat ja rakenteet alkoivat muotoutua. Ahneus asettui kehityksen liikettä ohjaavaksi voimaksi. 1800-luvun sosialismi asetti solidaarisuuden ja tasa-arvon ideaaleiksi kapitalismin tuhoisuutta vastaan. Yksilöhurskautta ja opillisuutta vaalivat kirkot eivät asettuneet sorrettujen, köyhien ja omistamattomien luokkien puolelle. Niinpä Karl Marx saattoi kuvata uskontoa kritiikissään Hegelin oikeusfilosofiaan näin: ”Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman ydin, kuten se on hengettömän asiantilan henki. Uskonto on kansan oopiumi.”

Nyt tämä pidäkkeetön taloudellinen järjestys on saattanut maailmamme lähelle tuhoutumista. Merkit ovat pelottavia, mutta meillä on uskomattoman vahva kyky suojautua ahdistukselta. Samat tiedotusvälineet, jotka kirjoittavat uhkakuvista, sisältävät lohduttavia tarinoita, selviytymiskertomuksia ja tilannehavaintoja, joita voimme käyttää kiistämisen ja idealisoinnin välineinä. Onneksi kaupatkin ovat auki, etteivät pitkänperjantain toimettomuus ja synkeä sanoma oikeaoppisuuden ja uskonnollisen konservatiivisuuden tuhoisuudesta häiritse mieltämme liiaksi.

Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala

Yksi Vanhan testamentin lukuisista kohtaamisen kuvauksista on kertomus Jumalan ilmestymisestä Moosekselle palavassa pensaassa.

Mooses paimensi appensa Jetron, midianilaisen papin, lampaita. Kerran hän vei lauman autiomaan toiselle puolen ja tuli Jumalan vuoren Horebin juurelle. Siellä hänelle ilmestyi Herran enkeli tulenliekissä, joka nousi orjantappurapensaasta. Mooses huomasi, ettei tuli kuluttanut pensasta, vaikka se oli liekeissä. Silloin hän ajatteli: "Menenpä katsomaan tuota ihmettä. Minkä vuoksi pensas ei pala poroksi?"

Kun Herra näki hänen tulevan katsomaan, hän huusi pensaasta: "Mooses, Mooses!" Mooses vastasi: "Tässä olen. "Herra sanoi: "Älä tule lähemmäksi! Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, jossa seisot, on pyhä." Herra sanoi vielä: "Minä olen sinun isäsi Jumala, Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala." Silloin Mooses peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa.

Vuoden 1992 suomennoksessa on ongelmallinen käännöstulkinta. Jumalan alkuperäiset sanat ovat "Minä olen sinun isäsi Jumala, Aabrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala". Tämä käännösratkaisu on säilynyt vuoden 1033 suomennoksessa. Markuksen evankeliumissa Jeesuskin käyttää alkuperäistä lausumaa vastatessaan saddukeusten kysymykseen ylösnousemuksesta. Hän sanoo: ”Ja kun nyt puhumme kuolleiden herättämisestä - ettekö ole Mooseksen kirjasta lukeneet kertomusta palavasta pensaasta? Siinä Jumala puhuu Moosekselle ja sanoo: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala.' Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Te olette pahasti eksyksissä." Toistaminen on säilytetty tässä vuoden 1992 Uuden testamentin käännöksessä niin kuin pitääkin.

Miksi Jumala-sanan toistaminen kolmesti on niin olennaista? Se korostaa ihmisen jumalakokemuksen yksilöllisyyttä. Jumalan ilmestyminen Abrahamille oli erilaista kuin Iisakille ja Jaakobille. He kuitenkin tunnistivat ilmestyksensä Jumalan läsnäolona. Jumala myös toistaa jokaiselle lupauksensa siunata maailman kaikki kansat heidän kauttaan, ja Jakobille hän lupaa tuovansa Israelin takaisin ”tähän maahan”.

Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle.

Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: "Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi… Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut."

Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: "Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä." Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: "Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti."

Jumala-sanan toistaminen Jaakobin unessa korostaa sitä, että Jumala pitää huolen Abrahamin suvusta, hänen jälkeläisistään. Se korostaa hänen lupauksensa jatkuvuutta sukupolvien yli. Jumala on uskollinen ja odottaa myös ihmisen uskollisuutta isien Jumalalle. Yhteys on molemminpuolinen. Abraham luotti Jumalan lupaukseen ja Jumala ”katsoi hänet vanhurskaaksi”. Abraham oli kuuliainen Jumalalle ja oli valmis uhraamaan ainoan poikansa Jumalan vaatimuksesta. Siinä on varauksettoman kuuliaisuuden kuva.

Käytännöllisempi tulkinta Abrahamin Jumalasta, Iisakin Jumalasta ja Jaakobin jumalasta on, että isien nimeen liitettynä Jumalan nimeä ei tarvitse sanoa. Palavan pensaan ilmestyksessä Mooses kysyy sitä: "Kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille, että heidän isiensä Jumala on lähettänyt minut heidän luokseen, he kysyvät minulta: 'Mikä on hänen nimensä?' Mitä minä heille silloin sanon?" Jumala sanoi Moosekselle: "Minä olen se joka olen." Hän sanoi vielä: "Näin sinun tulee sanoa israelilaisille: 'Minä-olen on lähettänyt minut teidän luoksenne.'" Se kuulostaa hankalalta. Viittaamalla ilmestyksen todistajiin Jumalan nimen koskematon pyhyys säilyy.

Vanhan testamentin kertomukset taipuvat moneen suuntaan. Jaakobin uni ja Mooseksen palava pensas tulkitaan ortodoksisessa perinteessä Marian, Jeesuksen äidin ennusmerkiksi. Pensas, joka ei pala poroksi, kun jumaluuden tuli sijoittuu siihen, viittaa neitseelliseen synnytykseen. Maan ja taivaan yhdistävä portaikko kuvaa Mariaa Jumalanäitinä, jonka kautta Jumala syntyi ihmiseksi. Tällainen symboliikka tuntuu minusta väkinäiseltä. Vanhan testamentin kertomuksissa on ilmankin niitä kosolti viittauksia Messiaan tulemiseen.

Jeesus liittää Mooseksen ilmestykseen ylösnousemuksen perspektiivin, jonka Luukas sisällyttää hänen vastaukseensa saddukeuksille: ”Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Hänelle kaikki ovat eläviä." Jumala tuntee jokaisen ihmisen nimeltä, kuten Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Hän on myös ”kansojen paljouden isä”, johon Abrahamin nimi viittaa. Tehdessään Abrahamin kanssa liiton Jumala sanoi: ”Vaella koko sydämestäsi minun tahtoni mukaisesti, niin minä otan sinut liittoon kanssani ja teen suureksi sinun jälkeläistesi määrän… Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala.”

Hengellinen kehitys toteutuu molemminpuolisessa yhteydessä, niin kuin aiemmassa postissa kirjoitin. Jumalan lupaus Abrahamille, Iisakille ja Jaakobille on yksi Vanhan testamentin lukuisista kertomuksista, joiden ytimenä on osallisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden ykseys.