Kääntyminen ja eheytyminen

Jatkan Buberin hengellisyyttä ja uskontoa pohtivan tekstin esittelyä. Buber sanoo, ettei kukaan tunnista ihmisen sisäisen jakautuneisuuden syvyyttä niin kuin juutalainen. Tästä jakautuneisuudesta puhuvat myös Paavali ja Jaakob. Kirjeessään roomalaisille Paavali sanoo: 

”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.” Apostoli Jaakob puolestaan kirjoittaa ”Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne. Älköön sellainen luulko saavansa Herralta mitään, kahtaalle horjuva ihminen, epävakaa kaikessa mitä tekee.”

Hengellinen kehitys on tie, joka johtaa jakautuneisuuden tilasta kohti eheytymistä. Tien alkupisteenä on valinnan tekeminen, päätös, kääntyminen. Buber huomauttaa, että tämä on myös Jeesuksen opetuksen alkukohta synoptisissa evankeliumeissa. Kasteensa ja erämaakilvoittelunsa jälkeen Jeesus palasi Galileaan ja julisti Jumalan evankeliumia. Hän sanoi: "Aika on täyttynyt, Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma!" Matteuksen evankeliumissa kehotus on tiiviimpi: "Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle!"

Kääntyminen on tietoinen, tahdonalainen päätös lähteä kohti Jumalan valtakuntaa, Buberin sanoin se on sisäisen jakautuneisuuden voittamista ja Jumalan tahdon todellistamista tässä maailmassa. Ihminen alkaa kehityksensä kohti eheytymistä jakautuneisuuden tilassa.  Se näyttäytyy hyvin apostoli Jaakobin lausumassa. Kahtaalle horjuva ihminen on tekemisessään epävakaa. Paavali jatkaa kuvaustaan ihmisen jakautuneisuuden voimasta kirjeessään roomalaisille seuraavaan tapaan: ”Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” Paavalin vastaus, jonka Buber vahvistaa, on, että sen tekee Jumala itse, jos ihminen koko olemuksellaan kääntyy hänen puoleensa.

Tämä ymmärrys Jumalan ja ihmisen yhteyden eheyttävästä voimasta sisältyy Uuden Testamentin evankelistojen kertomuksiin Jeesuksen parantamisihmeistä. Erityisen vaikuttava kuvaus eheytymisen ja synnin yhteydestä on Markuksen evankeliumin kertomus halvaantuneen parantamisesta. Jeesuksen luokse ”oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." Kun paikalla olevat lainopettajat paheksuivat Jeesuksen sanoja mielessään, tämä vastasi heille: "Kuinka te tuollaista ajattelette? Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse, ota vuoteesi ja kävele'? Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" - - hän puhui nyt halvaantuneelle -- "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi."

Jeesus käyttää synti-sanaa samassa merkityksessä kuin Paavali. Synnissä ei ole kyse yksittäisten tekojen moraalisesta arvioinnista, vaan ihmisen sisäisen tilan jakautuneisuudesta. Synnin orjuus on kyvyttömyyttä ylittää jakautuneisuus, ihmisen olemuksellinen kahtalaisuus. Tässä on Buberin Minä-Sinä ja Minä-Se erottelun lähtökohta. Kääntyminen merkitsee paluuta Se-maailmasta Sinä-kohtaamiseen. Markuksen kertomus halvaantuneen parantumisesta on tämän käänteentekevän kohtaamisen kuvaus. Siksi Jeesus sanoo ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Eheytyminen on paluuta Jumalan yhteyteen, halvaannuttavan jakautuneisuuden voittamista. Anteeksianto ja paraneminen ovat kääntymyksen hedelmiä. Buber ei viittaa Markuksen kertomukseen, mutta hänen tulkintansa kääntymyksen ja eheytymisen yhteydestä on sama. Jumala ei voi parantaa ihmistä hänen kahtalaisuudestaan, ellei ihminen sitä sydämestään halua. ”Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”

Buberin teksti juutalaisesta hengellisyydestä

Käsitteillä on historiansa. Haluan ymmärtää paremmin, millaisen kehityskulun kautta Martin Buber on päätynyt ihmisen kahtalaista suhtautumistapaa koskevaan erotteluunsa. Ryhdyin lukemaan tekstejä, jotka on julkaistu 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Ne on koottu kahdeksan esityksen kokoelmaksi Reden über das Judentum, joka ilmestyi vuonna 1923, samana vuonna kuin Minä ja Sinä. Kokoelma on käännetty englanniksi nimellä On Judaism. Tämä käännöskokoelma sisältää myös kirjoituksia, joita Buber julkaisi muutettuaan Israeliin 1930-luvun lopulla.

Varhaiset kirjoitukset, etenkin kolme juutalaisuuden hengellisyyttä käsittelevää tekstiä, ovat vaikuttavia. Niiden valossa Minä-Sinä ja Minä-Se perussanat ilmenevät ihmisen yhteisöllisen, uskonnollisen elämän muotoina. Nykylukija, kuten minä, hahmottaa perussanat helposti yleisinhimillisinä, yksilöiden suhtautumista määrittävinä asenteina. Buberin varhaiset tekstit avaavat niiden merkityssisältöä kulttuuristen ilmiöiden dynamiikan näkökulmasta. Tekstien fokus on uskonnossa, mutta hengen ja dogmin dialektiikka, jota Buber kuvaa, soveltuu hyvin myös yhteiskunnallisten liikkeiden tarkasteluun.

Seuraava teksti on käännös Jüdische Religiosität-kirjoituksesta. Siinä Buber kontrastoi uskonnon ja hengellisyyden. Olen miettinyt Religiosität-sanan suomenkielistä vastinetta. Sananmukaisimmat vaihtoehdot olisivat ”uskonnollisuus” ja ”uskovaisuus”. Niiden nykymerkitykset eivät kuitenkaan vastaa Buberin tarkoitusperiä. Ne hämärtäisivät hänen radikaalin vastakkain asettelunsa, jonka kärki suuntautuu muodolliseen uskonnonharjoittamiseen. Siksi olen päätynyt käyttämään sanaa ”hengellisyys”. Sivunumerot viittaavat verkosta löytyvään saksankieliseen teokseen.

Hengellisyys on ihmisen aina uutena tuleva, aina uudesti ilmenevä ja muotoutuva ihmetyksen ja kunnioituksen tunne, että hänen määräytyneisyytensä ulkopuolella on rajoittumaton, joka kuitenkin murtautuu esiin hänen rajallisuutensa keskeltä. Se on hänen kaipaustaan päästä tuon rajoittumattoman kanssa elävään yhteyteen ja todellistaa Hänen tahtonsa tekojensa kautta osaksi ihmisten maailmaa. (s. 50)

Uskonto on se tapojen ja oppien kokonaisuus, joissa hengellisyys ilmenee ja saa muotonsa tietyn aikakauden ihmisten keskuudessa. Uskonto on kiteytetty määräyksiin ja dogmeihin, jotka välitetään tuleville sukupolville peruuttamattoman sitovina, ottamatta huomioon noiden sukupolvien keskuudessa kehittyvää, uutta hahmoa edellyttävää hengellisyyttä. (ss. 50-51)

Uskonto on tosi niin kauan kuin se tuottaa hedelmää, niin kauan kuin hengellisyys kykenee elävöittämään  omaksumansa määräykset ja uskontotuudet – usein huomaamattaan – uudesti hehkuvalla merkityksellä, niin että näyttävät jokaiselle sukupolvelle kuin olisivat ilmentyneet sille juuri nyt, ja vastaavat heidän esi-isillensä vieraisiin kysymyksiin….

Hengellisyys on luova, uskonto järjestystä luova prinsiippi. Hengellisyys aloittaa alusta jokaisen nuoren ihmisen kanssa, jota salaisuus ravistelee. Uskonto kahlitsee hänet kertakaikkisesti vakiinnutettuihin rakenteisiin. Hengellisyys merkitsee toimintaa – perustavaa yhteyteen asettumista absoluutin kanssa -, uskonto tarkoittaa passiivisuutta – perittyjen sääntöjen omaksumista. Hengellisyydellä on vain oma päämääränsä, uskonnolla on useita. Hengellisyys saa pojat nousemaan isiään vastaan löytääkseen Jumalansa. Uskonto saa isät kiroamaan poikansa, jotka eivät suostu isien Jumalan velvoitteisiin. Uskonto merkitsee säilyttämistä, hengellisyys uusiutumista. (ss. 51-52)

Myöhemmin Buber valottaa Vanhan Testamentin profeettojen kirjojen avulla tätä alituista jännitettä eläväksi tekevän Hengen ja järjestäytyneen uskonnonharjoittamisen välillä. Profeetat arvostelivat ankarasti Israelin kansan viehtymystä ritualismiin ja muotopuhtauteen. Buber tuntuu puhuvan kuin profeetta Jeremian suulla: 

”Turha teidän on erotella polttouhrien ja teurasuhrien lihoja, syökää vain itse ne kaikki! Kun minä vein teidän isänne pois Egyptistä, en minä antanut heille määräyksiä poltto- ja teurasuhreista. Tämän käskyn minä annoin heille: kuunnelkaa minua, niin minä olen teidän Jumalanne ja te olette minun kansani; kulkekaa aina sitä tietä, jota minä käsken teidän kulkea, niin teidän käy hyvin! Mutta eivät he totelleet minua, eivät ottaneet käskyäni kuuleviin korviinsa, vaan kulkivat omien ajatustensa, oman pahan ja paatuneen sydämensä mukaan. Eivät he kääntäneet kasvojaan minun puoleeni, selkänsä he käänsivät minulle.” (Jeremia 7: 21-25)

Buberille hengellisyys on Jumalan kuuntelemista ja tien kulkemista. Kirjoituksessaan juutalaisuuden orientaalisesta hengestä hän korostaa sen läheistä yhteyttä Idän kolmeen suureen hengelliseen traditioon, taolaisuuteen, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Kaikkia yhdistää Tie, jonka määränpäänä on ihmisen jakautuneen luonnon eheytyminen, ykseyteen pääseminen. Jeremian valitus osoittaa, kuinka helposti Tien kulkeminen korvautuu omien ajatusten mukaisella harhailulla, ja kuinka ”sydämen paatumus” estää ihmistä kääntymästä Jumalan yhteyteen.

Perikato

Katsoin eilen YLE Teemalta Oliver Hirschbiegelin elokuvan Perikato. Se on tositapahtumiin pohjautuva kuvaus Berliinin valtauksesta ja Hitlerin viimeisistä päivistä. En voi olla ajattelematta, että Aleppossa ja Mosulissa on toistumassa samankaltainen tuho. Historialliset olosuhteet ja sodankäynnin menetelmät voivat muuttua, mutta ihmisen alttius uskoa omien käsitystensä totuuteen pysyy samana. Kun se yhdistyy valtaan, vallan  tavoitteluun ja valtaan takertumiseen, lopputuloksena on perikato. Hirschbiegel näyttää tämän dynamiikan mitä terävimmin.

Elokuvaa arvosteltiin sen valmistuttua (2004) Hitlerin esittämisestä liian inhimillisenä. Juuri se kuitenkin tekee elokuvasta niin hyytävän tarkkasilmäisen. Hitlerin todellisuudentaju heikkenee ja horjuu katastrofin lähestyessä. Tiedot rintamien murtumisesta ja venäläisjoukkojen etenemisestä saavat hänet joko raivoamaan tai turvautumaan idealisoivaan kiistämiseen. Kummatkin ovat meille kaikille tavanomaisimmat tavat suojautua, kun totena pitämämme käsitykset uhkaavat murtua. Kumpikaan ei auta vääjäämättömän edessä, mutta kun kyseessä on vallan huipulla oleva ihminen, tuho syvenee ja laajenee.

Kolmas Hitlerin tapa suojautua on sekin perin tavanomainen projektio: kansa saa sen minkä on ansainnut. Se ei osoittautunutkaan odotuksen mukaiseksi, voittamattomaksi ja puhdassydämiseksi. He ansaitsevat tuhoutumisensa.  Hirviömäistä, mutta perin inhimillistä. Ja se tekeekin elokuvasta niin karmaisevan. Juuri tällä hetkellä kansat ovat valitsemassa itselleen johtajia, jotka lupaavat selättää kansainvälisen kapitalismin vääjäämättömät seuraamukset. Panemme toivomme helppoihin ratkaisuihin, jotka esitetään totuuksina. Kiistäminen ja idealisaatio juhlivat.

Buber ja puhuminen toimintana

Buberin kääntäminen on vaikeaa. Jukka Pietilä on vuonna 1993 ilmestyneessä suomennoksessaan tehnyt suuren urakan. Kääntäminen on tekstin tulkintaa, ja joissakin Pietilän ratkaisuissa tuntuu, että hän ei ole tunnistanut heprealaiselle ajattelulle erityistä tapaa hahmottaa sanomisen, sanojen ja toiminnan ykseyttä. Tätä Vanhan testamentin ihmis- ja maailmakuvaan sisältyvää näkemystä juutalaiset filosofit ovat kehitelleet meidän aikoihin asti. Buber kirjoittaa heprealaisen tradition sisältä käsin. Tämä mielessäni, päätin kokeilla Buberin kirjan alun kääntämistä uudelleen. Jotkut hänen väitteistään voivat tuntua kreikkalaisperäisessä ajattelukehyksessämme perin oudoilta, kuten seuraavan käännösotteen kaksi viimeistä virkettä.

Maailma on ihmiselle kahtalainen hänen kahtalaisen suhtautumisensa mukaisesti.
Perussanat, jotka ihminen voi puhua, ovat kahtalaisia, ja sen mukaisesti myös hänen suhtautumisensa on kahtalaista.
Perussanat eivät ole yksittäisiä sanoja vaan sanapareja.
Ensimmäinen perussana on sanapari Minä-Sinä.
Toinen perussana on sanapari Minä-Se, jolloin perussanan muuttumatta myös sanat Hän (saksaksi Er) ja Hän (saksaksi Sie) voivat esiintyä sanaparissa.
Niinpä myös ihmisen minä on kahtalainen.
Sillä perussanan Minä-Sinä minä on toinen kuin perussanan Minä-Se minä.
Perussanat eivät sano mitään siitä, mitä niiden ulkopuolella on olemassa, mutta puhuttuna ne saavat aikaan asiaintilan.
Perussanat puhutaan olemuksella.
Kun puhutaan Sinä, myös sanaparin Minä-Sinä minä tulee puhutuksi.
Kun puhutaan Se, puhutaan myös sanaparin Minä-Se minä.
Perussanan Minä-Sinä voi puhua vain koko olemuksellaan.
Perussanaa Minä-Se ei voi koskaan puhua koko olemuksellaan.

Ei ole olemassa minää sinänsä. On vain perussanan Minä-Sinä minä ja perussanan Minä-Se minä.
Kun ihminen puhuu Minä, hän tarkoittaa jompaakumpaa.
Minä, jota hän tarkoittaa, on läsnä kun hän sanoo ”minä”.
Samoin kun hän sanoo "sinä" tai "se" , on jommankumman perussanan Minä läsnä.
Olla Minä ja puhua Minä ovat yhtä. Puhua Minä ja puhua jompikumpi perussanoista ovat yhtä ja samaa.
Joka puhuu perussanan,  astuu sanaan ja pysyy sen sisällä."

Ensimmäinen tulkintaongelma liittyy sanaan "sprechen". Buber käyttää hyvin rajoitetusti sanaa "sagen", jonka läheisempi suomenkielinen vastine on sanoa. "Sprechen" korostaa puhumista toimintana, "sagen" puolestaan painottaa puheen sisältöä, siis sanojen viittauskohdetta.

Puhumisen painottaminen näkyy esimerkiksi lauseessa "Wenn Du gesprochen wird, ist das Ich des Wortpaars Ich-Du mitgesprochen." Tässä suomalainen ei sanoisi "Kun puhutaan Sinä", vaan kun sanotaan "sinä". Buber ei kuitenkaan tarkoita toista persoonapronominia, vaan Sinää erityisenä kohteena, joka perussanaan kuuluvana toteuttaa kokonaan toisenlaisen suhteen maailmaan kuin Minä-Se sanapari.

Buberin erityinen hahmotustapa tulee näkyväksi otteen kahdessa viimeisessä virkkeessä. "Olla Minä ja puhua "minä" ovat yhtä." Buber tulee tässä näennäisesti lähelle venäläisen kielenfilosofin Mihail Bahtinin ajatusta, että ihminen kokee viittauskohteen olevan läsnä puhutussa sanassa. Moderni ihminen pitää tällaista ajatusta maagisena. Ei voi sanoa "karhu", jottei kutsu karhua paikalle. Sanan ja sen viittauskohteen erottaminen on kuitenkin kielenfilosofinen abstraktio. 

Elävinä olentoina emme suhtaudu sanoihin näin analyyttisesti. Sanojen voima näyttäytyi mitä selvimmin  vuoden 2016 Yhdysvaltojen presidentinvaalin tuloksessa. Sanat 'Make America great again' herättivät äänestäjissä toivon muutoksesta, joka palauttaa maan suuruuden ajan. Kyse ei ole niinkään siitä, vastaavatko sanat todellisuutta. Voimaannuttavat sanat muuttavat ihmisen suhdetta maailmaan. Puhuminen on toimintaa, joka voi saada ihmiset toimimaan uusilla tavoilla.

Tarkemmin ajateltuna Buber ei kuitenkaan puhu sanoista ja niiden viittauskohteesta, vaan perussanoista, jotka puhuvat ihmisessä ja määrittävät hänen suhtautumistaan. Se, kumman perussanan varassa hän on toimiessaan, toteuttaa perussanan mukaisen suhtautumistavan. Ihmisen suhde toimintansa kohteeseen on perussanojen kannattemana perin erilainen. 

"Joka puhuu perussanan, astuu sanaan ja pysyy sen sisällä". Perussanan puhuminen ei tässä voi tarkoittaa sanan ääneen lausumista. Ei kukaan sanoisi "minäse". Perussana on kaiken toiminnan alla. Se asettaa ihmisen maailmasuhteen ja sen mukaisesti sen, kuinka hän maailmansa kokee ja kuinka hän kokemuksensa varassa siinä suunnistaa.

Heprealainen ihmiskäsitys sijoittaa perussanan ihmisen sisimpään, sydämeen. Se on hänen elämänvoimansa ja ajattelunsa keskus, jossa eivät toteudu kreikkalaisen filosifan analyyttiset erottelut sielun kolmesta instanssista tai tunteiden ja ajatusten erillisyydestä. 

Heprealainen käsitys ajattelun lähteestä ilmenee Jeesuksen opetuksesta: "Hedelmästään jokainen puu tunnetaan. Eihän orjantappuroista koota viikunoita eikä piikkipensaasta poimita rypäleitä. Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvyyden varastosta esiin hyvää, paha ihminen tuo pahuutensa varastosta esiin pahaa. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu." (Luukas,  6:45)

 

Jeesus käyttää tässä puhumista jokseenkin samassa merkityksessä kuin Buber. Puhuminen on suhtautumistavan esiin tuomista. Buber sanoo asian näin: 'Perussanat eivät sano mitään siitä, mitä niiden ulkopuolella on olemassa, mutta puhuttuna ne saavat aikaan asiaintilan. Perussanat puhutaan olemuksella.'

'Olla Minä ja puhua Minä ovat yhtä.'