Paikan henki

Neljä vuotta sitten näin Gullkronan selän matkalla Turusta Hiittisiin. Se puhutteli minua tavalla, joka herätti kaipauksen palata sinne takaisin. Dalskär on kallioinen saari Gullkronan selän koillisessa kolkassa, ja seuraavana kesänä yövyimme sen luonnonsatamassa.

Toissa päivänä sain taas nähdä tämän ihmeellisen selän. Näky saa hengityksen syvenemään, sydämen sykkeen voimistumaan ja silmät kyyneltymään. Se on luonnon virittämä hengellinen kokemus. Luonto puhuttelee.

Ymmärrän, kuinka ihmiset ovat nimenneet jonkin kallion, järven tai tunturin pyhäksi sen herättämän tunnelman mukaisesti. Paikan henki voi olla samalla tavalla kollektiivinen kokemus kuin konsertti tai teatteriesitys, vaikka niihin ei yhdistetä pyhyyden käsitettä.

Olen kiitollinen, kun sain valmistautua helluntain viettoon Dalskärissä. Meri ja kalliot ovat olleet täällä ennen minua, ja ne ovat täällä, kun minua ei enää ole. En voi kuitenkaan ummistaa silmiäni siltä, että viime kesä on kuivattanut männyntaimia ja että kuolevat rakkolevät reunustavat tämänkin saaren rantoja. 

Kuolevat rakkolevät

Olen retkeilemässä Saaristomeren kansallispuistossa. Yövyimme Stora Hästössä, Korppoon eteläpuolella, laguunissa harmaiden silokallioiden kupeessa. Saaressa on sen kallioita ja rantoja kiertävä, parin kilometrin luontopolku. Auringon laskiessa sen varrella avautuvat näkymät ovat sanoin kuvaamattomia.

Karujen olosuhteiden harmonia on vaihtelevaa, polyfonista. Termi tulee mieleeni hengestä, jonka luontokokemus synnyttää. Se muistuttaa musiikkia.

Tähän aikaan vesi on vielä kirkasta. Meren pohja näkyy parin kolmen metrin syvyyteen. Palatessamme veneelle huomasin, että rannan lähellä rakkolevät olivat melkein peittyneet rihmalevään. Se näytti pahalta. En muista huomanneeni tällaista aiemmin, ehkä siksi, kun myöhemmin kesäkuussa vedet ovat jo samentuneet.

Ryhdyin etsimään arvoitukseen tietoja ja löysin Suomen Luonnon #Muutos verkkolehden ja Heidi Arposen artikkelin, jossa ilmiö ja sen syntyminen kuvataan seikkaperäisesti. 

Artikkeli on ahdistavaa luettavaa. Stora Hästön hiljainen harmonia kätkee vedenalaisia voimia, joiden tasapainoa ilmaston lämpeneminen ja laivaliikenteen tuomat vieraslajit häiritsevät.

Meren rehevöityminen on edistänyt rihmalevän runsastumista, mutta rantavyöhykkeen nilviäiskanta on pitänyt rakkoleväkasvustot puhtaina laiduntamalla niiden pinnalle kiinnittyneitä mikroleviä. 

Vuonna 2009 Naantalin edustalta löytyi liejutaskurapu, joka levisi muutaman vuoden aikana räjähdysmäisesti saaristomeren alueella. Se on alun perin kotoisin Meksikonlahdelta, ja kulkeutunut Itämereen laivojen painovesitankkien mukana. Rapu on lähes hävittänyt simpukat, kotilot, siirat ja katkat. Kun ne eivät enää ole pitämässä rakkoleviä puhtaina, rihmalevät pääsevät tukahduttamaan ne kasvamalla niiden päällä.

Ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuus ovat kietoutuneet toisiinsa tavoilla, joita vasta vähitellen olemme alkaneet tunnistaa. Muutokset ovat toistaiseksi hitaita ja ne on helppo kiistää. Rakkolevän päällä kasvavat rihmalevät ovat merkkejä muutoksesta, jossa luonnon harmonia voi särkyä niin perustavalla tavalla, että joudumme vain ottamaan vastaan, mitä eteemme vyöryy.

Mielenrauhani on hetkeksi mennyttä. Muistan Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ”Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään.”