Olen nyt lukenut Johannes Siinailaisen teosta, 28 vuotta edellisen yrittämisen jälkeen. Ymmärrän nyt, miksi se jäi aikanaan kesken.
Kirja on kirjoitettu oppaaksi niille, jotka ottavat kirjaimellisesti vaarin Jeesuksen kehoituksesta: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja
myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille.
Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja
seuraa minua." 600-luvun alkupuolella se tarkoitti luostarikutsumusta. Johannes kuvaa monipuolisesti ja vivahteikkaasti, mitä ratkaisu käytännössä tarkoittaa ja millaisiin koettelemuksiin ihmisen on hyvä varautua. Ei tämä ole helppoa luettavaa vieläkään.
Vapaaehtoinen köyhyys ja kuuliaisuuslupaus panevat ihmisen vastakkain kaiken itselleen tärkeäksi tulleen kanssa. Johanneksen ensimmäinen varoitus on, että tälle tielle ei saa lähteä ilman hyvää ohjaajaa, joka on jo itse sitä pitkin kulkenut. Ylpeys, masentuneisuus, hämmentyminen ja suoranainen hulluus ovat yksin kilvoittelijan suurimpia vaaroja.
Hengellinen ohjaus on siis välttämätöntä. Ja toivoa sopii, että ohjaajalla on Kristuksen mieli. Siis riittävästi kärsivällisyyttä, rakkautta ja oman kokemuksen tuomaa ymmärrystä, jonka varassa kuuliaisuuslupauksen tehnyt kilvoittelija voi kehittyä.
Johannes on realisti eikä siloittele luostarielämän särmiä. On kelvottomia ohjaajia, jotka käyttävät hyväkseen ja kohtelevat kaltoin nuoria ohjattaviaan. Kuuliaisuuden vaatimus voi sisältää alistumista veljestön pilkan ja nöyryytyksen kohteeksi vuosikausiksi. Lukiessani minun piti nytkin pitää välillä taukoja, että en menisi pois tolaltani Johanneksen kuvatessa erilaisia kaltoin kohtelun kauheuksia. Tällaistako on maanpäälinen "enkelielämä" tai "Herran puutarha"?
Johanneksen kuvaukset ovat usein psykologisesti tarkkasilmäisiä eikä hän tuomitse sitä, mitä näkee. Välistä syntyy vaikutelma, että hän idealisoi uskollisuuden ja kuuliaisuuden sankareina munkkeja, jotka suostuivat mitä kauheimpaan sadismiin, kunnes kuolema armahti heidät.
Jos teoksen koettelevista alkuluvuista selviää, loppupuolella on (edelleen sangen käytännönläheistä) kuvausta hengellisen kehittymisen hedelmistä. Pyhä Johannes on tyylin mestari. Oma kappaleeni on englanninkielinen, ja välistä sen koukeroinen ilmaisutapa jää avautumatta. Monessa kohdin mieleen tulevat zen-mestareiden käyttämät retoriset keinot ja vertauskuvat. Luostariperinteiden kokemus näyttää ylittävän uskontokuntien rajat.
Erikoinen kohtaaminen Johanneksen kanssa Ennismore Gardensin katedraalissa uusiutui lukiessani hänen teostaan. Mieleen muistui Kai Niemisen syntymäpäivähaastattelu Helsingin Sanomissa vuonna 2000. Hän kuvasi kääntäjän työn fantastisuutta, kun ammoin kuolleet kirjailijat tulevat miltei ruumiillisesti tutuiksi. Heidän äänensä ja elävä henkensä on läsnä, kun lukee heidän tekstejään. Näin kävi minullekin tällä toisella lukukerralla. Johannes puhui minulle tekstin lomassa ja tuntui kuin hän olisi sanonut: "Ole rohkea".
