Merkin viiteverkostot

Ei näytä tulevan nyt loppua sanojen merkitysverkostojen selvittelystä. Luin psalmin 30 säkeitä. Kirkkoraamatun käännös näyttää tältä:

Minä ylistän sinua, Herra.
Sinä nostit minut syvyyksistä,
et jättänyt minua vihollisteni pilkattavaksi.
Herra, minun Jumalani,
sinua minä huusin avuksi,
ja sinä teit minut terveeksi.
Herra, sinä pelastit minut tuonelasta. 

Hautaan vaipuvien joukosta 

sinä toit minut takaisin elämään.
Laulakaa Herralle, te Herran palvelijat,
ylistäkää hänen pyhää nimeään!

Huomioni kiinnittyi viimeiseen säkeeseen ”ylistäkää hänen pyhää nimeään!” Herran nimi on paljon toistettu ilmaisu Raamatussa ja kirkon riitissä. Jokainen liturgia päättyy kolminkertaiseen tervehdykseen ”Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja iankaikkisesti”. Antaessaan ohjeita Moosekselle elämästä Luvatussa Maassa, Jumala puhuu toistuvasti paikasta, jonka hän valitsee nimensä asuinsijaksi. Se paikka tuli olemaan Jerusalemin temppeli. Jumala ei siis sano, että ihmiskäsin tehty rakennus olisi hänen asuinsijansa. Se on paikka, jossa hänen nimeään voidaan ylistää. Ja Herran nimi on niin pyhä, että sen lausuminen oli sallittua vain ylipapille suurena sovituspäivänä Jerusalemin temppelin kaikkein pyhimmässä.

Kun minulla on nyt alituinen kiusaus vertailla erilaisia käännösratkaisuja, katsoin viimeisen säkeen tulkintaa King Jamesin auktorisoidussa versiossa, Buberin saksannoksessa ja ortodoksijuutalaisessa englanninnoksessa. Siinä hepreankielinen pyhän nimen ilmaisu on ”Zekher Kodesh”.  Kodesh viittaa pyhään, joka on merkityssisällöltään hyvin monivivahteinen. Zekher on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. King Jamesin versiossa se on käännetty muistamiseksi: ”Give thanks at the remembrance of his holiness.” Kiittäkää häntä muistaessanne hänen pyhyyttään.

Nimi on merkki, joka auttaa muistamaan. Ihmisen nimeen kiteytyy hänen toimintansa, hänen elämänsä koko historia. Tästä olen jo aiemmin kirjoittanut. Vanhan Testamentin teksteissä zekher esiintyy johdannaisineen monissa yhteyksissä. Varhaisin viittaus lienee Genesiksessä Nooan liiton merkkiin. Jumala muistaa liittonsa kaiken elollisen kanssa sateenkaaren avulla. Exoduksessa merkki muistamisen välineenä sisältyy pääsiäisen viettoa koskevaan määräykseen: ”Ja se säädös olkoon kuin merkki kädessäsi ja tunnus otsallasi, että Herran laki aina pysyisi huulillasi ja sinä muistaisit, kuinka Herra väkevällä kädellään vei sinut pois Egyptistä.”

Zekher sanaa muistuttava 'azkarah viittaa sekin muistamiseen. Kontekstina on nyt uhraaminen. Kolmannen Mooseksen kirjan ruokauhria koskevissa määräyksissä 'azkarah on Herralle erotettu ruokauhrin osa, joka toimii molemminpuolisena yhteyden välittäjänä. ”Näistä ruokauhreista pappi ottakoon osan muistutukseksi siitä, että uhri kuuluu Herralle.” (Leviticus, 2:9). Osan polttaminen Herran edessä on myös hänelle mieluisa. Hän muistaa liittonsa ihmisen kanssa, niin kuin hän Nooan liitossa muistaa sen sateenkaaressa.

Kun Jeesus murtaa leivän viimeisellä ehtoollisella, hän sanoo: "Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni." Jeesus viittaa siihen, että hän on tuo ruokauhrin Jumalalle pyhitetty osa ja pääsiäislammas, joka pääsiäisen viettoa koskevan määräyksen mukaan on Egyptistä vapautumisen ikuinen muisto. Nämä viittaussuhteet näyttäytyvät erityisesti Basileios Suuren ortodoksisen liturgian teksteissä.

Ennen ehtoollisen asettamista on laaja anamnesis – muisteluosuus, joka ulottuu maailman luomisesta, ihmisen lankeemuksesta ja vanhan liiton profetioista inkarnaatioon ja Jeesuksen pelastavaan toimintaan maailmassa:

Hän tuli nukkuneitten esikoiseksi, esikoiseksi kuolleista nousseitten joukossa, että hän olisi itse kaikkena ja kaikessa ensimmäinen. Ja hän meni ylös taivaisiin, ja istui majesteettisi oikealle puolelle korkeuksissa, ja on taas tuleva antamaan kullekin hänen tekojensa mukaan. Ja hän on jättänyt meille nämä pelastavaisen kärsimyksensä muistomerkit, jotka olemme hänen käskyjensä mukaan esiin tuoneet, sillä – tahtoen mennä vapaaehtoiseen, ylistettävään ja eläväksi tekevään kuolemaan – sinä yönä, jona hän antoi itsensä maailman elämän edestä, hän otti leivän pyhiin ja puhtaimpiin käsiinsä, ja näyttäen sen sinulle, Jumalalle ja Isälle, sekä kiitettyään, siunattuaan, pyhitettyään, murrettuaan Hän antoi pyhille opetuslapsillensa ja apostoleillensa ja sanoi: ”Ottakaa, syökää, tämä on minun ruumiini, joka teidän edestänne murretaan syntien anteeksi antamiseksi.”

Pappi lausuu heti ehtoollisen asettamissanojen jälkeen:

”Tämä tehkää minun muistokseni. Niin usein kuin syötte tätä leipää ja juotte tämän kalkin, julistatte te minun kuolemaani, ja tunnustatte minun ylösnousemiseni. Niin mekin, oi, Herra, muistaen hänen pelastavaisia kärsimyksiänsä, eläväksi tekevää ristiä, kolmipäiväistä haudassa olemista, kuolleista ylösnousemista, taivaisiin menemistä, sinun, Jumalan ja isän, oikealla puolella istumista sekä hänen kunniallista ja peljättävää toista tulemistansa. Sinun omaasi, sinun omistasi, me sinulle edeskannamme kaiken tähden ja kaiken edestä.”

Papin viimeiset sanat jäävät kovin arvoituksellisiksi, ellei tunnista niiden viittausyhteyttä ruokauhrisäännökseen ja uhriiin muistamisen merkkinä. Uhrin ja nimen läheinen yhteys muistamisen merkkinä näyttäytyy liturgian riitissä juuri ennen ehtoolliseen osallistumista. Kun diakoni kohottaa kalkin ja sanoo: ”Jumalan pelvossa, uskossa ja rakkaudessa lähestykää!”, kuoro vastaa: ”Siunattu on Hän joka tulee Herran nimessä.” Nämä sanat Jeesus lausui Jerusalemin temppelissä, kun hän nuhteli fariseuksia: ”Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'"

Jerusalemin temppeli oli Jumalan nimen asuinsija. Se jää tyhjilleen, sillä hänen nimensä uusi asuinsija on ylösnoussut Jumalan Poika. Me näemme hänet nyt leivässä ja viinissä. Sen vuoksi kuoro voi tervehtiä diakonin kohottamaa kalkkia tuolla huudahduksella. Ja kun liturgian lopussa laulamme kolmesti ”Siunattu olkoon Herran nimi”, muistamme pois lähtiessämme kaiken, mitä tuohon nimeen sisältyy. Muistamme myös, että Kristus on Jumalan uuden liiton nimi, merkki, joka vie ihmisen Jumalan yhteyteen ja tuo Jumalan meidän keskellemme.

Laupeus - rahamim

Kun sukeltaa sanojen merkityshistoriaan, ei rajaa ole näköpiirissä. Ikivanhojen sanojen viittaussuhteet muodostavat tiheikön, jossa aiemmat näkymät peittyvät myöhempien taakse, muuntuvat peilikuvakseen ja johtavat oudoille sivupoluille. Profeetta Hesekielin päivistä alkaen juutalaisuuden mystinen perinne on ehtinyt synnyttää Tooran keskeisiin sanoihin loppumattomia merkitystulkintoja, jotka ulottuvat heprean yksittäisten kirjainmerkkien symboliikasta sanojen ympärille luotujen kertomusten ehtymättömään kirjastoon. Se antaa merkkien tutkijalle oivallisen aineiston toisen merkkijärjestelmän kulttuurisen kehitysdynamiikan tarkasteluun. Minulla ei nyt ole noin kunnianhimoista tavoitetta. Halusin vain selventää itselleni, mitä laupeus voisi tarkoittaa. Hengellisissä teksteissä armo ja laupeus esiintyvät usein yhdessä. Miksi?

Oletan, että hepreankielinen rahamim on laupeuden juurena. Voi olla, että se ei ole, ja että vaelteluni tuon sanan merkityspoluilla on ollut harharetki. Mielenkiintoista se kuitenkin oli. Rahamim pohjautuu kohtua tarkoittavaan kantasanaan rehem. Rahamim viittaa äidin tapaan suhtautua kohdussaan kantamaansa, vielä syntymättömään lapseen. Buber käyttää Vanhan Testamentin saksannoksessaan sanaa Barmherzigkeit, myötätunto. Sen vanhasaksalainen merkitys viittaa latinan misericordia -sanaan, häneen, jolla on sydäntä kurjia kohtaan. Moderni psykologinen vastine on empatia - kyky asettua toisen asemaan, myötäelää toisen ihmisen kokemus ja näkökulma sellaisena, kuin se hänelle avautuu.

Arkinäkemyksemme empatiasta on melko ohut. Kyky katsoa asioita toisen näkökulmasta ei välttämättä pidä sisällään sitoutumista. ”Voihan sen noinkin nähdä.” Tämän myöntäminen ei kuitenkaan vaikuta omaan olemiseeni sitä eikä tätä. Rahamim  on paljon enemmän.   

Donald Winnicottin termi, primary maternal preoccupation on sanan erittäin osuva vastine nykypsykologiassa. Synnyttämisen lähestyessä nainen rakentaa sisimmässään vauvaa kannattelevan valppauden, jonka varassa hän tuntee vauvan tarpeet kuin omikseen. Tunne on ruumiillinen. Sen varassa nainen jaksaa ensimmäisten synnytystä seuraavien viikkojen kuluessa valvoa, seurata vauvan pienimpiäkin ilmaisuja ja tulkita niitä vauvan näkökulmasta. Myötäeläminen on toimintaa vauvan puolesta, vauvan oman, vielä hauraan toimijuuden täydentämistä. Kun se onnistuu, vastasyntynyt vauva voi going-on-being – olla olemassa. Kun se epäonnistuu, vauva joutuu vapaaseen pudotukseen.  

Rahamim viittaa siis Jumalan sitoutuneeseen myötätuntoon. Kommentaareissa kiinnitetään huomiota siihen, että Jumalan rahamim sisältää selvästi feminiinisen prinsiipin. Hän pitää huolta omistaan kuin äiti lapsestaan. Siihen Jeesuskin viittaa, kun hän valittaa Jerusalemin uppiniskaisuutta: ”Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan!”

Vanhan Testamentin teksteissä ilmenee Jumalan ymmärtäminen luovan ja huolta pitävän prinsiipin ykseytenä. Sama voima, joka synnyttää maailman sanoillaan, näyttäytyy myös psalmin 121 sanoissa kuin Winnicottin vasta synnyttänyt äiti: ”Ei hän väsy, ei hän nuku, hän on Israelin turva. Hän on suojaava varjo, hän on vartijasi, hän ei väisty viereltäsi.”

Sanojen merkitys

Uskonnollinen kieli sisältää sanoja, jotka toistuvat yhteisön rituaaleissa ja sen jäsenten kielenkäytössä. Armo ja laupeus ovat tällaisia sanoja. Ne ovat mukana lähes kaikissa kirkkojen rukouksissa. ”Armosta teidät on pelastettu” on muuntunut dogmaattiseksi lausumaksi, johon ihmistä kehotetaan uskomaan ikään kuin hän ymmärtäisi mitä armo ja pelastus tarkoittavat. Vaikeita sanoja on muitakin. Vanhurskaus on tällainen, paljon käytetty sana. ”…kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden” (Room. 3:23-24). Rupesin miettimään, ymmärränkö minä, mihin nämä sanat viittaavat.

Yksi tapa selventää sanojen merkityssisältöä on verrata tekstien käännösratkaisuja. Olen viime viikkoina käyttänyt mobiilisovellusta, joka tekee vertailun varsin helpoksi. Käytän 1930-luvun ja 1992 suomennoksia, Buberin saksannosta ja kahta hepreankielestä englanniksi tehtyä käännöstä. Buberin käännöksestä ei ole verkkoversiota, mutta ostin sen Buberin tuotantoa lukiessani. Käännösratkaisuissa sanojen merkitysten kirjo on hämmentävä. Seuraavassa on lyhyt näyte psalmin 85 säkeistä.

Armo ja totuus tapaavat toisensa täällä, vanhurskaus ja rauha antavat suuta toisillensa,
uskollisuus versoo maasta, ja vanhurskaus katsoo taivaasta. (KR 1933)

Laupeus ja uskollisuus kohtaavat, oikeus ja rauha suutelevat toisiaan.  Uskollisuus versoo maasta ja oikeus katsoo alas taivaasta. (KR 1992)

Huld und Treue einander treffen, Wahrhaftigkeit und Friede sich küssen; Treue spriesst aus dem Erdland, Warhaftigkeit lugt nieder vom Himmel. (Buber)

Chesed and emes will meet together; tzedek and shalom will kiss each other. Emes shall titzmach  out of ha’aretz; and tzedek shall look down from Shomayim. (OJB)

Loving-commitment and truth shall meet, Righteousness and peace shall kiss. Truth sprouts forth from the earth, and righteousness looks down from heaven. (TS2009)

Ortodoksijuutalainen käännös käyttää keskeisten käsitteiden hepreankielisiä translitteraatioita. Niinpä oli ryhdyttävä selvittämään, mitä tarkoittavat hesed ja emet, tzedek ja shalom.

Hesed käännetään yleensä sanaksi armo. Sen hepreankielinen merkitys on melko erityinen, mikäli googlettamalla löytyneet tulkinnat pitävät paikkansa. Psalmin 85 jae toisessa englanninnoksessa antaa suuntaa: armossa on kyse Jumalan rakastavasta sitoutumisesta luomakuntaansa. Hesed tarkoittaa rakkautta, jolla ei ole syytä; hyvää tahtoa ilman vastalahjan vaatimusta. Luominen on vapaasti itsensä antava rakkauden teko, ja myös uhraus on mahdollista ymmärtää toisen puolesta annettuna, vapaaehtoisena lahjana. Läntisessä kristillisyydessä armo on kietoutunut oikeudelliseen yhteyteen. Armahtaminen on tuomiotta jättämistä silloinkin, kun rikkomuksista on tuomio ansaittu. Hesed ei näytä sisältävän tätä ulottuvuutta ollenkaan. Buber on valinnut sanan Huld, joka merkitsee hyvää tahtoa ja rakastavaa huomaavaisuutta. Se on siis varsin lähellä hepreankielistä merkitystä.

 

Emet viittaa totuuteen. Heprealaisessa hengellisyydessä kielen yksittäisillä kirjaimilla on symbolinen merkitys. Emet päättyy aakkosten viimeiseen tav-kirjaimeen. Se sisältää ajatuksen, että totuus tunnetaan vasta lopussa, kun ajat ovat täyttyneet. Totuudella on siten messiaaninen ulottuvuus.  Buberin käännösratkaisu on mielenkiintoinen. Die Treue sanan nykymerkitys viittaa kuuliaisuuteen ja uskollisuuteen. Totuus ei ole asiaintila, vaan toiminnassa toteutuva, pysyvä yhteys kohteeseen. Tällainen totuuden käsite antaa mahdollisuuden ymmärtää, kuinka Jeesus saattoi sanoa: "Minä olen tie, totuus, ja elämä." Kovin erilainen totuuden heprealainen merkityssisältö näyttää olevan, kun sitä vertaa meidän kreikkalaisperäiseen käsitykseen. Meille totuus on lauseiden yhtäpitävyyttä asiaintilan kanssa. Se oli Pilatuksenkin ymmärrys kun hän kysyi "Mikä on totuus?"

Tzedek ja shalom jääkööt tuonnemmaksi. Psalmin 85 säkeessä on vielä yksi ulottuvuus, jota emme ehkä ole ajatelleet. Erään heprealaisen kommentaarin mukaan ”Totuus versoo maasta” viittaa Messiaan syntymiseen. Se on läheisesti yhteydessä Jesajan ennustukseen: ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää. Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki: hänen ilonsa on totella Herraa.”

Psalmin 85 säkeet sisältävät siis profeetallisen välähdyksen inkarnaatiosta, joka ilmaistaan kauniisti rakkauden ja totuuden kohtaamisena puun versossa. Kun vertaan tällaista tulkinnan mahdollisuutta vuoden 1992 suomennokseen, tuntuu että sen sanavalinnat eivät ollenkaan vastaa alkuperäisiä viittaussuhteita. Ehkä laupeus on merkitykseltään lähempänä hesed-sanaa kuin meille juridissävyinen armo. Totuuden muuttaminen uskollisuudeksi on askel kohti hepreankielistä merkitystä, mutta kontekstissaan sana typistyy nykylukijalle suhteen laadun kuvaukseksi. Ajatus totuudesta toimivana subjektina, elävänä versona, jää pimentoon.