Narsismista

Äiti seisoi noin yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa edelläni ruokakaupan kassalla. Hän huomasi broileripakkauksen viimeisen käyttöpäivän olevan lähellä ja kysyi kassalta oliko heillä tuoreempaa erää. Kun jonoa ei ollut, kassan nainen kysyi minulta, voisiko hän mennä tarkistamaan asiaa. Se sopi. Äiti kertoi olevansa hyvin tarkka päiväysten suhteen eikä käytä edes "parasta ennen" tuotteita eräpäivän jälkeen. Pojan katse oli surullinen. Hän katsoi minua kuin sanoakseen, että tätä on sattunut aiemminkin. Nainen palasi uuden pakkauksen kanssa. Äiti hymyili helpottuneena ja käski poikaa pakkaamaan ostokset muovikassiin. Poika totteli. Hän oli äänetön ja näytti yhä surulliselta.

Ulos tultuani ohitse vilahtivat pyörillä äiti ja hänen ehkä seitsenvuotinen poikansa. He pysähtyivät hetkeksi kadun kulmaan ja äiti kysyi "Orkar du uppför backen?" Risteävä katu nousi tosiaan aika jyrkästi. "Jo!" huusi poika, ja sitten he kirmasivat pyörillään ylämäkeen.

En voinut olla ajattelematta, kuinka ensimmäinen äiti oli voittopuolisesti suhteessa omiin pelkomielikuviinsa, ja toinen äiti suhteessa poikansa voimiin. Suhtautumisen erot valottavat arkipäivän narsismia. Se on kaukana narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, jonka kautta sana on viime vuosina tullut yleisempään käyttöön.  Käytän narsismi-sanaa sen alkuperäisessä psykoanlyyttisessä merkityksessä kuvaamaan psyykkistä tilaa, jossa todellisuuden toiseus ei erotu siihen kohdistuvista mielikuvista. Diagnostisesta näkökulmasta ensimmäinen äiti oli foobinen, ei narsistinen.  Pojan näkökulmasta näillä nimikkeillä ei ole käyttöarvoa. Hän elää äidin kanssa, joka ajoittain joutuu pelkomielikuviensa valtaamaksi. Silloin yhteys hänen ja äidin välillä menee poikki. Äiti ei enää ole suhteessa häneen, vaan johonkin muuhun.

Ei ole mitään takeita, että tällaisia tilanteita ei sattuisi toiselle äidille ja pojalle. Meillä on kaikilla sisäisiä kipupisteitä, joissa sisäiset mielikuvat perivät voiton maailman toiseudesta. Satuin vain todistamaan kahta episodia, joissa näkymättömästi läsnä oleva Kolmas heijastui kahden ihmisen välisen suhteen laadussa. Edellisessä se oli äidin pelkofantasia. Jälkimmäisessä se jäi salaisuudeksi, sillä se ei ilmaantunut häiritsemään pojan ja äidin välistä kontaktia.

Hengellisyydessä, jossa Kolmas on sekä sisäinen että salattu,  ollaan erityisen alttiita arkipäivän narsismille. Miten ihminen voi välttyä samastamasta Jumalaa omien uskonnollisten käsitystensä kanssa? Usein emme vältykään, ja silloin hengellisyys muuttuu yhteyden kokemuksesta uskonnolliseksi fundamentalismiksi. Sormia on murskattu ja kauloja katkottu oikean uskon nimissä. Elävä ja näkymätön Kolmas korvautuu säännön ja kirjaimen Kolmannella.  Se muuttaa ihmisten ihmisten välisen suhteen hallinnan ja kontrollin sävyttämäksi. Pahimmillaan siitä tulee pakottavaa, kuten narsistisessa persoonallisuushäiriössä. Toisen on suostuttava omien mielikuvien toteuttajaksi,  joko hyvällä tai pahalla.

Seitsemän pahempaa henkeä

Hengellisen köyhyyden teema odotuttaa avautumistaan. Ajattelu etenee kuitenkin pitkin viittaussuhteiden verkostoa ja synnyttää uusia näkökulmia. Tänä aamuna huomasin miettiväni jälleen kerran Matteuksen evankeliumin kohtaa, joka on vuosia askarruttanut minua:

”Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. Silloin se päättää: 'Minä palaan kotiini, josta lähdin.' Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa tyhjillään, lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, silloin se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa. (Matteus 12:13-45)

Tämä on aika lohduton ja kammottava teksti. Miten on mahdollista, että yrittäessään parantaa sisäistä tilaansa ihminen päätyy entistä pahempaan? Psykologian näkökulmasta se on kyllä täysin mahdollista. Psyykkiset toiminnat ovat kohteellisia siinä missä maailmaan suuntautuvatkin. Sisäinen tila on yhteydessä siihen, millaiset kohteet mielen täyttävät ja miten ihminen noihin kohteisiin suhtautuu. Ajatuksella ei sinänsä ole mitään yhteyttä hengellisyyteen. Stoalainen psykoterapia ja nykyiset mindfulness-valmennukset perustuvat tähän näkökohtaan. Kohteellisuuttaan ihminen ei voi hävittää, mutta hän voi opetella suhtautumaan niin ulkoisiin kuin sisäisiinkin kohteisiin tyynesti, kantaa ottamatta.

Filosofia ja hengelliset traditiot eivät ole olleet tyytyväisiä tähän rajaukseen. Kohteiden sisällöllä on merkityksensä. Vain äärimmäiset filosofiset suuntaukset, jotka asettavat lähtökohdakseen ajallisen ja näkyvän maailman yhdentekevyyden, voivat kohottaa suhtautumistavan noin absoluuttiseen asemaan.

Antiikin filosofeista erityisesti Platon pohti tätä sielun sisällöllistä ongelmaa. Ihmisen sielunelämä voi kokonaan suuntautua ruumiillisten halujen tyydyttämiseen. Aineelliset kohteet painavat hänen sielunsa kohti maata, ja sen mukainen on hänen loppunsa. Henkiset kohteet kohottavat sielua ja lopulta palauttavat sen ideoiden maailmaan. Kohteellisuudella on myös käytännöllinen, moraalinen merkitys. Ihminen, joka toteuttaa kohteisiin suuntautuvia pyrkimyksiään ottamatta huomioon muita, on yhteisönsä kannalta vahingollinen.

Palaan Jeesuksen sanoihin. Ymmärrän hänen viittaavan sisäisen elämän kohteellisuuteen. ”Paha henki” ei ole aineeton olento, joka pitää ihmistä vallassaan.  Tällainen ajattelutapa perustuu kreikkalaisperäiseen sielun käsitykseen, joka kirkon ensimmäisten vuosisatojen kuluessa sekoittui apostoliseen traditioon. Siitä minulla on paljonkin sanottavaa, ja voi olla että odotellessani vastausta hengen köyhyyteen jatkan pohdintojani sillä suunnalla.

Mielen tyhjentäminen omin voimin ei ole turvallista. Siitä Jeesus varoittaa tekstissä.  Tyhjään huoneeseen tulee väistämättä jotakin. Syntiinlankeemuksen ydin on ihmisen halu selvitä itse ja hallita omaa elämäänsä. Jumala varoitti sen seurauksista. Omavoimainen toiminta muuttaa maailman ”ohdakkeiksi ja orjantappuroiksi”. Haluaminen suuntautuu sattumanvaraisesti, ja halun kohteet pakenevat haluavan ulottuvilta. Tästä olen jo kirjoittanut Teorema-tekstissä ja pohtiessani laskiaissunnuntain sanomaa. Siinä näen ne seitsemän uutta henkeä, jotka ovat entistä pahempia.

Hiljaisena

Ystäväni kysyi minulta hiljattain, miksi en ole päivittänyt blogiani vähään aikaan? En tiennyt että hän on seurannut sitä. Hengellisyys on nykyään hyvin yksityinen asia. Poliittisesta vakaumuksesta tai seksuaalisesta suuntautumisesta on helpompi puhua kuin hengellisestä kiinnostuksesta, kokemuksista puhumattakaan.

Pääsiäisen tienoolla minua alkoivat askarruttaa sanat: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Ne lomittuivat mielessäni Ristin sunnuntain evankeliumitekstiin: ” "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua." Mitä nämä itsestä luopumisen kehotukset tarkoittavat? Ne näyttävät kielteiseltä tavalta ilmaista sitä, joka toistuu alituisesti kirkon liturgisissa rukouksissa: ”Antakaamme itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun.”

Tapani tarkastella ihmisen kaikkea toimintaa, niin maailmassa kuin psyykkisesti toteutuvaa, kohteellisena asettui vastakkain henkisen köyhyyden idean kanssa.  ”Hengellinen kokemus, niin kuin ei mikään muukaan ihmisen kokemus säily elävänä, jos sen tallentaa itselleen sisäisenä kohteena. Siitä tulee sielullista rojua, kuorma. Mitä sitten jää jäljelle?”  Tuntuu kuin olisin hätääntynyt kysymyksestä. Kiirehdin vastaamaan, että jäljelle jää Jeesuksen rukous. Elävä yhteys Jumalaan ei tarvitse mielikuvia sisäisinä kohteina. Vastaus saattoi olla oikeassa suunnassa, mutta se oli abstrakti. Se ei päästänyt minua pois kysymyksestä, mikä on suhteeni kolmenkymmenen vuoden aikana kokoamiini hengen aarteisiin. Entä jos ne ovat sielullista rojua, jonka kohtaloa Jesaja kuvaa kovin sanoin: ”Sinä päivänä ihmiset heittävät menemään hopeajumalansa ja kultajumalansa, jotka he ovat tehneet kumarrettavikseen. Myyrille ja lepakoille he ne heittävät paetessaan vuorten koloihin ja kallioiden halkeamiin Herran kauhistuttavan voiman tieltä, hänen ylhäisen kirkkautensa tieltä, kun hän nousee järisyttämään maata. Lakatkaa jo luottamasta ihmiseen, vain kevyt elämän henkäys hänellä on sieraimissaan. Mikä hän on, mihin hän kelpaa?”

Olen miettinyt kysymystä nyt parin kuukauden ajan. Se on johtanut minut yllättäville lähteille, mutta en vielä ole valmis pukemaan havaintojani sanoiksi. Tämä taitaa olla hengellistä kehittymistä reaaliaikaisesti.