Buber ja puhuminen toimintana

Buberin kääntäminen on vaikeaa. Jukka Pietilä on vuonna 1993 ilmestyneessä suomennoksessaan tehnyt suuren urakan. Kääntäminen on tekstin tulkintaa, ja joissakin Pietilän ratkaisuissa tuntuu, että hän ei ole tunnistanut heprealaiselle ajattelulle erityistä tapaa hahmottaa sanomisen, sanojen ja toiminnan ykseyttä. Tätä Vanhan testamentin ihmis- ja maailmakuvaan sisältyvää näkemystä juutalaiset filosofit ovat kehitelleet meidän aikoihin asti. Buber kirjoittaa heprealaisen tradition sisältä käsin. Tämä mielessäni, päätin kokeilla Buberin kirjan alun kääntämistä uudelleen. Jotkut hänen väitteistään voivat tuntua kreikkalaisperäisessä ajattelukehyksessämme perin oudoilta, kuten seuraavan käännösotteen kaksi viimeistä virkettä.

Maailma on ihmiselle kahtalainen hänen kahtalaisen suhtautumisensa mukaisesti.
Perussanat, jotka ihminen voi puhua, ovat kahtalaisia, ja sen mukaisesti myös hänen suhtautumisensa on kahtalaista.
Perussanat eivät ole yksittäisiä sanoja vaan sanapareja.
Ensimmäinen perussana on sanapari Minä-Sinä.
Toinen perussana on sanapari Minä-Se, jolloin perussanan muuttumatta myös sanat Hän (saksaksi Er) ja Hän (saksaksi Sie) voivat esiintyä sanaparissa.
Niinpä myös ihmisen minä on kahtalainen.
Sillä perussanan Minä-Sinä minä on toinen kuin perussanan Minä-Se minä.
Perussanat eivät sano mitään siitä, mitä niiden ulkopuolella on olemassa, mutta puhuttuna ne saavat aikaan asiaintilan.
Perussanat puhutaan olemuksella.
Kun puhutaan Sinä, myös sanaparin Minä-Sinä minä tulee puhutuksi.
Kun puhutaan Se, puhutaan myös sanaparin Minä-Se minä.
Perussanan Minä-Sinä voi puhua vain koko olemuksellaan.
Perussanaa Minä-Se ei voi koskaan puhua koko olemuksellaan.

Ei ole olemassa minää sinänsä. On vain perussanan Minä-Sinä minä ja perussanan Minä-Se minä.
Kun ihminen puhuu Minä, hän tarkoittaa jompaakumpaa.
Minä, jota hän tarkoittaa, on läsnä kun hän sanoo ”minä”.
Samoin kun hän sanoo "sinä" tai "se" , on jommankumman perussanan Minä läsnä.
Olla Minä ja puhua Minä ovat yhtä. Puhua Minä ja puhua jompikumpi perussanoista ovat yhtä ja samaa.
Joka puhuu perussanan,  astuu sanaan ja pysyy sen sisällä."

Ensimmäinen tulkintaongelma liittyy sanaan "sprechen". Buber käyttää hyvin rajoitetusti sanaa "sagen", jonka läheisempi suomenkielinen vastine on sanoa. "Sprechen" korostaa puhumista toimintana, "sagen" puolestaan painottaa puheen sisältöä, siis sanojen viittauskohdetta.

Puhumisen painottaminen näkyy esimerkiksi lauseessa "Wenn Du gesprochen wird, ist das Ich des Wortpaars Ich-Du mitgesprochen." Tässä suomalainen ei sanoisi "Kun puhutaan Sinä", vaan kun sanotaan "sinä". Buber ei kuitenkaan tarkoita toista persoonapronominia, vaan Sinää erityisenä kohteena, joka perussanaan kuuluvana toteuttaa kokonaan toisenlaisen suhteen maailmaan kuin Minä-Se sanapari.

Buberin erityinen hahmotustapa tulee näkyväksi otteen kahdessa viimeisessä virkkeessä. "Olla Minä ja puhua "minä" ovat yhtä." Buber tulee tässä näennäisesti lähelle venäläisen kielenfilosofin Mihail Bahtinin ajatusta, että ihminen kokee viittauskohteen olevan läsnä puhutussa sanassa. Moderni ihminen pitää tällaista ajatusta maagisena. Ei voi sanoa "karhu", jottei kutsu karhua paikalle. Sanan ja sen viittauskohteen erottaminen on kuitenkin kielenfilosofinen abstraktio. 

Elävinä olentoina emme suhtaudu sanoihin näin analyyttisesti. Sanojen voima näyttäytyi mitä selvimmin  vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalin tuloksessa. Sanat 'Make America great again' herättivät äänestäjissä toivon muutoksesta, joka palauttaa maan suuruuden ajan. Kyse ei ole niinkään siitä, vastaavatko sanat todellisuutta. Voimaannuttavat sanat muuttavat ihmisen suhdetta maailmaan. Puhuminen on toimintaa, joka voi saada ihmiset toimimaan uusilla tavoilla.

Tarkemmin ajateltuna Buber ei kuitenkaan puhu sanoista ja niiden viittauskohteesta, vaan perussanoista, jotka puhuvat ihmisessä ja määrittävät hänen suhtautumistaan. Se, kumman perussanan varassa hän on toimiessaan, toteuttaa perussanan mukaisen suhtautumistavan. Ihmisen suhde toimintansa kohteeseen on perussanojen kannattemana perin erilainen. 

"Joka puhuu perussanan, astuu sanaan ja pysyy sen sisällä". Perussanan puhuminen ei tässä voi tarkoittaa sanan ääneen lausumista. Ei kukaan sanoisi "minäse". Perussana on kaiken toiminnan alla. Se asettaa ihmisen maailmasuhteen ja sen mukaisesti sen, kuinka hän maailmansa kokee ja kuinka hän kokemuksensa varassa siinä suunnistaa.

Heprealainen ihmiskäsitys sijoittaa perussanan ihmisen sisimpään, sydämeen. Se on hänen elämänvoimansa ja ajattelunsa keskus, jossa eivät toteudu kreikkalaisen filosifan analyyttiset erottelut sielun kolmesta instanssista tai tunteiden ja ajatusten erillisyydestä. 

Heprealainen käsitys ajattelun lähteestä ilmenee Jeesuksen opetuksesta: "Hedelmästään jokainen puu tunnetaan. Eihän orjantappuroista koota viikunoita eikä piikkipensaasta poimita rypäleitä. Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, paha ihminen tuo pahuutensa varastosta esiin pahaa. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu." (Luukas,  6:45)

 

Jeesus käyttää tässä puhumista jokseenkin samassa merkityksessä kuin Buber. Puhuminen on suhtautumistavan esiin tuomista. Buber sanoo asian näin: 'Perussanat eivät sano mitään siitä, mitä niiden ulkopuolella on olemassa, mutta puhuttuna ne saavat aikaan asiaintilan. Perussanat puhutaan olemuksella.'

'Olla Minä ja puhua Minä ovat yhtä.'