Dialogi vai dogmi?

Mistä voin tietää toteuttavani Jumalan tahtoa? Tietäminen on tässä yhteydessä harhaan johtava sana. On todennäköistä, että olen toteuttamassa omaa tahtoani, jos luulen tietäväni Jumalan tahdon. On helppoa sijoittaa omat halunsa toiseen. Sitä kutsutaan projektioksi, joka naamioi oman halun toisen tahdoksi.

Jumalan nimissä on tehty paljon pahoja tekoja. Puolitoista viikkoa sitten tehty Bagdadinpommi-isku on hirveä esimerkki teoista, joita oikeutetaan vetoamalla Jumalan  tahtoon. Uskontojen uhrien tukiyhdistyksen puhelinpäivystäjät voisivat kertoa lukemattomia esimerkkejä hengellisestä väkivallasta, jota tapahtuu ihmisten arjessa joka päivä. Kirkkojen historia on kastunut verestä, jota on vuodatettu Jumalan nimissä.

Jumalan tahtoa ei voi lukea kuin reseptikirjaa. Valinnat ja ratkaisut, joiden eteen joudumme arkielämässä, eivät ole painettuna Raamatun lehdillä, vaikka Jumalan tahtoa usein perustellaankin viittaamalla Raamattuun. Jeesus antaa yleisen ohjeen: rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistä kuin itseäsi. Tämän voimme sanoa tietävämme. Yleisestä käskystä ei kuitenkaan ole suoraa yhteyttä ihmisen jokapäiväiseen toimintaan. Ensimmäisellä ajanlaskuamme edeltävällä vuosisadalla elänyt fariseus Hillel Vanhempi sanoi: ”Älä tee muille mitään, mitä et halua itsellesi tehtävän. Siinä on koko Toora, loppu on selitystä. Mene ja opiskele”. 

Entä kymmenen käskyä? Eivätkö ne ilmaise Jumalan tahtoa? Erään juutalaisen tulkintaperinteen mukaan viisi ensimmäistä käskyä koskevat ihmisen suhdetta Jumalaan ja viisi jälkimmäistä kohdistuvat ihmisten keskinäisten suhteiden moraaliseen perustaan. Jeesus viittaa rakkauden kaksoiskäskyssä tähän tulkintatapaan. Paavali antaa samanlaisen tulkinnan: ”Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset. Käskyt "Älä tee aviorikosta", "Älä tapa", "Älä varasta", "Älä himoitse", samoin kaikki muutkin, voidaan koota tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Room, 13:8-9)

Viidennen käskyn sijoittaminen ihmisen ja Jumalan välisen suhteen säännöksiin on mielenkiintoista. Se perustuu ajatukseen, että lasten suhteella vanhempiinsa ja ihmisen suhteella Jumalaan on sama hahmo. Vanhemmat ovat lastensa luojia. Niin kuin Jumala on Isä, joka rakastaa luotujaan, niin vanhempienkin tulee kasvattaa lasta rakkaudessa. Niin kuin ihminen kunnioittaa Jumalaa, niin on lapsenkin kunnioitettava heitä, joista hän on lähtöisin.

Yleisen käskyn suhde ihmisen kohteelliseen toimintaan, hänen elämänsä käytäntöön näkyvässä maailmassa, on mitä ongelmallisin asia. Juutalaisen uskonnon oma sisäinen kehitys on tämän ongelmallisuuden selväpiirteinen ilmentymä. Mooseksen lakiin sisältyy myöhemmin vakiintuneen tulkinnan mukaan 613 määräystä. Ne vaihtelevat yleisyystasoltaan. Osa koskee vain tiettyjä kansanosia kuten papistoa, tai toiminnan alaa kuten temppelipalvelusta. Kokonaisuutena ne kuitenkin ilmaisevat Jumalan tahdon.

Aina kun säännöstä yritetään sovittaa ihmisen käytännölliseen toimintaan, ajaudutaan toiminnan tulkitsemisen ongelmiin. Ihmisen toiminta on kohteisiin ja toiminnan välittömiin olosuhteisiin mukautuvaa. Se tuottaa tekojen rajattoman vaihtelun kirjon. Niinpä Tooran määräysten soveltaminen tuotti aikojen kuluessa tulkintaperinteitä, joiden karttuminen edellytti erikoisosaamista. Se synnytti kirjanoppineiden ja lainopettajien ammattikunnat. Kirjoitetun Tooran rinnalle kehittyi suullinen Toora. Ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina lain tulkintaa koskevat suulliset traditiot koottiin Talmud-kokoelmaksi. Sen yli 6000 sivua sisältävät satojen vuosien ajalta tuhansien rabbien opetuksia ja ajatuksia, jotka koskevat Mooseksen lakia, mutta myös filosofisia ja eettisiä kysymyksiä, juutalaisia tapoja ja tarinaperinteitä. Ne eivät ole toisistaan riippumattomia tiedon aloja, vaan osa ikuisen säännön elämää kulttuurin muutoksessa.

Suullisen Tooran muotoutuminen hahmottui Jumalan ja ihmisen väliseksi vuoropuheluksi. Jumala on jatkuvasti läsnä luotujensa maailmassa, ei vain muinoin Siinain vuorella Mooseksen ilmestyksessä. Ajatus tulkintaperinteen suullisen välittymisestä vertausten, problematisointien ja tarinoiden kautta muistuttaa läheisesti Platonin käsitystä elävän dialogin paremmuudesta kirjoitettuun tekstiin verrattuna.

Lain tulkintakysymysten kehitys oli alkanut satoja vuosia ennen Jeesuksen syntymää, eikä se suinkaan pysähtynyt Jeesuksen aikaan. Temppelipalveluksen lakkaaminen ja juutalaisen hajautuminen muiden kansojen sekaan synnytti kokonaan uudentyyppisiä soveltamisen ongelmia. 1100-luvulla elänyt Maimonides kokosi Talmudin ohella eri lähteisiin hajautuneet lain tulkintaperinteet 14 kirjan kokoelmaksi. Hänen aikalaisensa arvostelivat menettelyä. Kirjoitetun säännön ikuisuus merkitsee, että sääntöä on aikojen ja olosuhteiden muuttuessa tulkittava aina uudelleen ja uudelleen. Kirjoitetun sanan rinnalla elävä keskusteluperinne pitää tästä huolen. Joka lukitsee tämän elävän tulkintakäytännön kirjoitetuksi ”totuuden sanaksi”, tuhoaa lopulta alkuperäisen säännöksen mielen. Se kivettyy dogmiksi, joka ei pysty joustamaan aikojen ja kulttuureissa tapahtuvien muutosten edessä.

Suullisesti välittyvä perinne on kuitenkin haavoittuva. Se edellyttää vakiintunutta institutionaalista tukirakennetta. Platonilla oli Akatemia, ja juutalaisilla Jerusalemin temppeli. Kun keskustelulla ei enää ollut ylläpitäviä rakenteita, rabbien opetus oli merkittävä muistiin ja koottava. Kirjalliset dokumentit eivät kuitenkaan estä keskusteluun perustuvan suullisen perinteen kehitystä, jos ne hahmotetaan aikansa keskustelun yhteenvetoina. Tällaisena yhteenvetona Maimonidesin kokoelmaa voidaan pitää. Kirjoitettu teksti ei muodostu dogmiksi, ellei hengellisen tradition sisällä ole alttiutta luokitella asioita oikeiksi tai vääriksi, ikuisiksi totuuksiksi tai satunnaisiksi mielipiteiksi.

Kirkot voisivat ottaa oppia rabbiiniseen juutalaisuuteen sisältyvästä kirjoitetun ja suullisen dialogista, joka jatkuu nykyjuutalaisuudessakin. Tällä hetkellä ajattelen, että varhaisen kirkon ongelmaksi muodostui altistuminen Aleksandrian, Antiokian ja muiden tuon ajan suurkaupunkien hellenistiselle ajattelulle.  Kreikkalaiselle filosofialle ovat ominaisia kategoriset erottelut ilmiöiden ja olemuksen, aineellisuuden näennäisyyden ja ideoiden totuuden välillä. Tämä ajatteluperinne johti pyrkimyksiin kiteyttää oppilauseiksi Vanhan testamentin kirjoitusten messiaaninen lupaus ja sen täyttyminen Jeesuksen toiminnassa. Juutalaisuudelle tunnusomainen totuuden jatkuva pohtiminen keskustelun ja tulkintojen jännitteessä korvautui pyrkimyksellä määritellä hengellisyyden sisältöä uskontunnustuksina. Lopputuloksena saimme perinnöksemme dogmaattisen suhtautumistavan, jonka painopiste kohdistui kysymykseen, kuka Jeesus oli. Hengellisyys elävänä ja alati kehittyvänä yhteytenä näkymättömään jäi kirkon askeettisen ja mystisen perinteen kannettavaksi.

Mukautuminen maailman menoon

”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.”

Eilinen Roomalaiskirjeen epistolateksti sai minut mietteliääksi. ”Jumalalle mieluisa uhri” on Mooseksen kolmannen kirjan uhrisäännöksissä toistuva ilmaisu. Mooseksen laissa yhteys Jumalaan toteutui teurasuhrien tai ruokauhrien välityksellä. Paavali asettaa yhteyden välikappaleeksi koko ihmisen elämän, kaiken mitä hänessä on ja kaiken, mitä hän tekee. Esikuvana on Kristus, joka antoi itsensä uhriksi ”koko maailman elämän edestä”. Kirkon marttyyriaikoina lukemattomat naiset, miehet ja lapset ovat uhranneet elämänsä samalla tavalla. Erämaakilvoitus tai luostari ovat vaihtoehtoja silloin, kun Kristuksen tunnustaminen ei ole henkeä uhkaava teko.

Entä me, yhteiskuntamme arjessa elävät? Miten Paavalin kehotukseen pitäisi suhtautua? Teksti antaa joitakin viitteitä, mutta nekin edellyttävät tulkintaa. Lukiessani eilen tätä katkelmaa huomasin, että olen pitänyt erillään Paavalin pitkän virkkeen kolme osaa. Kehotuksen ydin on mielen uudistuminen, joka luo edellytyksiä Jumalan tahdon tunnistamiselle. Tämä asetetaan vaihtoehdoksi ”maailman menoon” mukautumiselle. Jos tätä yhteyttä ei huomaa, varoitus mukautumisesta asettuu itsenäiseksi säännöksi.

Missä sääntö korvaa elävän yhteyden, siellä on armon sijaan palattu lakiin. On helppoa kuvitella, että noudattaa Jumalan tahtoa, kun pitää kiinni säännöstä. Tätä harhaa Jeesus arvosteli opettaessaan ankarasti, ja siitä myös Paavali varoittaa kirjeissään toistuvasti. Yllä olevan tekstin näkökulma kertautuu Toisen korinttolaiskirjeen sanoissa: ”En tarkoita, että kykenisimme ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme. Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.”

Jumala auttaa sitä, joka pyrkii ymmärtämään hänen tahtoaan. Mielen uudistuminen toteutuu elävässä, hengellisessä dialogissa. Vaihtoehtona on halu ajatella omin päin. Se jos mikä on altis sääntökokoelmien rakentamiselle. Yhteys tulee kahlituksi ”kirjaimeen”, ja silloin hengellisyys korvautuu opittujen ihmiskäskyjen noudattamisella, niin kuin Jeesus sanoi.

Paavalin kehotus on todella vaikea. Oman elämän asettaminen Jumalan tahdon varaan ei saa turvaa säännöistä eikä toimintarutiineista. Kirkkojen elämän ytimessä on syvä paradoksi. Hengellinen traditio kiteytyy kovin helposti dogmeiksi, kanonisiksi elämänohjeiksi ja perinnäistavoiksi. Kuinka tämän kirjainten labyrintin sokkeloista voi löytää eläväksi tekevän Hengen? On Jumalan ihme, että se kuitenkin on mahdollista. Kaikissa kristillisissä kirkoissa on jatkuva jännite traditionalismin ja elävän hengellisyyden välillä. Jotkut pelkäävät Gregoriaanista kalenteria, toiset ehkäisyvälineitä, televisioita, naispappeutta tai homoseksuaalisuutta. Pelkojen perusteena käytetään usein Paavalin ”maailman menoon mukautumista”.

Jos tuo lauseentynkä palautetaan yhteyteensä, mukautuminen viittaa pikemminkin hengellisen yhteyden kokemuksen puuttumiseen tai ylipäätään hengellisyyden kiistämiseen. Jumalan tahdon etsimisen sijaan ovat tulleet ihmisen omat, näkyviin kohteisiin suuntautuvat halut.