Idealisaatiosta raivoon

Jussi Salmela haastatteli 21.8. Helsingin Sanomissa Maria Pakkalaa, joka työskentelee Helsingin yliopistossa islam-tutkijana. Pakkala avaa näkökulman kysymykseen, miksi Marokosta tulee turvapaikan hakijoita Eurooppaan. Lainaan muutamia otteita tuosta haastattelusta.

”Ensinnäkin, Pohjois-Afrikasta on aina yritetty Eurooppaan. Taloudellinen tilanne on huono, ja Eurooppa nähdään toivona päästä pois köyhyydestä ja työttömyydestä. Marokkolaisten mielikuva Euroopasta on epärealistisen ruusuinen. Siellä ajatellaan, että Euroopassa kaikki asiat on hyvin ja rikastuminen odottaa.”

”Noin puolet Marokossa elävistä nuorista ovat järjestelmän ulkopuolella, eli he eivät ole koulussa eivätkä töissä. He ovat alttiita rikollisuudella ja radikalisoitumiselle. Visio tulevaisuudesta puuttuu, joten heihin on helppo vaikuttaa.”

”Euroopassa asuvien marokkolaisnuorten ongelmat juontavat juurensa siihen, että heidän vanhempansa tekevät jatkuvasti töitä, jotta saavat lähetettyä rahaa perheilleen Marokkoon. Näin he eivät ole mukana lastensa kasvatuksessa ja lapset tulevat alttiiksi vaikutuksille. Terroristijärjestöt etsivät juuri tällaisia tapauksia ja pyrkivät värväämään heitä.”

”Eurooppa nähdään Marokossa paratiisina ja mahdollisuutena hyvään elämään. Sitten kun totuus ei välttämättä kohtaakaan odotuksia, niin asetelma kääntyy päälaelleen ja Eurooppa aletaankin nähdä pahana ja synkkänä paikkana, jota on helppo alkaa vihata.”

Kolme vuottasitten luin Independent-lehdestä samanlaisen analyysin Calais’n leiristä, jossa yli 6000 ihmistä toivoi pääsevänsä tai pyrki laittomin keinoin Britanniaan. Kun Viidakoksi kutsuttu leiri purettiin viime vuoden lokakuussa, ”toivo Englannista oli mennyttä” kuten YLE uutisoi purkamisen.

Pohjois-Afrikan rannikolta katsoen Eurooppa voi näyttäytyä unelmana päästä kurjuudesta. Mutta todellisuus on toinen. Espanjassa odottaa kenties työ hedelmäplantaaseilla ja torjunta-aineiden myrkyttämillä kasvihuoneviljelmillä, jos töihin pääsee. Britanniassa paljastuu tavan takaa orjuutta muistuttavissa oloissa teetettyä työtä, johon laittomat maahantulijat ovat joutuneet. Euroopan ihanuus on kapitalistista ihanuutta. Jolla on, sille annetaan; jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mikä hänellä on.

Melanie Klein on kuvannut idealisaatiota suojana ulkopuolisuuden, yhteyden poikkimenon ja deprivaation kokemuksia vastaan. Se antaa illusorisen, hyvään kohteeseen sijoittuvan toivon. Jos suoja murtuu, idealisoitu kohde muuttuu pahaksi, tuhottavaksi kohteeksi. Kun Jeesus ratsasti palmusunnuntaina Jerusalemiin, riemuitsevat kansanjoukot odottivat hänestä vapauttajakuningasta. Kun vapautusta ei kuulunut, samat joukot olivat viidentenä päivänä vaatimassa häntä ristiinnaulittavaksi.

Idealisaatioon yhdistyy lähes aina myös kiistäminen. Todellisuuden ristiriitaisuus yksinkertaistuu, kun ristiriidat kielletään. Idealisaatio ei suinkaan aina liity tulevaisuuteen. Nationalististen liikkeiden nostalginen toivo sijoittuu aikaan, johon ei Euroopassa eikä missään muuallakaan enää ole pääsyä. Kun Brexit-kannattaja toivoo, että Britannia voi palata 40 vuoden takaiseen aikaan, hän sulkee silmänsä paljolta.

Idealisaatio ja kiistäminen ajavat maahanmuuton vastustajat ja rasismia vastustavat ääripositioihin toisiinsa nähden. "Kaukalo tärisee ja laitataklaukset kovenevat", kuten Tommi Nieminen kirjoittaa.
Pekkalan tilanneanalyysi marokkolaisista näyttää, kuinka moniulotteisesta ilmiöstä nuorten maahanmuuttajien radikalisoitumisessa on kysymys. Me olemme vastuussa tavoista, joilla maahanmuuttajat otetaan vastaan. Jukka Leskinen on mielestäni oikeassa kun hän kirjoittaa: "Tavoitteena ei pitäisi olla pelkästään valvonnan lisääminen vaan vakavassa syrjäytymisvaarassa olevia ryhmiä kohdennetusti hakeva ja yhteiskuntaan palauttava työ."

Tavoite ei rajoitu vain maahanmuuttajanuoriin. Imatran joulukuinen ampumasurma ja Anna-Stina Nykäsen muistelema joukkopuukotus Turussa kertovat ulkopuolisuuden, yhteyden poikkimenon ja deprivaation hedelmistä kantaväestön keskuudessa.

Epämieluiset totuudet

Isä Tuomas Kallonen on kirjoittanut hyvän tekstin profeetoista. Se löytyy kokonaisuudessaan täältä.  Suosittelen! 

Profeetat nousivat vastustamaan kaikkea vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja riistoa. Profeetat olivat aina köyhien, sorrettujen ja syrjittyjen puolella. He arvostelivat tekopyhää uskonnonharjoitusta ja vaativat todellista laupeutta ja armeliaisuutta. Ja ennen kaikkea profeetat toivat esiin Totuuden, myös epämiellyttävän totuuden.

Tänä päivänä kirkko ja me kristityt saisimme rohkeammin avata silmämme ja suumme paljastamaan myös epämiellyttäviä totuuksia: totuuksia luomakunnan tilasta, kulutukselle perustuvan elämäntavan kestämättömyydestä, yhteiskunnallisesta ja maailmanlaajuisesta epäoikeudenmukaisuudesta, rasismista, syrjinnästä, vihapuheesta... Maailmasta ja elämästä, josta Jumala on suljettu ulos.

Teksti tuo mieleeni Martin Buberin väitteen ”Henki on sana.” Sanat kirjoitetaan tai puhutaan hengessä, joka voi olla hyvä tai paha. Asian voi ilmaista myös toisin päin. Puhuttu ja kirjoitettu sana pitävät sisässään hengen, jonka sanan vastaanottaja kokee. Sanat virkistävät, lohduttavat, vihastuttavat tai säikäyttävät. Sanojen henki ilmentää puhujan suhdetta sanan viittauskohteeseen. Sitä voi myös kutsua sanan tunnelataukseksi. Tämän suhtautumisen vastaanottaja kokee, ja se saa hänet vastaamaan tavalla tai toisella.

Epämiellyttävien totuuksien kuuleminen ei ole mukavaa. Meillä on monia tapoja suojautua sanoilta, jotka herättävät huolta, ahdistusta ja avuttomuuden tunnetta. Presidentti Donald Trump lahjoitti meille tämän vuoden tammikuussa huojentavan suojautumiskeinon ”vaihtoehtoisten tosiasioiden” muodossa. Se antoi mahdollisuuden liioitella virkaanastujaisten yleisömääriä, irtautua Pariisin ilmastosopimuksesta ja syyttää lehdistöä noitavainosta.

Muitakin keinoja on. Kun eduskunnan perustuslakivaliokunta palautti sote-valinnanvapauslakiesityksen uudelleen valmisteltavaksi, se synnytti lain kannattajien taholta melkoisen parjausten aallon, joka kohdistui valiokunnan jäseniin ja valiokunnan kuulemiin lakiasiantuntijoihin . Työelämäjohtaja Ilkka Oksalan kirjoitus Elinkeinoelämän keskusliiton blogissa on saanut paljon julkisuutta. Lainaan siitä otteen:

Arvioidessaan lakiesitysten perustuslainmukaisuutta joutuvat perustuslakivaliokunnan jäsenet valitettavasti luottamaan ns. ”perustuslakiasiantuntijoihin”. Heidän valtansa onkin kasvanut parlamentarismin ja demokratian kustannuksella.

Kun perustuslakiin lisättiin ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset-, sosiaaliset- ja sivistykselliset oikeudet avautui näille ”perustuslakiasiantuntijoille” oiva mahdollisuus. Osahan heistä oli jo pitkään halunnut TSS-oikeudet myös Suomeen, kun ne kerran olivat DDR:n perustuslaissa. Muistan omilta opiskeluajoiltani nämä ”ajattelijat”.

Oksalan harmi on ymmärrettävää. Lähes kahdenkymmenen miljardin euron markkinat olivat melkein käden ulottuvilla.  Jarkko Männistö tarkastelee Oikeudenkäynti.fi blogissaan asiantuntijoiden altistumista henkilöhyökkäykselle:

Kun lapsilla loppuvat sanat, käyttöön otetaan nyrkit. Inhimillinen tarve tulla kuulluksi ja ymmärretyksi on niin vahva, että kun se ei onnistu, sen aiheuttamaa turhautumista puretaan usein vahingollisin keinoin. Aikuisilla nyrkkiväkivallan sijaan turhautuminen purkautuu usein ”vihapuheena”. Roomalaisilla oli tällaiselle argumentaatiolle oma nimikin. Ad hominem. Usein sen kohteena ovat asiantuntijat. Mutta miksi? ….

Leimaamiseen sorrutaan tyypillisesti kahdessa tilanteessa. Silloin, kun asia-argumentit loppuvat, tai silloin, kun keskusteluympäristö on otollinen leimaamiselle. Usein nämä tilanteet liittyvät ainakin osittain yhteen.

Yhteiskunnallisten kysymysten yhteydessä argumentointi on haasteellista. Toisiinsa monin tavoin lomittuvat ja kehittyvät ilmiöt ovat vaikeasti hahmottuvia eikä niiden tarkastelussa voi vetää mutkia suoriksi. Asiaintilan tunteminen edellyttää pitkäaikaista asettumista sen yhteyteen. Tämä unohtuu. Myös toisen ihmisen näkökulman ymmärtäminen edellyttää yhteyteen asettumista, kuuntelemista, yritystä asettua hänen asemaansa. Jos argumentoiva keskustelu on molemminpuolista, se johtaa yleensä siihen osallisten näkökulmien kehittymistä ja syvenemistä. Tällaista yhteiskunnallista keskustelua Jürgen Habermas aikanaan toivoi kirjoituksissaan.

Männistön blogia lukiessani ajattelen, että keskusteluympäristön muuttuminen virtuaaliseksi etäännyttää meidät Habermasin ideaalisesta keskusteluyhteisöstä. Argumentointi toteutuu eriaikaisesti, kun sitä käydään keskustelupalstojen ja blogien välittämänä. Kasvokkain käydyssä keskustelussa ihmiset pyrkivät jossakin määrin suojaamaan toisiaan kasvojen menetykseltä. Se on hillinnyt vihanpurkauksia ja ylilyöntejä. Eriaikaisessa keskusteluympäristössä tämä pidäke on poissa. Myös puhujan ja hänen sanojensa erottamattomuus puuttuu, kun puhuja on läsnä vain tekstinä. Jos tekstin sisältö ei miellytä, on kovin helppoa sulauttaa sanojen epämieluisuus kirjoittajan epämiellyttävyyteen.