Jumalakuvan muutoksen seurauksia

Israelin Jumalasta voi sanoa että hän on transsendentti ja immanentti. Hänen kasvojaan ei kukaan voi nähdä, eikä hänestä voi tehdä kuvaa, mutta hän ilmestyy kansalleen. Vanha testamentti on täynnä kuvauksia näistä ilmestyksistä. Jumala puhuttelee sitä, joka pyrkii hänen yhteyteensä. Välistä Jumala ilmestyy silloinkin, kun häntä ei odota, kuten Jaakobille Betelissä. Hän ilmaisee Moosekselle nimen "Minä olen" (tulen olemaan) palavan pensaan ilmestyksessä Horebin vuorella.

Jumala kulki Israelilaisten kanssa Egyptistä lähdön ja erämaavaelluksen kuluessa. Hänen kirkkautensa täytti ilmestysmajan ja Jerusalemin temppelin. Hän laskeutui Babylonin tuliseen uuniin kolmen nuorukaisen luo. Juutalaisessa traditiossa Jumala on mitä väkevimmin läsnä oleva.

Kreikkalaiseen kosmologiaan sijoitettuna Jumalasta tuli alkusyy, näkyvän maailman transsendenttinen liikuttaja. Jumala opillistui. Sen myötä opilliset kysymykset tulivat Jeesuksen opetusta tärkeämmiksi. Ajattelen, että Jumalan sijoittaminen aristoteelisen metafysiikan kehykseen tuotti suuria vaikeuksia ymmärtää, kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin mutkatonta tapaa kuvata hänet ruumiillistuneena Jumalan sanana, josta Vanhan liiton profeetat olivat kirjoittaneet, ei mitenkään voinut sovittaa olemisen ja olioiden olemuksen kategorioihin. Niin alkoivat satoja vuosia jatkuneet kristologiset kiistat.

Teodikean ongelma on looginen seuraus alkusyyn opista. Kuinka kaikkivaltias ensimmäinen liikuttaja voi sallia kaiken sen sekasorron, vääryyden ja kärsimyksen, jonka kaikki ihmiset elämässään joutuvat kokemaan? Filosofinen alkuasettamus synnyttää paradoksin, jota teologia ei pysty ratkaisemaan.

Ja kolmanneksi, opin korostaminen opetuksen asemesta, osoittaa opin haavoittuvuuden. 1700 vuotta sitten paalutetut opilliset lausumat eivät avaudu nykyiseen, tieteelliseen maailmankuvaan kasvaneille. Jumalan elävä läsnäolo jää näiden yhdentekeviksi koettujen lausumien vangiksi. 

Kristillisen jumalakäsityksen radikaali muuttuminen

Nyt on aika palata Suuren lauantain liturgiaan ja sen avaamaan näköalaan ymmärrykseni kehittymiseen. Vanhan testamentin parimiatekstien merkitys kiteytyi kuvaksi, jossa Jumala vaeltaa kansansa keskellä kaikissa olosuhteissa. Tämä ymmärrys on kovin erilainen kuin kirkkojen opetus Jumalan ehdottomasta transsendenssista.

Kesäkuussa palasin kolmen vuosikymmenen jälkeen lukemaan Gregorios Nyssalaisen kirjaa Mooseksen elämä. Muistin merkitysverkostot ovat mielenkiintoisia. Ajatus Israelin Jumalasta tämänpuoleisena, ihmisen kohtaloihin osallisena Jumalana toi mieleeni häivähtävän mielikuvan toisenlaisesta jumalakäsityksestä Nyssalaisen tekstissä.

Gregorios mietiskelee Jumalan ilmestymistä Moosekselle palavassa pensaassa. Jumala käskee Moosesta riisumaan kenkänsä, sillä paikka on pyhä.

”Jalkineen verhoamat jalat eivät voi kohota totuuden näkemisen korkeuksiin. Kuolleet ja maalliset nahkavaatteet, jotka puettiin yllemme, kun tottelemattomuuden vuoksi olimme tulleet alastomiksi, on riisuttava sielun jaloista.

Kun sen teemme, pääsemme tietoon totuudesta ja se ilmenee meille. Täydellinen tieto olevasta ilmaantuu, kun puhdistamme käsityksemme ei-olevasta.

Minä ymmärrän totuuden määritelmän niin, että emme ylläpidä virheellistä mielikuvaa Olevasta. Erehdys on käsitys, joka syntyy olemattoman mieltämisessä – ikään kuin se, mikä on olematonta, olisi olemassa. Mutta totuus on varma käsitys Tosiolevasta. Siksi se, joka omistautuu hiljaisuudessa korkeampiin filosofisiin kysymyksiin pitkänkin ajan kuluessa, saattaa juuri ja juuri käsittää Tosiolevaa, sitä joka luontonsa puolesta sisältää olevan. Hän ymmärtää myös, mitä ei-oleva on, siis että se on vain näennäisesti olemassa olevaa, jolla ei ole pysyvyyttä itsessään.” (The Life of Moses, ss. 59-60)

Tämä on vapaa käännös englanninkielisestä tekstistä, ja se voi poiketa Greorioksen alkuperäisestä kirjoituksesta. Virheineenkin se kuitenkin ilmentää, kuinka radikaalisti jumalakäsitys on muuttunut kolmen vuosisadan kuluessa. Gregorioksen ajattelussa kuultaa Aristoteleen metafysiikan argumentointi: ”… on siis ilmeistä, että on olemassa jokin ikuinen, liikkumaton ja aistein havaittavista olioista erillinen substanssi. Ja myös se on osoitettu, että tällä substanssilla ei voi olla mitään suuruutta, vaan että se on osaton ja jakamaton (sillä se liikuttaa äärettömän pitkän ajan, mutta millään äärellisellä ei ole ääretöntä voimaa; ja koska jokainen suuruus on joko ääretön tai äärellinen, sillä ei voi olla äärellistä suuruutta, eikä sillä voi olla ääretöntä suuruutta, koska yleensäkään mitään ääretöntä suuruutta ei ole olemassa). Mutta on myös osoitettu, että se on sellainen, johon ei voi vaikuttaa, ja muuttumaton, sillä kaikki muut liikkeet ovat paikan suhteen tapahtuvaan liikkeeseen verrattuna toissijaisia.” (Metafysiikka, XII kirja, 1073a, 5-13)