Henki elää sanoissa

Pari vuotta sitten lainasin postauksessani Kai Niemisen 50-vuotispäivän haastattelua Helsingin Sanomissa vuonna 2000: ”Se kääntämisessä on fantastista, että aikoja sitten kuolleet kirjailijat tulevat tekstissään miltei fyysisesti tutuiksi. Kirjailijan ääni ja elävä henki syntyvät aina kirjaa lukiessa.”

Niemisen sanat muistuivat mieleeni, kun luin päivän synaksariosta pyhittäjä Parfenin muistoa. Hän kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa vuodesta 1819 kuolemaansa vuonna 1855. Pyhien päivittäiset muistokirjoitukset ovat varsin erilaisia. Joissakin on runsaasti legendaarista ainesta. Parfenin elämän kuvauksessa ei ole ihmekertomuksia. Se kertoo köyhän kirkonpalvelijan pojan hengellisestä kehityksestä, hänen tiestään luolaluostarin kirkkoleipien leipojaksi, kirkkoleipien leipomon johtajaksi ja lopulta pappisvihkimyksen jälkeen veljestön rippi-isäksi. 48-vuotiaana hänet vihittiin suureen skeemaan, munkkilaisuuden ankarimpaan kilvoitusmuotoon.

”Skeemavihkimyksen jälkeen elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Kiovan metropoliitta Filaret (Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui päivittäin pyhään ehtoolliseen.”

Näitä rivejä lukiessani heltyneisyys välittyi minunkin sydämeeni. Pyhittäjä Parfenin elävä henki tuli läsnäolevaksi tekstin sisällössä. Hänen hengellisyytensä luonne ilmenee myös rukouksessa, jonka hän kirjoitti rukoilijan päivittäiseen käyttöön: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.” Tunnistan rukouksessa saman hengellisen huolen, joka toteutui 35 vuotta sitten näkemässäni unessa.

Marko Annalan Paasto

Marko Annalan romaani Paasto on vaikuttavin kirja, jonka olen viime aikoina lukenut. Tunnen itseni kiusaantuneeksi lukiessani nykykirjallisuutta, joissa risteillään Euroopan pääkaupungeissa, New Yorkissa tai jossakin vielä eksoottisemmassa ympäristössä, mutta henkilöiden suhde oman elämänsä tapahtumiin jää kuvaamatta tai on psykologisesti epäuskottavaa.

Annalan kirjassa liikutaan Tampereen, Kuopion ja Kihniön maisemissa. Sen nykyisyys sisältää 52 päivää Matias Törmän elämää, kolmannesta suurta paastoa edeltävästä päivästä pääsiäisyöhön. Epilogin kohtaus isoäiti Tyynen haudalla on viisi vuotta myöhemmin. Matiaksen mielensisäinen jänne on 45 vuoden mittainen, ja pitempikin. Annala lomittaa taidokkaasti ulkoisen tapahtuman mielensisäiseen tapahtumiseen. 

Lukiessani mieleeni tuli kohtaus Volter Kilven Alastalon salista, joka kuvaa, mitä Pukkilan mielessä liikkuu Langholman kävellessä salin ovelta keinutuoliin. Kilven suhde kuvattaviinsa on tarkkanäköinen, muttei myötätuntoinen, ja paikoin avoimen sarkastinen. Annalan suhtautuminen on perin toisenlainen. Hänellä on harvinainen kyky ympäröidä henkilönsä ja tapahtumat, dramaattiset ja traagisetkin, hiljaisella rakkaudellisuudella. 

Tämän ihmeellisen tyylilajin taitajia ei ole paljon. Selvimmin olen tunnistanut sen Johan Sebastian Bachin passioissa, Krzysztof Kieślowskin elokuvissa, kuten Lyhyt elokuva rakkaudesta, ja hienossa ranskalaisessa sarjassa Tapahtukoon sinun tahtosi.  Matti Mäkelä kirjoittaa arviossaan Annalan kirjasta (HS 29.12.2018), että Paaston kieli kulkee kauttaaltaan pyhyyden kategorian sisällä. Olen samaa mieltä. Lukukokemus on meditatiivinen.

Romaani ei selitä mitään. Se kuvaa Matiaksen päätöstä erota ortodoksisesta kirkosta, jonka hän toteuttaa nettipalvelussa ennen pääsiäisyön liturgiaa. Seitsemän viikon tapahtumiin sisältyy irtisanoutuminen kirkkotekstiilien tutkijan työstä, muutama matka Kuopioon, jossa hän tapaa Tessan, arvoituksellisen syöpää sairastavan nuoren naisen, ja päätös ryhtyä antikvariaatin pitäjäksi. Alaselän vauriokivut ovat tapahtumien pysyvänä taustana. Lukijalle jää vapaus tulkita tapahtumien välisiä yhteyksiä ja merkitystä. Teosta voi sen vuoksi lukea eri näkökulmista. Se rikastuu ja syvenee useammalla lukukerralla.

Annala aloittaa jokaisen luvun lainauksella kirkon hengellisten opettajien teksteistä. Minulle ensimmäisen lukukerran tulkinnallisena avaimena olivat kolmen ensimmäisen luvun johdantotekstit. Lainaan tähän tekstin ensimmäisen luvun alusta.

Pitämällä Kristuksen käskyt emme tee mitään hyvää Hänelle, sillä Hän, kaiken hyvän Antaja, ei meiltä mitään tarvitse. Sen sijaan teemme hyvää itsellemme, sillä käskyjen täyttäminen tuottaa meille iankaikkisen elämän ja johtaa meidät nauttimaan sanomattomista hyvyyksistä.
Pyhä Teodoros, Edessan piispa

Ensimmäisen tekstin merkitys avautuu oikeastaan vasta romaanin 16. jaksossa, kun Matias on kantanut kylmettyneen, lähes tajuttoman Tessan hotellihuoneen lämpimään, peitellyt hänet sänkyyn ja miettii illan järkytyksiä: ”Me rakastamme kärsimystämme, sillä se on meille koettelemukseksi annettu ja vain kärsien kasvamme kauniimmiksi kristityiksi. Kukaan ei ojenna meille mitalia kärsimyksistämme tässä ajassa, mutta katseemme onkin kiinnittynyt ajan tuolle puolen. Palkka maksetaan tuonilmaisissa. Ja jos minä sanon nyt, etten halua uskoa enää tähän järjestelmään vaan haluan vihata kipuani ja Tessan kipua ja tahdon rakastaa sekä Tessaa että Marikaa ja myös itseäni… niin olen julkea Jumalan edessä ja julistan itseni ikuiseen kadotukseen.”

Samastun Matiaksen ajatuksiin. Olen vieroksunut tätä kirkollisen opetuksen logiikkaa. Hengellinen elämä vinoutuu tulevan palkkion toivossa tai rangaistuksen pelossa. Kärsimyksen idealisoiminen on välttämättömyyden tekemistä hyveeksi. Rakkaudessa ei ole rangaistuksen pelkoa, eikä rakkaus sijoitu kuoleman rajan tuolle puolen, vaan se toteutuu tässä ja nyt evankelista Johanneksen sanoin: ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Matias on epätoivonsa hetkellä vastakkain pelon, rehellisyyden puutteen ja syyllisyyden tunnistamisen kanssa, jonka hänen varomattomat sanansa ravintolapöydässä aiheuttivat. Syyllisyys, katumus ja halu pyrkiä korjaamaan vaurio ovat toiminnallisen rakkauden ilmausta, eivät palkkion toivetta tai rangaistuksen pelkoa.

Kirja on moniääninen. Hengellisten tekstien lainaukset kommentoivat Matiaksen sisäisiä pohdintoja ja antavat tapahtumille näkökulmia, jotka viittaavat jo kerrottuun tai ennakoivat tulevaa, kuten yllä olevassa esimerkissä. Kolmannen luvun alussa on lainaus Luukkaan evankeliumista: ”Tarkatkaa, miten kuulette. Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hän luulee itsensä olevan.”

Minusta Annala viittaa tällä lainauksella kirjan ydinteemaan, elävään hengellisyyteen tai sen puuttumiseen. Tyyne, Matiaksen isoäiti elää hengen läsnäolossa. Hän puhuu Jeesuksen kanssa kaikissa elämänsä tapahtumissa ja kirjaa ne päiväkirjoihin. Tyynen vilpitön luottamus ja uskollisuus eivät aseta Jumalalle ehtoja. Tyyne vertautuu oikeauskoisuuden näkökulmasta samarialaisiin, sillä hän kuuluu vapaaseurakuntaan. Matias noudattaa kirkon muotosääntöjä, mutta henki on vaiennut.

Matias saa Tyynen kuoleman jälkeen haltuunsa päiväkirjat, joiden kautta Tyynen ääni voimistuu romaanin loppua kohti. Matias pääsee perille Tyynen tavasta ottaa vastaan poikansa, Matiaksen isän syntymän, miehensä sairastamisen ja voimien loppumisen, Matiaksen vanhempien kuoleman, ja kuinka Matias torjuu surunsa asuessaan teinivuotensa isoäidin kodissa. Tyyne ei pohdi teodikean ongelmaa; hänen elämänsä tapahtuu Herran kasvojen edessä.

Tyyne on merkillisellä tavalla läsnä romaanissa, vaikka hänestä on loppujen lopuksi aika vähän kirjoitettua tekstiä. Hän kannattelee näkymätöntä, jonka osallisuuden lukija kokee. Se ehkä synnyttää Mäkelän viittaaman pyhyyden kvaliteetin. Tyyne on se, jolla on.

Matias elää näkyvän maailman sisällä. Annala kuvaa hänen hengellisen kokemuksensa sulkeutumista arvoituksellisesti. Kasvojen korkeudelle ilmestynyt sisäinen valopallo oli vastaus, jonka Matias sai keskustellessaan Jumalan kanssa. ” Kätellessäni Marikaa kaksikymmentä vuotta sitten valo oli kasvojemme välissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Marikan ja viimeinen kerta kun näin valopallon.”

Kuvaus askarruttaa minua. Se tuo mieleeni Ingmar Bergmanin elokuvan Talven valoa. Elokuvan pappi on kadottanut uskonsa idealisoidessaan kuollutta vaimoaan. Elokuvan lopussa idealisointi paljastuu katsojalle valheelliseksi. Pappi oli luonut vaimostaan kuvan, joka suojasi häntä epämiellyttäviltä havainnoilta vaimon toiminnasta seurakunnassa. Hän oli jähmettänyt sisäisen elämänsä palvoessaan jähmettynyttä mielikuvaansa.

Annala ei anna selityksiä. Lukija saa vapaasti pohtia, mikä Marikan tapaamisessa erotti näkyvän ja näkymättömän Matiaksen kokemuksessa.

Yhteyden paluu

Alkuviikolla näkemäni uni toi mieleeni toisen, jonka näin keväällä 1984. Istuin junanvaunussa. Se muistutti sodanjälkeisiä tummanruskeita puuvaunuja, joita avoin vaunusilta yhdisti toisiinsa. Junan ikkunasta näkyvä maisema muistutti Pohjois-Yorkshiren nummialueita. Rata mutkitteli loivien, puuttomien kumpareiden välissä. Juna pysähtyi vähäiselle seisakkeelle. Vaunussa oli minun lisäkseni vain muutama matkustaja. Kukaan ei poistunut eikä kukaan näyttänyt nousevan junaan.

Aloin ihmetellä, miksi juna ei lähtenyt seisakkeelta. Kävelin katsomaan ulos vaunun päätyikkunasta, ja näin kuinka junan perävalot loittonivat hämärtyvässä illassa. Hätäännyin todella, ja samassa tajusin, että olin tietämättäni itse irrottanut vaunumme junasta. Räväytin oven auki ja huusin kaikin voimin: ”Pysähdy! Älä jätä meitä tähän!” Ja todellakin, juna pysähtyi ja alkoi lähestyä. Huomasin, että palaavan junan vaunusillalla seisoi joku, joka oli kuullut huutoni.

Unen tunnelmat olivat niin väkeviä, että tavoitan ne vieläkin 35 vuoden jälkeen. Unesta on tullut minulle pysyvä muistutus hengellisen kehittymisen vaikeudesta. Milloin tahansa on mahdollista, että korvaan yhteyden näkymättömään ja salattuun omilla mielikuvillani, uskonnollisilla rituaaleilla tai kirkon dogmeilla. Pahinta on, että se tapahtuu tietämättäni. En pysty suojaamaan itseäni tältä mahdollisuudelta, ellei minua suojella.

Osallisuus kirkon elämään tai henkilökohtainen uskonvarmuus eivät riitä suojaksi. Ne voivat paljastua vain koristeluksi, joka naamioi pysähtyneen puuvaunun kolkkoutta. Olen hiljattain lukenut Marko Annalan romaanin Paasto, joka kuvaa tämänkaltaista hengellistä tilaa mitä osuvimmin.

Onko paradoksista ulospääsyä? Saattaa olla, ja se kiteytyy sanaan ’luottavaisuus’. Uneni lohdullinen puoli on siinä, että avunhuuto tulee kuulluksi. Varmuuden sijalla on siis luottamus näkymättömän ja salattuun. Ajatuksen valossa voi ymmärtää, miksi Jeesus sanoi: »Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.»

Lapsen luottavaisuus on kyseenalaistamatonta ja toteutuu elävässä vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Hän ei oleta saavansa kiveä, kun hän pyytää leipää, tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa. Lapsen ehdoton luottavaisuus saa hänet myös uskomaan joulupukkiin, jos aikuinen sitä uskottelee.

Donald Winnicott on kuvannut kirjoituksessaan “The theory of the parent-infantrelationship” pienen lapsen kehittymistä luottamuksen edellytysten näkökulmasta. Vastasyntyneen riippuvuus vanhempien huolenpidosta on ehdotonta. Hän voi oppia luottamaan maailman olemassaoloon vain, kun aikuinen kannattelee hänen kokemustaan sekä tilassa että ajallisesti. 

Jos kaikki käy hyvin, eikä vauvan luottamusta petetä, hän alkaa elää yhteydessä. Luottamus ankkuroituu jaettuun maailmaan. Tässä yhteistoiminnassa vauva kokoaa sisäistä merkkimaailmaa, jonka välittämänä hänen itsenäinen toimijuutensa vähitellen kehittyy. Luottamus sisäisiin kohteisiin ilmenee aikanaan itseluottamuksena. 

Tämä kehitys on lapsen näkökulmasta kyseenalaistamatonta, mikäli hänen luottamustaan ei petetä. Jeesus ei puhu vertauksessaan herkkäuskoisuudesta vaan tästä luottavaisuudesta. Tiellä aikuisuuteen sitä uhkaavat tässä langenneessa maailmassa niin monet seikat, ettei sen särkymiseltä voi kukaan välttyä.

Kyseenalaistamaton luottamus on näkymätöntä. Jos se rikkoutuu, ihminen suojautuu rakentamalla luottavaisuutensa perustukset näkyvän maailman varaan. Kuka luottaa rahaan, kuka työpaikkaan, lähisuhteisiin, oikeaan ravitsemukseen, lihasvoimaan tai viehätysvoimaansa. Käytettävissä olevien ulkoisten kohteiden runsaus on loputonta. Hyppy näiden kannattelevien kohdeverkostojen varasta näkymättömän, aistein havaitsemattomissa olevan kohteen varaan on kuin Pietarin yritys kävellä Genesaretinjärvellä Jeesuksen luo veneeseen.