Kaksi pyhyyden käsitystä

Vanhan Testamentin tekstejä lukiessani mielessäni on alkanut hahmottua ajatus pyhyyden kahdesta ymmärtämistavasta. Ensimmäinen on lähellä sitä, kuinka nykyinen arkiajattelu sen tulkitsee: pyhyys on jokin aineellisessa maailmassamme Jumalalle erotettua. Pyhä ja profaani ovat toistensa vastakohtia. Pyhyyden säilyttäminen edellyttää ihmiseltä tietynlaista toimintaa tai ainakin suhtautumista. Mooseksen 3. kirjan puhtaussäännökset kuvaavat tätä pyhyyden käsitystä. ”Teroittakaa israelilaisten mieliin, että heidän on varottava epäpuhtautta, sillä jos he epäpuhtaudellaan saastuttavat minun pyhäkköni, joka on heidän keskellään, heidän on kuoltava.” Puhtaus on pyhyyden edellytys. Puhtauden vastakohta on saastaisuus. Eläimet jaotellaan puhtaisiin ja saastaisiin. Ihmisen toiminnot tai ruumiillinen tila tekevät hänet saastaiseksi, ja puhdistautuminen edellyttää tiettyjä menoja tai ajan kulumista: ”Kun miehellä on ollut siemensyöksy, hänen tulee peseytyä kauttaaltaan ja hän on epäpuhdas iltaan saakka. Jokainen vaatekappale tai nahkaesine, johon siemennestettä on tullut, on pestävä; se on epäpuhdas iltaan saakka. Kun mies on ollut naisen kanssa sukupuoliyhteydessä, molemmat peseytykööt, ja he ovat epäpuhtaat iltaan saakka.”

Rinnan tämän pyhyyden määrittelytavan kanssa elää toisenlainen käsitys, jonka perustana on ihmisen ja Jumalan vastavuoroinen yhteys. Martin Buberin Minä-Sinä perussana on sen moderni kuvaus. Tämä pyhyyden toinen käsitys tulee vastaan tavan takaa Vanhan Testamentin teksteissä. Se huipentuu Laulujen laulussa. Moni vierastaa tätä runoelmaa Raamatullisena tekstinä. Sen runsas aistillisuus voi tuntua hämmentävältä, mutta mikä voisi kuvata paremmin vastavuoroisen yhteyden iloa ja hurmaa kuin neidon ylistys:

Suudelkoon hän minua, antakoon suudelmiaan!
Ihanampaa kuin viini on sinun rakkautesi,
ihana on voiteittesi tuoksu!
Sinun nimesikin tiukkuu parhainta öljyä,
siksi neidot sinua rakastavat.
Ota minua kädestä, juostaan! Vie minut taloosi, kuningas, vie minut huoneeseesi! Tule, iloitaan ja riemuitaan! Rakkautesi on ihanampaa kuin viini. Suotta eivät neidot sinua rakasta.

Mies vastaa neidon kutsuun omalla kutsullaan:

Nouse, kalleimpani, kauneimpani,
tule kanssani ulos!
Talvi on mennyt, sade on laannut,
se on kaikonnut pois.
Kukat nousevat maasta,
laulun aika on tullut,
joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt.
Viikunapuussa kypsyvät ensi hedelmät,
viiniköynnöksen nuput aukeavat
ja levittävät tuoksuaan.
Nouse, kalleimpani, kauneimpani,
tule kanssani ulos!
Kyyhkyni, kallion kätkemä, vuoren seinässä lymyävä, anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä sinun äänesi on suloinen, ihanat ovat sinun kasvosi.

Pyhyys todellistuu rakkauden vastavuoroisuudessa. Psalmin 4 säe ”Tietäkää: Herra tekee omilleen ihmeellisiä tekoja. Hän kuulee minua, kun huudan häntä avuksi.” avautuu käännösvertailussa tähän suuntaan: ”Tietäkää, että Herra on erottanut rakkaudessaan sitoutuneen itselleen. Herra kuulee, kun minä kutsun häntä.”

Psalmissa 18 tämä vastavuoroinen symmetria ilmaistaan näin: ”Herra, sinä olet uskollinen uskolliselle, vilpitöntä kohtaan sinä olet vilpitön. Puhtaat ovat tekosi puhdasta kohtaan.” Kirkkoraamatun suomentajat ovat valinneet sanan ”uskollinen” hepreankielisen sanaparin ”hasid” ja ”hesed” tulkinnaksi. ”Hyväntahtoinen” tai ”rakastava sitoutuminen” kuvaavat ”hesed” sanan merkityssisältöä. ”Hasid” on samaa juurta, joka tässä viittaa ihmiseen. Vuoden 1933 suomennos käyttää ”hurskasta” kuvaamaan ihmisen ja Jumalan vastavuoroista yhteyttä: ”Hurskasta kohtaan sinä olet hurskas”.

Pyhyys on siis jotakin profaanista erotettua, mutta lähtökohtana eivät ole pyhät ja pahat teot tai puhtausrituaalit. Buber kirjoittaa, että kaikki, minkä Minä-Se perussana karkottaa Jumalan yhteydestä profaanin piiriin, voi palata ja pyhittyä Minä-Sinä suhteen vastavuoroisuudessa. Tämä pyhyyden ymmärtämisen tapa täydentyy Uuden Testamentin teksteissä. Kun Jeesus kutsui publikaani Matteuksen opetuslapsekseen, Matteus seurasi kutsua. ”Jeesus oli sitten aterialla hänen kodissaan. Sinne tuli myös useita publikaaneja ja muita syntisiä, ja he aterioivat Jeesuksen ja hänen opetuslastensa kanssa. Tämän nähdessään fariseukset sanoivat Jeesuksen opetuslapsille: "Kuinka teidän opettajanne syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!" Jeesus kuuli sen ja sanoi: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. Menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: 'Armahtavaisuutta (hesed) minä tahdon, en uhrimenoja.' En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.’” Vastavuoroinen yhteys asettuu tässä sääntöihin nojautuvan pyhyyden käsityksen vaihtoehdoksi.

Kirjaimellisuus

Viime kuukausien vaeltelu hengellisten sanojen merkitysverkostoissa on pannut minut miettimään, mitä kirjaimellisella Raamatun tulkitsemisella voi tarkoittaa. Sana kirjaimellisuus on sekin varsin monitulkintainen. Se voi viitata Raamatun sanontojen ja lauseiden sanakirjamerkityksiin; sananmukaisuus on sitä, minkä jokapäiväinen kielenkäyttömme sisällyttää yksittäisiin sanoihin. Kirjaimellisuus voi myös tarkoittaa, että Raamatun teksteillä on vain yksi oikea merkitys. Ne eivät voi olla metaforisia. Ne eivät voi olla kielen puitteissa mahdollisia kuvauksia kokemuksista, joiden sisältöä ei oikeastaan voi ilmaista sanoin. Arkielämässä unet ovat esimerkkejä tällaisesta tilanteesta. Niiden erikoiset avaruudelliset tilat, ajalliset siirtymät ja päällekkäisyydet taipuvat vain vaivoin kielen lineaariseen rakenteeseen.

Mihail Bahtin on sanonut jossakin tekstissään, että sana on loputon. Sillä hän viittaa sanamerkkien taipumukseen varastoida merkitykseensä jokaisen käyttöyhteytensä sisältöjä. Mitä kollektiivisemmin käytetyistä sanoista on kyse, sitä rikkaampi on niiden viiteverkosto. Tuhansia vuosia kehittyneiden, hengellisiin teksteihin sisältyvien sanojen merkityssisältö on käytännössä ääretön. Juuri sen vuoksi ne antavat ymmärrykselle liikkumavaraa, mahdollisuuden jatkuvaan kehittymiseen. Se, joka typistää tämän elävään traditioon sisältyvän rikkauden kirjaimellisuudeksi, katkaisee itseltään hengellisen kehityksen mahdollisuudet. Hän jää yksimerkityksisen formulointinsa vangiksi, ja tuo formulointi kuihtuu lopulta hengettömäksi fraasiksi. Kirjain kuolettaa, kuten apostoli Paavali asian ilmaisi. Hän tosin viittasi sillä Mooseksen lakiin, ei kirjaimellisesti kirjaimeen.

Sanojen merkityshistorian avaamiseen on monia mahdollisuuksia. Voi perehtyä teologisen eksegetiikan tulkintaperinteisiin. Niissä raamatullisten tekstien sisältöä suhteutetaan syntyajankohtansa sosiaalisiin oloihin, ajan kulttuurissa vallitseviin virtauksiin, kirjoittajan tarkoitusperiin ja yleisöön, jolle teksti on osoitettu. Eksegeettiset hahmotelmat ovat toki rekonstruktioita, joita on muotoiltu laajasta ja paikoin hyvinkin sirpaleisesta dokumenttiaineistosta. Se ei vähennä niiden arvoa tekstien merkityssisältöjen valottamisessa.

Käännösratkaisujen vertailu, jota olen tässä harjoittanut, on toinen tie Raamatun ydinkäsitteiden merkityssisällön rikastamiseen. Kääntäjät ovat itse asiassa samassa asemassa kuin alkuperäisten tekstien laatijat. Käännös on suhteutettava ajankohdan kielenkäyttötapoihin ja lukijoiden oletettuun kielikompetenssiin. Sitten on vielä ylitettävä alkukielen ja käännöskielen ilmaisutapojen ja kielirakenteen yhteismitattomuudet. Yksikään käännös ei voi olla kirjaimellinen. Se on valikoitunut näköalapaikka alkukielen ilmaisun sisältöön.

Kirkkojen vuosituhantinen traditio on monin tavoin muovannut ja rikastanut Raamatun tekstien merkityssisältöjen ymmärtämistapoja. Ortodoksisessa kirkossa tekstit ankkuroituvat liturgiseen draamaan, joka luo teksteille elävän ja hengittävän aika-avaruuden. Osallisuus liturgiaan ei rajoitu vain tekstin kuulemiseen. Palmusunnuntaista pääsiäisyön aamupalvelukseen ulottuva Suuren Viikon jumalanpalvelusten sarja tuo Jerusalemin tapahtumat läsnä olevaksi nykyisyydeksi, johon seurakunta osallistuu kollektiivina. Suuri Viikko on ymmärryksen rikastumisen ehtymätön aarreaitta. Se on paradoksaalista, sillä palvelusten sisältö toistuu vuodesta toiseen samanlaisena. Kohde on sama, mutta osallistujan suhde kohteeseen muuttuu osallisuudessa toteutuvan kehityksen myötä. Kokijalle kohde on Jeesuksen sanoin kuin runsas varasto, josta voi alati ammentaa vanhaa ja uutta.

Vastavuoroisuus sanan merkityksessä

Suuren paaston alkaminen toi mieleeni Valamon luostarin paastonajan 1980-luvun alkupuolella. Palvelukset toimitettiin pienessä talvikirkossa, eikä niihin osallistunut kuin vähäinen veljestö ja muutama talkoolainen. Vain lauantaina ja sunnuntaina oli liturgiajumalanpalvelus. Muistikuva tuli mieleeni psalmisävelen välittämänä, jota lauletaan arkiliturgian antifoneissa: ”Hyvä on Herraa kiittää, ja veisata ylistystä sinulle, sinä korkein. Aamulla julistaa sinun armoasi ja yön tullen sinun totuuttasi.” Sanat ovat vanhan käännöksen mukaan.

Kun nyt olen viime viikkoina omistautunut sanojen merkityshistorian selvittelyyn, en malttanut olla tarkistamatta säkeen ilmaisua vuoden 1992 käännöksessä: ”Hyvä on kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla uskollisuudestasi. (Psalmi 92:3)” Totuus on muuttunut uskollisuudeksi. Olin jo päättänyt, että merkitysten selvittely saa riittää, mutten mahtanut mitään tulkintaeron houkutukselle. Siitä avautui käänteentekevä näköala.

Psalmin hepreankielisessä muodossa ”totuus” tai ”uskollisuus” on emunah. Menachem Kellner kirjoittaa sanan merkitystä koskevassa esseessä sen esiintyvän ensimmäisen kerran Genesiksen 15 luvussa. Siinä Abram valittaa Jumalalle, ettei ymmärrä tämän lupausta. Hänellähän ei ole jälkeläistä, joka hänet perisi. Jumala vie Abramin ulos ja sanoo: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä." Abram uskoi Jumalan lupauksen ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi. Emunah on Abramin uskoa kuvaava sana. Kellner painottaa, että sanalla ei ole mitään tekemistä uskomuksen kanssa. Kyse ei ole Jumalan lausuman yhtäpitävyydestä jonkin asiaintilan kanssa, vaan Abramin luottamuksesta. Sen Jumala lukee Abramille ansioksi.

Emunah esiintyy Vanhan Testamentin teksteissä merkitysten verkostona, johon kuuluvat tärkeimpinä sellaiset sanat kuin luottaa, luotettava, uskollinen, totuus, jaksaa ja pysyä lujana. Jos haluamme käyttää sanaa usko, Kellnerin kannanotto sisältää varoituksen: sanalla ei ole paljoakaan tekemistä väitteiden totuudenmukaisuuden kanssa. Mutta tässä ei suinkaan ole kaikki. Emunah on merkitykseltään vastavuoroinen. Ei ole luottamusta ilman luotettavuutta. Sana kuvaa ihmisen ja Jumalan välistä molemminpuolista yhteyttä. Tämä ilmenee esimerkiksi seuraavassa profeetta Habakukin säkeessä. Vuoden 1992 suomenkielinen käännös tulkitsee sen näin: ”… vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” (Habakuk 2:4) Septuaginta taas tulkitsee säkeen vaihtamalla toimijaa: "… vanhurskas elää minun uskollisuudestani."

Nyt tulemme asian ytimeen. Kun hepreankielinen sana on merkitykseltään vastavuoroinen, siinä ei määritellä subjektin ja objektin suhdetta. Se ilmentää kahden subjektin suhdetta toisiinsa. Ihminen on Jumalalle uskollinen ja Jumala on uskollinen ihmiselle. Jumala voi olla luotettava, kun ihminen luottaa häneen. Indoeurooppalaiset kielet eivät sisällä tällaista sanojen merkitysrakenteen vastavuoroisuutta. Siitä seuraa välittömästi ongelma, joka koskee toiminnan subjektia. Kääntäjän on päätettävä, onko emunah ihmisen ominaisuus, kuten meidän kirkkoraamatussamme, vai Jumalan ominaisuus kuten Septuaginta tulkitsee.

En ole perehtynyt heprean kieleen, joten en pysty arvioimaan, kuinka paljon sen ihmisen ja Jumalan välistä yhteyttä kuvaavien sanojen merkitysrakenteessa on vastavuoroisuutta. Havainto sai minut muistamaan kaksi tekstiä, joita olin lukiessani ihmetellyt. Eräs amerikkalainen heprean kielen tutkija väitti, että heprea on pyhä kieli. Väite tuntui huvittavalta. Puhuiko Jumala hepreaa? Buber sanoo kirjassaan Minä ja Sinä, että henki on sana. Hän sanoo hengestä, että se on jotakin, joka toteutuu ihmisen ja Jumalan välissä. Henki on siis vastavuoroista yhteyttä, ja sitä välittävät kaksisuuntaiset, merkitykseltään vastavuoroiset sanat. Jos pitäydymme näkemyksessä, että sanat ovat merkkejä, kohtaamisen jälkiä, hepreankieliset sanat ovat syntyneet ja muokkautuneet ihmisen ja Jumalan elävässä vuorovaikutuksessa. Ne ovat Minä-Sinä -suhteen hedelmää. Minä-Se -suhde maailmaan synnyttää merkitysrakenteeltaan toisenlaisia sanoja, ilmiöiden ja asiaintilojen nimityksiä. Kielen pyhyys ei tarkoita, että kielen sanoilla olisi jokin ylimaallinen ominaisuus, minkä vuoksi niihin pitäisi suhtautua Jumalan puheena. Silloin Jumala todella ymmärtäisi vain hepreaa. Pyhyys viittaa vain siihen, että ihminen on synnyttänyt nämä sanat erityisen yhteyden sisällä, ja se on kiteytynyt niiden merkitysrakenteeseen.