Tarkovskin Stalker

Ehdin katsoa eilen Andrej Tarkovskin Stalkerin juuri ennen kuin se poistui Ylen Areenasta. Se on vaikuttava, monitasoinen elokuva. Salaperäinen Vyöhyke ilmentää vain vähän peitellysti kirkon asemaa Neuvostoliitossa. Se on paikka, jonne menemistä valvotaan piikkilangoin ja konekiväärein. Stalinin aikana aktiivikristittyjen kohtalona oli tuhansissa tapauksissa karkotus tai teloitus. Stalker muistuttaa Venäjän ortodoksiselle traditiolle tunnusomaista Kristuksen tähden houkkaa: ylenkatsottu ja nyhverö, joka auttaa halukkaita pääsemään Vyöhykkeelle.

Uudelle matkalle hän on erehtynyt ottamaan mukaansa "Kirjailijan" ja "Professsorin", kaksi modernin ateistisen ajan hahmoa, jotka nojautuvat ylpeyteen, ivaavat toisiaan ja halveksivat Stalkeria. Kirjailija etsii suojaa psykologiasta ja professori luonnontieteestä. Kumpikaan ei koko retken aikana ymmärrä, missä hän on. Kun lopulta tullaan bunkkeriin, jonka keskellä olevassa huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, Professori haluaa räjäyttää sen. Kirjailija pitää parempana kääntyä takaisin ja juoda itsensä hengiltä työhuoneensa loukossa. Hengellisyyden pelko on voimakkaampi kuin halu asettua yhteyteen mysteerin kanssa.

Olen nähnyt elokuvan kahdesti 1980-luvun taitteessa, kohta sen valmistuttua. Nyt saatoin havaita, että sen ydin, näkyvään takertuneen ihmisen kyvyttömyys ymmärtää hengellisyyttä, jäi minulta tuolloin kokonaan havaitsematta. Yksi elokuvan avainkohdista on Stalkerin puheenvuoro, joka on  suora lainaus Luukkaan evankeliumista. Vain paikannimet ja Jeesus on jätetty pois

Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa [Emmaus-nimiseen] kylään, [jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka]. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.  Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan [Jeesus itse] liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan.  He eivät kuitenkaan tunteneet häntä.

Stalker osoittaa sanansa matkakumppaneilleen, joille ne jäävät avautumatta. He eivät tunne opastaan. Niin kävi aikoinaan minulle ja todennäköisesti monelle elokuvan katsojalle. Vähän aiemmin Stalker kuvaa maailmanloppua Johanneksen Ilmestyskirjan sanoin.

Stalkerin hahmo muistuttaa Moosesta, jonka tehtävä oli vapauttaa ihmiset Egyptin orjuudesta ja viedä heidät Maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa. Hän ei kuitenkaan itse saanut lupaa mennä sinne. Myös Stalker viittaa siihen, ettei hänellä ole lupa astua Huoneeseen. Hänen tehtävänään on vain auttaa sorrettuja, surevia ja toivottomia, jotka etsivät Huoneesta toivoa, ja hän kauhistuu Professorin halua tuhota huone. Miksi tämä haluaa murskata toivon?

Kun Stalker lopulta palaa vaimonsa ja vammaisen tyttärensä luokse, hän on lohduton. Mistä hän vielä löytää ihmisiä, joita hän voisi viedä Vyöhykkeelle. Kukaan ei halua, ja jos haluaa, ei suostu asettumaan sen kaltaiseen yhteyteen, jota Vyöhykkeellä eteneminen edellyttää. Elokuva on mitä hienoin kuvaus hengellisen kehittymisen mahdollisuudesta ja ihmisen ylpeydestä kehityksen esteenä.

Puusta irronnut oksa

Lukiessani juutalaistutkijoiden tekstejä Jeesuksen opetuksesta mieleeni tulee apostoli Paavalin vertaus roomalaiskirjeessä. Sen kymmenennessä ja yhdennessätoista luvussa hän tarkastelee kristittyjen suhdetta juutalaisuuteen ja suree välirikkoa, joka jo parinkymmenen vuoden kuluessa on erottanut yhteisöt toisistaan.

Jos jalosta oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla! Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa sinua.  Sanot ehkä, että nuo oksat katkaistiin, jotta sinut voitaisiin oksastaa. Se on totta. Ne katkaistiin pois epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot… Mutta myös nuo toiset oksastetaan uudelleen, elleivät he jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee liittämään heidät takaisin runkoon. Jos kerran sinut on leikattu irti villistä oliivipuusta, johon luonnonmukaisesti kuuluit, ja vastoin luontoa oksastettu jaloon oliivipuuhun, niin totta kai nämä alkuperäiset oksat voidaan liittää takaisin omaan puuhunsa. (Kirje roomalaisille, 11:17-24)

Välirikko kuitenkin syveni. Siitä juontuu 2000-vuotinen antisemitismi, joka on aiheuttanut juutalaisille mittaamattomat kärsimykset syrjinnän, kaltoin kohtelun ja kansanmurhan aalloissa. Juutalaisvastaisuus on taas viriämässä. On erikoista, ettei sitä näytä ruokkivan Israelin valtion palestiinalaisia terrorisoiva politiikka, vaan äärioikeistolaistuminen, johon ovat aiemminkin liittyneet salaliittoteoriat juutalaisten maailmanherruudesta.

Välirikolla on ollut traagiset seuraukset myös kristinuskolle. Jeesus oli juutalainen rabbi, ja hänen opetuksensa oli aikansa rabbiiniseen perinteeseen nojaavaa lain tulkintaa. Lähetyskäskyssään Matteuksen evankeliumin lopussa hän sanoo: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.”

Ensimmäisen vuosisadan kristillisyydessä käskyjen noudattaminen ilmeni seurakuntien elämäntavassa ja moraalissa. Välirikon lähteenä olevat kiistat Jeesuksen messiaanisuudesta ja Tooran säännösten tulkinnasta ajoivat varhaisen kirkon vähitellen hellenistisen kulttuurin ja filosofian syliin. Pakanallisen hallinnon vainot ja suurkaupunkien sivistyneistön ennakkoluulot pakottivat apologeetat perustelemaan kristinoppia Platonin filosofian ja aristoteelisen metafysiikan terminologialla. Oliivipuun oksa oli katkonut itsensä lopullisesti irti rungostaan kristinuskon saadessa valtiollisen hyväksymisen 300-luvun alussa.

Näinä aikoina näyttää siltä, että opin korostuminen elämäntavan asemesta on ajanut kristilliset kirkot etenevän näivettymisen tielle.  Dogmaattisten formulointien tarjoileminen ei puhuttele. Nykyihminen ei edes ymmärrä, mistä hengellisessä kehittymisessä voisi olla kysymys. Kirkkojen tilaa kuvaakin  apostoli Paavalin vertauksen sijasta Jeesuksen vertaus viinipuusta ja sen oksista:

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Johanneksen evankeliumi 15: 4-6)

Olisi jo aika etsiytyä takaisin oliivipuun äärelle.

Kaksi Messiasta

Luen parhaillaan Brad Youngin kirjaa “Jesus, the Jewish theologian”. Seuraavana lukulistalla on David Flusserin teos ”Judaism and the origins of Christianity”.  Molemmat edustavat uutta, ekumeenista tutkimusta, joka pyrkii sijoittamaan Jeesuksen ja hänen opetuksensa ajanlaskun alun Mooseksen lain ja profeettojen kirjoitusten tulkintaperinteeseen ja Jerusalemin toisen temppelin juutalaisuuteen.

Youngin tärkeänä lähdeaineistona on Vanhan testamentin kirjoitusten ohella Talmud, johon juutalaiset oppineet kokosivat ns. suullisen Tooran tulkintaperinnettä, sitä valottavia kertomuksia ja keskusteluja. Kirjoituksiksi ne koottiin 200-500 jKr Babyloniassa ja Jerusalemissa kahdeksi versioksi.

Kirkon perinteessä Vanhan testamentin tärkein tehtävä oli perustella Jeesuksen messiaanisuus. Se ilmenee erityisen selvänä ortodoksisen kirkon parimiateksteissä, joita luetaan juhlapäivien vigilioissa. Epäilemättä teksteissä on paljon ennusmerkeiksi kelpaavaa.

Young kiinnittää huomion uudenlaiseen näkökulmaan: profeettojen kirjoituksissa esiintyy kaksi Messias-kuvaa. Toinen on kuningas, Daavidin kaltainen, joka vapauttaa Israelin kansan orjuudesta ja hajaannuksesta. Toinen on Jesajan kirjan ja Psalmien kärsivä Jumalan palvelija, joka nöyryydellään ja kuuliaisuudellaan kutsuu ihmisiä Jumalan valtakuntaan, toteuttamaan hänen lakinsa määräyksiä. Tärkein niistä on rakkauden kaksoiskäsky – rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

Rooman valtakunnan ja sen etuja palvelevien vasallikuninkaiden orjuutuksessa Jeesuksen ajan juutalaiset odottivat kuningas-Messiasta, mutta heille ilmestyikin rabbi, joka tulkitsi Tooran säännöksiä Jumalan hengen lakina. Sen määräykset Jumala tulisi profeettojen ennustusten mukaan  kirjoittamaan ihmissydämiin. Ylösnousemuksen jälkeisenä helluntaina niin tapahtui.

Vanhan testamentin kaksi Messias-käsitystä selventävät Jeesuksen opetusta itsestään ja itse ennustusten sisällöstä. Kun hän puhuu opetuslapsilleen toisesta tulemisestaan, hän viittaa Danielin kirjan apokalyptiseen Messias-kuninkaaseen. Koko hänen julkinen toimintansa ennen Jerusalemin tapahtumia ilmentää kuitenkin Jumalan tahtoa toteuttamaan syntyvän Messiaan profetiaa.

Tämä tulkinnallinen näkökulma on avannut minulle kokonaan uuden tavan lukea Daavidin psalmeja. 

Ne ovat kuin Jeesuksen elävää puhetta itsestään, tehtävästään ja häntä ympäröivän yhteisön tavoista suhtautua siihen. Ote psalmista 40 olkoon yksi esimerkki:

Minä haluan kertoa teoistasi – niitä on enemmän kuin voin luetella.
Teurasuhria ja ruokauhria sinä et halua, polttouhria ja syntiuhria sinä et pyydä,
mutta sinä teit minulle kuulevat korvat.

Siksi minä sanoin: ”Nyt olen tullut, Herra. Kirjaan on kirjoitettu, mitä minun pitää tehdä.
Jumalani, minä täytän mielelläni tahtosi, sinun lakisi on minun sydämessäni.” Minä julistan sinun vanhurskauttasi temppeliin kokoontuneelle kansalle, en lakkaa siitä puhumasta. Herra, sinä tiedät sen!

Jeesus ei asettanut Jumalan armoa ja hänen lakinsa käskyjä vastakkain. Hän sanoo Vuorisaarnassa: ”Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan.” Psalmin säkeet kuvaavat samaa asennetta.

Kuin kuvastimessa

Kävimme tapaamassa ruotsalaisia ystäviämme, jotka ovat Lundin katolisen seurakunnan aktiivijäseniä. Keskustelimme kirkkokuntien suhteista ja sivusimme myös kysymystä maailmanuskontojen jumaluuskäsityksistä. Kenelläkään ei ollut uskallusta väittää, että juuri me omistamme totuuden. Moni uskaltaa, ja on valmis tappamaan vääräuskoisiksi tunnistettuja ihmisiä.

Ihminen on nimiä antava olento, kuten Genesiksen kertomus eläimiä nimeävästä Aadamista ilmentää. Ihminen hahmottaa maailmaansa ja toimii siinä merkkien välityksellä. Välitön yhteys maailmaan toteutuu vain kerran, kun 9-viikkoinen ihmisen alku koskettaa ensimmäistä kertaa äidin kohdun seinämää. Se synnyttää ensimmäisen merkin, ja siitä alkaen kohdussa kehittyvä vauva rakentaa kuvaa ympäröivästä maailmastaan liikkeidensä tuottamien kosketusaistimusten verkostoiksi. Muutaman kuukauden kuluessa kuuloaistimukset alkavat täydentää kuvaa. Välittömyyden ainutkertainen hetki on kadonnut yhä rikkaammaksi kerrostuvien merkkiverkostojen kätköihin.

Merkit ovat kohtaamisten jälkiä. Ne viittaavat kohteeseen sen mukaan, millainen tuo kohtaamistapahtuma on ollut. Kohtuvauva ei vielä voi tietää, että hän koskettelee kohdun seinämää, istukkaa tai napanuoraa. Pian hän koskettelee myös itseään, ja silloin hän oppii erottamaan, mitä kuuluu häneen ja mitä ulkomaailmaan.

Viidennellä kuukaudella äänet laajentavat ulkomaailman merkkejä. Äidin sydämen lyönnit luovat vauvan maailmaan ainutlaatuisen, vaihtelevasti toistoisen rytmin, joka säilyy hänen ympäristössään syntymähetkeen saakka. Sitä täydentävät äidin vatsan kurahtelut, yskähdykset ja äidin toimintojen synnyttämät äänet. Viimeisinä kohtuelämän kuukausina äidin ja hänen kanssaan keskustelevien puhe valmistaa vauvaa ihmisille ominaisen merkkijärjestelmän omaksumiselle. Vauva ei vielä voi ymmärtää sanojen merkityssisältöä. Ne hänen on opittava yhteistoiminnassa hoitavien aikuisten kanssa. Hän on kuitenkin oppinut sanojen akustisia hahmoja ja puheäänen prosodisia piirteitä hämmästyttävän täsmällisesti. Niinpä hän heti synnyttyään erottaa äidin muista aikuisista tämän äänen perusteella.

Vauvan maailma alkaa jäsentyä sanalliseksi jo muutaman syntymän jälkeisen kuukauden kuluessa. Vielä hän ei ymmärrä, että sanoilla voidaan viitata välittömästi läsnä olevien kohteiden lisäksi myös kohteisiin, jotka eivät ole käsillä. Vauvalle ensimmäiset sanat ovat esineiden ominaisuuksia siinä missä niiden muoto, tuntuma ja väri.

Vauvan maailmassa tapahtuu kopernikaaninen kumous, kun hän runsaan vuoden ikäisenä tajuaa, että sanoilla voidaan viitata kohteisiin, että ne ovat esittäviä. Oivallus näyttäytyy ensin käänteisenä. Kun aikuinen sanoo ”kohta syödään”, taapero näyttää eleellä, kuinka hän vie lusikan suuhun. Hän ei vielä sano sanaa, mutta hän näyttää toiminnallaan kuinka hän ymmärtää sen merkityksen.

Sanat avaavat universaalin maailman, mutta ne myös vangitsevat ihmisen nimittämisen synnyttämiin erotteluihin – sanojen viittaustapoihin. Tieteet osoittavat nimittämisen mahdin ja samalla sen ansat. Mitä sanoin ei voi esittää, sitä ei ihmiselle ole olemassa. Hän samastaa käsityksensä ja maailman. Silloin hänestä tulee totuuden omistaja.

Apostoli Paavalilla on kirjeissään kaksi kohtaa, jotka tavoittelevat tätä nimittämisen haavoittuvuutta. Korinttolaiskirjeen kuuluisa kohta ”nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin” tiivistää osuvasti merkkien välittämän maailmasuhteen rajallisuuden.

Samassa kirjeessä Paavali kuvaa sanojen avulla luodun todellisuuskäsityksen kohtalon jokseenkin dramaattisesti: ”Mutta jos joku rakentaa tälle perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva, kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.”

Uskontojen merkkijärjestelmät voivat rakentua kullasta, jalokivistä, heinistä tai oljista. Kukaan ei voi väittää, että juuri meidän rakennelma tulee säilymään, kun se tulessa koetellaan. Ihmisen loppu on nimittämisen loppu.

Kansaansa etsivä Jumala

Vanhan testamentin kertomusten toistuvana teemana on ihmisen alituinen erkaantuminen Jumalastaan, joka ei lakkaa kutsumasta häntä takaisin yhteyteensä. Teema punoutuu Israelin kansan historiaan. Sen ensimmäinen kuvaus on kuitenkin jo syntiinlankeemuskertomuksessa, jonka liikettä israelilaisten historian kertomukset vain toistavat.

Jumalan tämänpuoleisuuteen sisältyy hänen loputon kärsivällisyytensä ja anteeksiantonsa, kun harhautunut kansa palaa hänen luokseen. Psalmi 78 on dramaattinen tiivistelmä ihmisen toistuvasta kapinoinnista ja luopumuksesta huolta pitävästä Jumalastaan – siunauksen ja kirouksen vuorottelusta israelilaisten historiassa. Psalmissa muistellaan israelilaisten lähtöä Egyptistä, faaraon joukkojen hukkumista Punaiseen mereen, neljänkymmenen vuoden erämaavaellusta ja asettumista Kanaanin maahan. Kaikkiin Jumalan siunaavan läsnäolon merkkeihin israelilaiset vastasivat kapinoimalla, hylkäämällä Jumalan antaman lain ja unohtamalla hänen suuret tekonsa.

Hänen johdossaan he olivat turvassa, ei heidän tarvinnut pelätä mitään, mutta vihollisen joukon peitti meri.
Hän toi heidät pyhälle asuinsijalleen, vuorelle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Hän karkotti vieraat kansat heidän tieltään ja jakoi heille arvalla perintömaat, antoi Israelin heimoille asumukset.
Mutta he kapinoivat Jumalaa vastaan, he koettelivat häntä, Korkeinta!
He eivät noudattaneet hänen säädöksiään vaan kääntyivät omille teilleen ja olivat uskottomia kuten isänsä, kelvottomia kuin löystynyt jousi.
He vihastuttivat hänet uhraamalla kukkuloilla, loukkasivat häntä jumaliensa kuvilla.

Jumala näki sen, ja hänen vihansa syttyi, hän hylkäsi Israelin kokonaan. Hän hylkäsi asumuksensa, Silon pyhäkön, teltan, jonka hän oli asettanut ihmisten keskelle. Hän antoi voimansa tunnuksen joutua saaliiksi, jätti pyhän arkkunsa vihollisen käsiin, ja kansansa hän antoi miekan armoille, niin hän omiinsa vihastui.
Tuli nielaisi nuoret miehet, enää ei laulettu morsiamille, papit kaatuivat vihollisen miekkaan, lesket eivät saaneet viettää valittajaisia.

Mutta Herra havahtui, niin kuin nukkuja havahtuu, niin kuin soturi herää viinin huuruista.
Hän ajoi kansansa viholliset pakosalle, tuotti heille ikuisen häpeän…

Liiton arkun joutuminen filistealaisten käsiin Eben-Eserin taistelun jälkeen oli kansallinen katastrofi, näkyvä ilmaus siitä, että Jumala oli todella kääntänyt selkänsä kansalleen. Mutta Herra kuuli kansan hädän ja tuli sen avuksi. 

Vanhan testamentin ydinsanoma on Jumalan loputon kärsivällisyys. Hän ei lakkaa etsimästä luotaan etääntynyttä ja hänet tyystin unohtanutta ihmistä. Jeesuksen vertaukset Tuhlaajapojasta ja vuorille eksyneestä lampaasta kuvaavat Jumalan muuttumatonta suhtautumista ihmiseen, vaikka tämä olisi tullut täysin välinpitämättömäksi ja etsiytynyt omille teilleen.

Jumalan kuvana ihminen on vapaa valitsemaan ja hänellä on myös voima toimia valintojensa suunnassa. Niinpä Jumala ei mahda mitään sille, että ihminen katkaisee yhteyden. Hän kantaa sen seuraukset, joita Vanha testamentti nimittää kiroukseksi. Sen ensimmäiset kuvaukset ovat syntiinlankeemuskertomuksessa ja Abelin murhassa. Suhteemme maahan, joka meidät elättää, ja toisiimme ovat ahneuden ja kateuden turmelemia. 

Jumalakuvan muutoksen seurauksia

Israelin Jumalasta voi sanoa että hän on transsendentti ja immanentti. Hänen kasvojaan ei kukaan voi nähdä, eikä hänestä voi tehdä kuvaa, mutta hän ilmestyy kansalleen. Vanha testamentti on täynnä kuvauksia näistä ilmestyksistä. Jumala puhuttelee sitä, joka pyrkii hänen yhteyteensä. Välistä Jumala ilmestyy silloinkin, kun häntä ei odota, kuten Jaakobille Betelissä. Hän ilmaisee Moosekselle nimen "Minä olen" (tulen olemaan) palavan pensaan ilmestyksessä Horebin vuorella.

Jumala kulki Israelilaisten kanssa Egyptistä lähdön ja erämaavaelluksen kuluessa. Hänen kirkkautensa täytti ilmestysmajan ja Jerusalemin temppelin. Hän laskeutui Babylonin tuliseen uuniin kolmen nuorukaisen luo. Juutalaisessa traditiossa Jumala on mitä väkevimmin läsnä oleva.

Kreikkalaiseen kosmologiaan sijoitettuna Jumalasta tuli alkusyy, näkyvän maailman transsendenttinen liikuttaja. Jumala opillistui. Sen myötä opilliset kysymykset tulivat Jeesuksen opetusta tärkeämmiksi. Ajattelen, että Jumalan sijoittaminen aristoteelisen metafysiikan kehykseen tuotti suuria vaikeuksia ymmärtää, kuka Jeesus oli. Johanneksen evankeliumin mutkatonta tapaa kuvata hänet ruumiillistuneena Jumalan sanana, josta Vanhan liiton profeetat olivat kirjoittaneet, ei mitenkään voinut sovittaa olemisen ja olioiden olemuksen kategorioihin. Niin alkoivat satoja vuosia jatkuneet kristologiset kiistat.

Teodikean ongelma on looginen seuraus alkusyyn opista. Kuinka kaikkivaltias ensimmäinen liikuttaja voi sallia kaiken sen sekasorron, vääryyden ja kärsimyksen, jonka kaikki ihmiset elämässään joutuvat kokemaan? Filosofinen alkuasettamus synnyttää paradoksin, jota teologia ei pysty ratkaisemaan.

Ja kolmanneksi, opin korostaminen opetuksen asemesta, osoittaa opin haavoittuvuuden. 1700 vuotta sitten paalutetut opilliset lausumat eivät avaudu nykyiseen, tieteelliseen maailmankuvaan kasvaneille. Jumalan elävä läsnäolo jää näiden yhdentekeviksi koettujen lausumien vangiksi. 

Kristillisen jumalakäsityksen radikaali muuttuminen

Nyt on aika palata Suuren lauantain liturgiaan ja sen avaamaan näköalaan ymmärrykseni kehittymiseen. Vanhan testamentin parimiatekstien merkitys kiteytyi kuvaksi, jossa Jumala vaeltaa kansansa keskellä kaikissa olosuhteissa. Tämä ymmärrys on kovin erilainen kuin kirkkojen opetus Jumalan ehdottomasta transsendenssista.

Kesäkuussa palasin kolmen vuosikymmenen jälkeen lukemaan Gregorios Nyssalaisen kirjaa Mooseksen elämä. Muistin merkitysverkostot ovat mielenkiintoisia. Ajatus Israelin Jumalasta tämänpuoleisena, ihmisen kohtaloihin osallisena Jumalana toi mieleeni häivähtävän mielikuvan toisenlaisesta jumalakäsityksestä Nyssalaisen tekstissä.

Gregorios mietiskelee Jumalan ilmestymistä Moosekselle palavassa pensaassa. Jumala käskee Moosesta riisumaan kenkänsä, sillä paikka on pyhä.

”Jalkineen verhoamat jalat eivät voi kohota totuuden näkemisen korkeuksiin. Kuolleet ja maalliset nahkavaatteet, jotka puettiin yllemme, kun tottelemattomuuden vuoksi olimme tulleet alastomiksi, on riisuttava sielun jaloista.

Kun sen teemme, pääsemme tietoon totuudesta ja se ilmenee meille. Täydellinen tieto olevasta ilmaantuu, kun puhdistamme käsityksemme ei-olevasta.

Minä ymmärrän totuuden määritelmän niin, että emme ylläpidä virheellistä mielikuvaa Olevasta. Erehdys on käsitys, joka syntyy olemattoman mieltämisessä – ikään kuin se, mikä on olematonta, olisi olemassa. Mutta totuus on varma käsitys Tosiolevasta. Siksi se, joka omistautuu hiljaisuudessa korkeampiin filosofisiin kysymyksiin pitkänkin ajan kuluessa, saattaa juuri ja juuri käsittää Tosiolevaa, sitä joka luontonsa puolesta sisältää olevan. Hän ymmärtää myös, mitä ei-oleva on, siis että se on vain näennäisesti olemassa olevaa, jolla ei ole pysyvyyttä itsessään.” (The Life of Moses, ss. 59-60)

Tämä on vapaa käännös englanninkielisestä tekstistä, ja se voi poiketa Greorioksen alkuperäisestä kirjoituksesta. Virheineenkin se kuitenkin ilmentää, kuinka radikaalisti jumalakäsitys on muuttunut kolmen vuosisadan kuluessa. Gregorioksen ajattelussa kuultaa Aristoteleen metafysiikan argumentointi: ”… on siis ilmeistä, että on olemassa jokin ikuinen, liikkumaton ja aistein havaittavista olioista erillinen substanssi. Ja myös se on osoitettu, että tällä substanssilla ei voi olla mitään suuruutta, vaan että se on osaton ja jakamaton (sillä se liikuttaa äärettömän pitkän ajan, mutta millään äärellisellä ei ole ääretöntä voimaa; ja koska jokainen suuruus on joko ääretön tai äärellinen, sillä ei voi olla äärellistä suuruutta, eikä sillä voi olla ääretöntä suuruutta, koska yleensäkään mitään ääretöntä suuruutta ei ole olemassa). Mutta on myös osoitettu, että se on sellainen, johon ei voi vaikuttaa, ja muuttumaton, sillä kaikki muut liikkeet ovat paikan suhteen tapahtuvaan liikkeeseen verrattuna toissijaisia.” (Metafysiikka, XII kirja, 1073a, 5-13)

Concerto Kölnin Bach

Yle radioi 10.8. Turun musiikkijuhlilta Concerto Kölnin Bach-konsertin, jonka solistina lauloi saksalainen baritoni Benjamin Appl. Konsertti on kuultavissa Areenassa vielä 8.9. asti. En ole kuullut tätä orkesteria aiemmin. Sen sointi on kuulas ja lämmin. Bachin kantaattien sinfoniat ja aariat saivat uusia sävyjä. Orkesterin oboistin ja Applin äänet soivat monisävyisenä kudelmana orkesterin continuon yllä.

Aiemmin minulla on ollut Freiburgin barokkiorkesterin Bach, Concentus Musicus Wienin Bach, Amsterdamin barokkiorkesterin Bach ja Berliinin Academie für Alte Musikin Bach. Se on vähän sama kuin Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala, joka puhutteli Moosesta palavassa pensaassa. Bach on sama, mutta hän ilmestyy musiikissaan orkesterien kautta aina uutena. Nyt minulla on myös Concerto Kölnin Bach.

Konsertin alkuosan lopulla orkesteri soittaa sinfonian kantaatista Ich hatte viel Bekümmernis. Suru ei ollut Bachille vieras. Hän menetti äitinsä 9-vuotiaana ja isänsä kymmenen kuukautta myöhemmin. Hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli hänen ollessaan matkalla. Kun hän palasi kotiin, vaimo oli jo haudattu. Ensimmäisen liiton seitsemästä lapsesta kuoli kolme ja toisen liiton kolmestatoista lapsesta seitsemän. Se tulee mieleen, kun kuuntelen oboen laskevia kuvioita ja niiden kulun kerran murtavaa huudahdusta.

Sitten ajattelen, ettei Bachin musiikkia pidä psykologisoida. Tunteet heräävät kuulijassa, Bachin musiikki on ankaraa, ajallista arkkitehtuuria, jos nyt mitkään sanat kuvaavat niitä musiikillisia tiloja, joita kontrapunkteina rytmisesti etenevät melodiat loputtomasti synnyttävät. Uusi orkesteri synnyttää nuo tilat uusin tavoin.

Jeremiadi

Olen osallistunut psykoterapiakongressiin Ferrarassa. Saharasta Keski-Euroopan ylle jämähtänyt lämmin ilma nosti iltapäivälämpötilan viime viikolla 44 asteeseen. Miten selviytyisimme, jos sähköverkon romahtaminen pysäyttäisi täysillä puhaltavat ilmastointilaitteet? Kongressin järjestäjät olivat järkyttyneitä. Tällaisia helteitä Pohjois-Italiassa on yleensä vasta heinäkuun lopulla ja elokuussa.

Miten olenkin tänä kesänä alituisesti joutunut kohtaamaan merkkejä fossiilikapitalismin ja sen ruokkiman kulutuksellisen elämäntavan tuhoisuudesta, johon olen itsekin osallinen. Edestakainen lento Helsingistä Bolognaan synnyttää 440 kiloa hiilidioksidia.

Tämänpäiväisessä Corriere della Serassa on kirjoitus Rooman jätehuoltokriisistä. Kaupungin lääkärijärjestön presidentti ei ole ainoastaan huolissaan jätteiden aiheuttamista terveysriskeistä, vaan tilanteesta, jossa asukkaiden yhteisöllisyyden puute osuu yksiin kaupungin hallinnon välinpitämättömyyden kanssa. On demoralisoivaa lähteä aamulla töihin haisevien jätekasojen lomitse ja pulujen ulosteiden kuvioimia katuja pitkin. 

Helsingin Sanomissa markkinoinnin professorin Eric Arnouldin haastattelu on otsikoitu: ”Kulutus tuhoaa maailmaa, mutta sitä ei voi lopettaa.” YLE:n uutissivustolla julkistetaan metsätalouden ilmastovaikutuksia koskeva tutkimus, joka asettaa kovan haasteen uuden hallituksen ilmastopolitiikalle. Metsäteollisuuden nykyinen tapa käyttää puuta synnyttää päästöt, joiden kustannukset EU:n ilmastoasetus pian sysää kansalaisten maksettaviksi, ellei poliittisin toimenpitein saada aikaan korjausliikettä.

Yhden aamun tietoannokseni on ahdistava. Ferraraan on tänään luvattu iltapäivälämpötilaksi 37 astetta. Talot ja kadut ovat kuitenkin kuumentuneet viikon aikana pizzauuneiksi, mikä tekee ulkona liikkumisesta tuskallista. Taksiin pitää turvautua jo kilometrin matkalla. Lisäämme noidankehää, sillä näin vihamieliseen helteeseen voi sopeutua vain kuluttamalla lisää fossiilista energiaa. On helpottavaa ajatella, että tuottamalla 220 kilon hiilidioksidipäästöt pääsen huomenna kalseaan Suomen kesään. Ehkä myös torjun mielestä nämä ahdistavat ja syyllisyydentuntoiset ajatukset. Eurooppa ongelmineen on kaukana Itämeren takana. 

Paikan henki

Neljä vuotta sitten näin Gullkronan selän matkalla Turusta Hiittisiin. Se puhutteli minua tavalla, joka herätti kaipauksen palata sinne takaisin. Dalskär on kallioinen saari Gullkronan selän koillisessa kolkassa, ja seuraavana kesänä yövyimme sen luonnonsatamassa.

Toissa päivänä sain taas nähdä tämän ihmeellisen selän. Näky saa hengityksen syvenemään, sydämen sykkeen voimistumaan ja silmät kyyneltymään. Se on luonnon virittämä hengellinen kokemus. Luonto puhuttelee.

Ymmärrän, kuinka ihmiset ovat nimenneet jonkin kallion, järven tai tunturin pyhäksi sen herättämän tunnelman mukaisesti. Paikan henki voi olla samalla tavalla kollektiivinen kokemus kuin konsertti tai teatteriesitys, vaikka niihin ei yhdistetä pyhyyden käsitettä.

Olen kiitollinen, kun sain valmistautua helluntain viettoon Dalskärissä. Meri ja kalliot ovat olleet täällä ennen minua, ja ne ovat täällä, kun minua ei enää ole. En voi kuitenkaan ummistaa silmiäni siltä, että viime kesä on kuivattanut männyntaimia ja että kuolevat rakkolevät reunustavat tämänkin saaren rantoja. 

Kuolevat rakkolevät

Olen retkeilemässä Saaristomeren kansallispuistossa. Yövyimme Stora Hästössä, Korppoon eteläpuolella, laguunissa harmaiden silokallioiden kupeessa. Saaressa on sen kallioita ja rantoja kiertävä, parin kilometrin luontopolku. Auringon laskiessa sen varrella avautuvat näkymät ovat sanoin kuvaamattomia.

Karujen olosuhteiden harmonia on vaihtelevaa, polyfonista. Termi tulee mieleeni hengestä, jonka luontokokemus synnyttää. Se muistuttaa musiikkia.

Tähän aikaan vesi on vielä kirkasta. Meren pohja näkyy parin kolmen metrin syvyyteen. Palatessamme veneelle huomasin, että rannan lähellä rakkolevät olivat melkein peittyneet rihmalevään. Se näytti pahalta. En muista huomanneeni tällaista aiemmin, ehkä siksi, kun myöhemmin kesäkuussa vedet ovat jo samentuneet.

Ryhdyin etsimään arvoitukseen tietoja ja löysin Suomen Luonnon #Muutos verkkolehden ja Heidi Arposen artikkelin, jossa ilmiö ja sen syntyminen kuvataan seikkaperäisesti. 

Artikkeli on ahdistavaa luettavaa. Stora Hästön hiljainen harmonia kätkee vedenalaisia voimia, joiden tasapainoa ilmaston lämpeneminen ja laivaliikenteen tuomat vieraslajit häiritsevät.

Meren rehevöityminen on edistänyt rihmalevän runsastumista, mutta rantavyöhykkeen nilviäiskanta on pitänyt rakkoleväkasvustot puhtaina laiduntamalla niiden pinnalle kiinnittyneitä mikroleviä. 

Vuonna 2009 Naantalin edustalta löytyi liejutaskurapu, joka levisi muutaman vuoden aikana räjähdysmäisesti saaristomeren alueella. Se on alun perin kotoisin Meksikonlahdelta, ja kulkeutunut Itämereen laivojen painovesitankkien mukana. Rapu on lähes hävittänyt simpukat, kotilot, siirat ja katkat. Kun ne eivät enää ole pitämässä rakkoleviä puhtaina, rihmalevät pääsevät tukahduttamaan ne kasvamalla niiden päällä.

Ilmaston lämpeneminen ja luonnon monimuotoisuus ovat kietoutuneet toisiinsa tavoilla, joita vasta vähitellen olemme alkaneet tunnistaa. Muutokset ovat toistaiseksi hitaita ja ne on helppo kiistää. Rakkolevän päällä kasvavat rihmalevät ovat merkkejä muutoksesta, jossa luonnon harmonia voi särkyä niin perustavalla tavalla, että joudumme vain ottamaan vastaan, mitä eteemme vyöryy.

Mielenrauhani on hetkeksi mennyttä. Muistan Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ”Vedenpaisumuksen edellä ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Kukaan ei aavistanut mitään, ennen kuin tulva tuli ja vei heidät kaikki mennessään.”

Musiikin henki

Katsoin Yle Areenasta radion sinfoniaorkesterin konsertista osuuden, jossa 83-vuotias DavidZinman johti Beethovenin Eroica-sinfonian. Hänen johtamistapansa oli pienieleistä ja näytti, että hänen katseensa ja pään nyökkäyksensä riittivät vihjeiksi orkesterille, mitä piti tehdä. Yhteyden intensiteetti oli kuitenkin mitä väkevin. Soittajien ilmeet kertoivat keskittyneisyydestä, ja jokainen tuntui antavan kaikkensa. Orkesteri saattoi kuultavaksi johtajansa pienimmätkin viittaukset, jolloin musiikin nyanssit lomittuivat kuin ensimmäistä kertaa kuultuna sinfoniaa kannattelevaan kokonaisnäkemykseen.

Soittajia ja kapellimestaria yhdisti henki, jonka voima välittyi kuulijoille. Silmät kostuivat jo ensimmäisessä osassa. Kun matka oli päätöksessään, yleisön huudot, tömistykset ja taputukset näyttivät, kuinka yhteinen kokemus olikaan. Sama henki oli käynyt kaikkien sydämeen.

Kuuntelen paljon musiikkia, mutta yhtä väkevää hengen kosketusta en muista kokeneeni kuin 35 vuotta sitten, jolloin olin nuoren kanadalaisen jousikvartetin konsertissa. Muistan näyn, jossa Beethovenin myöhäisen kvarteton sävelet alkoivat ikään kuin virrata ylöspäin soittajien keskeltä ja laskeutuivat suihkulähteen tavoin yleisöön. Olimme kaikki, soittajat mukaan luettuna, tilaksi muuttuneen musiikin sisällä. Kvarteton loputtua koko salillinen nousi seisomaan eikä aplodeista tahtonut tulla loppua.

Tätä minä kutsun hengeksi. Se on koettavana läsnä ihmisten välillä ja se koskettaa siihen osallisia myös sisäisesti. Siksi siihen liittyy totuuden tuntu. Henki ei ole kuvitelma eikä yksilöllisesti vaihteleva subjektiivinen kokemus. Tiedämme, että olemme kokeneet jotakin samaa, vaikka sitä ei voisi ilmaista sanoin. Yksilöllisyys tuleekin mukaan heti, kun yritämme kuvata kokemustamme niin kuin minä tässä.

Siirtymä ymmärryksen perusteissa

Suuren lauantain liturgia neljä viikkoa sitten avasi näkökulman, joka on pannut minut miettimään monia näkemyksiäni. Toiminnan teorian kielellä sanottuna sisäisten kohteiden kudelma on kääntynyt uuteen asentoon. Näitä mullistuksia on tapahtunut aiemmin, mutta tällä kertaa se vaikuttaa moniulotteisemmalta. Kokemuksen sisältöä on hankala kuvata sanojen avulla, vaikka se syntyi sanojen voimasta.

Ehtoopalveluksen parimiatekstien sisältönä ovat pelastuksen ja ylösnousemuksen ennuskuvat. Monesti kuunneltuina niiden sanat ovat tuttuja, mutta tällä kertaa kuulin niissä toistuvan kuvauksen Jumalan osallisuudesta kansansa historiassa kaikissa olosuhteissa. Tuo ”kaikissa olosuhteissa” on näkökulman ytimessä.

Olen miettinyt, mihin kaikkeen tämän näkökulman avautuminen voi liittyä. Olen runsaan parin vuoden ajan lukenut päivittäin kirkon kanonisoimien pyhien synaksarioita, muistokirjoituksia. Niissä avautuu ihmiselämän koko kirjo, jonka historia ulottuu Vanhan testamentin profeetoista meidän aikamme uusmarttyyreihin. Kertomuksia yhdistää uskollisuus Jumalalle kaikissa olosuhteissa.

Eilen kirkossa muisteltiin venäläistä marttyyripiispa Onufria. Hän syntyi vuonna 1889, vihittiin piispaksi vuonna 1922, ja vietti sen jäljellä olevan elämänsä ajan joko vankilassa tai karkotettuna.

Heinäkuussa vuonna 1935 viranomaiset pidättivät arkkipiispa Onufrin. Häntä syytettiin siitä, että hän piti kirkossa liian usein opetuspuheita, että hän oli antanut siunauksensa muutamille nunnaksi vihkimisille, muun muassa oman äitinsä nunnaksi vihkimiselle, ja että hän auttoi köyhiä, erityisesti vankilasta vapautuneita pappeja. Kotietsinnässä häneltä takavarikoitiin muistikirja, johon hän oli kopioinut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien kirjoista. Sen sisältöä pidettiin vastavallankumouksellisena.

Pyhä Onufri tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille. Hän ei valittanut epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. ”Herra on aina oikeudenmukainen”, hän kirjoitti. Keskitysleirillä Amurin alueella vangit kävivät peltotöissä. Onufrilla oli sydänvaivoja ja yskää. Kirjeissä äidilleen hän kertoi oloistaan mutta päätti kirjeensä aina Jumalan kiittämiseen: ”Sieluni on rauhallinen; kiitän kaikesta Luojaa, joka aina huolehtii meistä”, hän kirjoitti.

Vuonna 1937 Neuvostoliiton hallitus antoi asetuksen, jonka nojalla vankiloissa ja leireillä viruvat uskontunnustajat määrättiin teloitettaviksi. Onufria vastaan nostettiin uusi tekaistu syyte ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Blagoveštšenskissa toukokuun 19. päivänä (1.6.) vuonna 1938.

Pääsiäistä edeltävällä Suurella viikolla kirkossa luetaan Jobin kirjaa. Se on tutkielma syyttömän kärsimyksistä, jotka lopulta saavat Jobin kiroamaan syntymänsä. Jobin ystävät ovat vakuuttuneita, että hänen kärsimyksensä ovat Jumalan rangaistusta jostakin rikkomuksesta. Heidän on mahdotonta ymmärtää, että kukaan joutuisi kärsimään ilman omaa syytään. Vaimokin sanoo: ”Vieläkö pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois.” Job ei hellitä. Hän käy suoraan kamppailuun Jumalan kanssa, johon Jumala vastaa. Vastaus luetaan Suuren torstain ehtoopalveluksessa ja se päättyy Jobin sanoihin: ” Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.”

Todennäköisesti 1100-luvulla elänyt Pietari Damaskolainen kirjoittaa hengellisen kehittymisen kahdesta vaiheesta. Ensimmäinen nojautuu kuulopuheisiin. Se on kirkkojen välittämän kertomusperinteen hyväksymistä, johon ei välttämättä liity mitään kokemusta Jumalan kohtaamisesta. Toinen kehitysvaihe alkaa Jumalan puhutellessa. Job ei luopunut Jumalasta, vaikka hänen elämänsä puitteet olivat murskana ja ruumis sairauden runtelema. Se antoi hänelle lopulta Jumalan näkemisen lahjan.

Synaksarioiden tekstit ovat parin vuoden kuluessa muokanneet salassa sisäisiä viiteverkostojani hengellisen elämän ja kehityksen sisällöstä. Jobin kirjan lukeminen Suurella viikolla kiteytti jotakin tästä vielä ulottumattomissa olevasta merkitysverkosta. Suuren lauantain ehtoopalveluksessa se murtautui tietoisuuteen, kun kuuntelin Danielin kirjan tekstiä kolmesta pyhästä nuorukaisesta.

Suuren lauantain liturgiasta

Pääsiäisyötä edeltävän suuren lauantain liturgia on minusta yksi ortodoksisen kirkon vaikuttavimmista palveluksista. Liturgia alkaa ehtoopalveluksella, jossa luetaan 12 Vanhan Testamentin parimiatekstiä. Tekstit kuvaavat Jumalan pelastustekoja Israelin kansan historian eri vaiheissa. Ne sisältävät myös Kristuksen kärsimyksen ja kuolleista herättämisen profetioita.

Tekstit ovat sisällöltään ehtymättömiä ja ne avaavat uudelleen kuunneltuina aina uusia näköaloja.  Tänä vuonna ne tiivistyivät mielessäni kuvaan, jossa Jumala vaeltaa kansansa keskellä kaikissa olosuhteissa. Kertomusten historialliset kontekstit synnyttävät ajallisen perspektiivin, johon Jeesuksen syntymä, ristinkuolema ja ylösnousemus ankkuroituvat palveluksen edetessä.

Minua puhutteli erityisesti Danielin kirjan kuvaus kolmesta pyhästä nuorukaisesta, jotka heitettiin tuliseen uuniin, kun he kieltäytyivät kumartamaan Babylonian kuninkaan Nebukadnessarin pystyttämää kultaista patsasta.

Nebukadnessar puhutteli heitä ja sanoi: »Ettekö te, Sadrak, Mesak ja Abed-Nego, tosiaankaan tahdo palvella minun jumaliani ettekä kumartaa kultaista patsasta, jonka olen pystyttänyt? Jos nyt suostutte heittäytymään maahan ja kumartamaan teettämääni patsasta heti kun kuulette torven, huilun, sitran, harpun, luutun, säkkipillin ja koko juhlamusiikin soivan, niin hyvä on. Mutta jos ette kumarra, teidät heti heitetään tuliseen uuniin. Ja mikä jumala voisi teidät pelastaa minun käsistäni?»

Sadrak, Mesak ja Abed-Nego sanoivat kuningas Nebukadnessarille: »Tähän ei meidän tarvitse lainkaan vastata. Jumala, jota me palvelemme, pystyy pelastamaan meidät tulisesta uunista, ja hän voi pelastaa meidät myös sinun käsistäsi, kuningas. Ja vaikka niin ei kävisikään, kuningas, saat olla varma siitä, että sinun jumaliasi me emme palvele ja sitä kultaista patsasta, jonka olet pystyttänyt, me emme kumarra.»

Sadrak, Mesak ja Abed-Nego pysyivät uskollisina Jumalalle ja pelastuivat pätsin liekeistä veden kautta. Sen sijaan, miehet, jotka olivat  vieneet marttyyrinuorukaiset pätsin suulle, kärventyivät kuumuudessa.

Pelastuminen veden kautta on Vanhassa testamentissa toistuva kertomus. Nooa ja hänen sukunsa pelastuivat vedenpaisumuksesta arkissa, kun kaikki maan päällä elävä tuhoutui. Israelilaiset kulkivat meren halki paetessaan Egyptin sotajoukkoja, jotka hukkuivat hevosineen ja vaunuineen meren aaltoihin. Jumala vaeltaa hänelle uskollisten keskellä ja pelastaa heidät kuolemasta.

Ihmiseksi synnyttyään Jumala vaeltaa edelleen kansansa keskellä. Kun Jeesus sanoo: ”Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään”, hän puhuu Jumalan suulla ja vahvistaa, että Jumala on uskollinen omiaan kohtaan.

Suuren lauantain liturgianosassa olemme siirtyneet uuden liiton aikaan. Evankeliumitekstissä Jeesus sanoo: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.»

Vanhan testamentin parimiat asettavat nämä Jumalan uuden liiton sanat historiallisiin puitteisiin, jotka ulottuvat ajasta aikaan, maailman loppuun asti, ja pelastuksen tielle lähdetään veden kautta.

Kostonhalusta

Uusimmassa Tiede-lehdessä (4/2019) on artikkeli kostamisen sosiaalipsykologiasta. Otsikko ”Kosto on harvoin suloinen” tiivistää johtopäätöksen, joka nojautuu vääryyden kokemuksen käsittelyn kokeellisiin tutkimuksiin. Tutkimukset, joiden tarkoitusperä naamioidaan niihin osallistuvilta, ovat eettisesti ongelmallisia. Ehkä epämukavaa oloa voi lievittää tieto, että Vuorisaarnan opetus luopua ”silmä silmästä, hammas hampaasta” -ajattelusta on saanut tuekseen tieteellistä näyttöä.

Eilisessä Helsingin Sanomissa oli pieni asiantuntijapuheenvuoro kostonhimosta. Psykologi Pertti Hakkarainen sanoo siinä: ”Psykoterapeuttina ajattelen, että kostonhimon taustalla on kaksi hyvin inhimillistä tunnetta: kokemus vääryydestä ja kokemus avuttomuudesta vääryyden edessä. Ihminen kostaa päästäkseen eroon epäoikeudenmukaisen teon herättämästä avuttomuuden tunteesta.” (HS 11.4.2019)

Kuvaus on ytimekäs. Se on esimerkki meille tavanomaisesta pyrkimyksestä korjata sisäistä epäjärjestystä ulkoisen kohteellisen toiminnan kautta. Hakkarainen sanoo siitä: ”Vaikka koston janoaminen on inhimillistä, on erittäin tärkeää erottaa tunne toiminnasta. Olen urani aikana nähnyt moneen kertaan, mitä kostosta seuraa. En usko, että yhden vääryyden voi korjata toisella.” Tiede-lehden artikkeli viittaa myös siihen, että ulkoisiin kohteisiin suunnatuilla toiminnoilla on seuraamuksia, jotka heikentävät koetun tappion tai epäoikeudenmukaisuuden korjausyrityksen tuottamaa mielihyvää.

Vuorisaarnan maksimi – ”Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa. Jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin. Jos joku yrittää oikeutta käymällä viedä sinulta paidan, anna hänelle viittasikin.” – tuntuu liioitellulta. Sen ydin on, ettei ihmisten välillä tapahtuvia vääryyksiä voi korjata antamalla takaisin samalla mitalla. Sovitus on työstettävä sisäisesti.

Avuttomuus vääryyden edessä on sietämätön paikka. Mikä voi auttaa sietämään sietämätöntä tekemättä mitään? Maallistuneella ajallamme ihmisillä ei ole yhteyttä sisäiseen Toiseen, jonka voima helpottaisi työtä anteeksiannon suuntaan. Silloin tarvitaan ulkoista toista – ihmistä, jonka kanssa traumaattisia kokemuksia voi lähestyä ja vähitellen löytää niihin uudenlainen suhtautuminen.

Vihan muuttuminen suruksi on tämän kehityksen väistämätön välivaihe. Se on vaikea kynnys, sillä viha pitää avuttomuuden poissa. Suru on avuttomuuden sietämistä. Kerran ulkoisessa tapahtunutta ei voi korjata, mutta sen kanssa voi oppia elämään.

Toissa iltana osallistuin pitkästä aikaa ennen pyhitettyjen lahjain liturgiaan. Se on ehtoopalvelukseen yhdistetty liturgia, jossa osallistutaan edellisenä sunnuntaina pyhitettyihin ehtoollislahjoihin. Ehtoopalveluksen lopulla on rukous, joka kiteyttää kirkon näkemyksen jokapäiväisestä työstä kohti sisäistä sovitusta: ”Varjele meitä kaikkina aikoina, tänäkin iltana sekä tulevana yönä kaikilta vihollisilta, kaikilta pahan hengen juonilta, turhilta ajatuksilta ja pahuuden muistelemiselta.”

Rukouksen kieli on arkaainen. Sisäinen epäjärjestys ilmenee häiritsevinä ajatuksina, jotka eivät anna rauhaa. Niissä on ulkoisen vääryyden voiman kaiku, jota voi nimittää pahaksi hengeksi. Sen voiman voittaa vain väkevämpi voima, Jumalan varjeleva henki.

Peipot 2

On kulunut yhdeksän vuotta. Peippo palaa uskollisena. Juuri äsken kuulin sen laulavan ikkunan takana. Lunta on nytkin paljon, puolisen metriä. Pälviä ei juuri näy. Lintulaudalta maahan pudonneet siemenet ja maapähkinät kokoavat aamuisin koko joukon ruokailijoita. Peippojen ja tiaisten ohella toissapäivänä kolme mustarastasta nokki pudonneita kauranjyviä. Yhdeksän vuotta sitten kaipasin niiden laulua, johon keväisin olin kaupungissa tottunut. Nyt ne ovat muutaman vuoden ajan pesineet läheisessä koivikossa.

Ruokailupaikalla on viime viikkojen aikana vieraillut närhi, punatulkku, käpytikka, kaksi rusakkoa, orava ja kaurisperhe. Tähän aikaan ravintoa on niukasti saatavilla, ja lintujen talviruokailupaikat houkuttelevat muitakin. Pienessä kaupungissa luonto lomittuu vaivattomasti taajama-asutukseen.

Henki elää sanoissa

Pari vuotta sitten lainasin postauksessani Kai Niemisen 50-vuotispäivän haastattelua Helsingin Sanomissa vuonna 2000: ”Se kääntämisessä on fantastista, että aikoja sitten kuolleet kirjailijat tulevat tekstissään miltei fyysisesti tutuiksi. Kirjailijan ääni ja elävä henki syntyvät aina kirjaa lukiessa.”

Niemisen sanat muistuivat mieleeni, kun luin päivän synaksariosta pyhittäjä Parfenin muistoa. Hän kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa vuodesta 1819 kuolemaansa vuonna 1855. Pyhien päivittäiset muistokirjoitukset ovat varsin erilaisia. Joissakin on runsaasti legendaarista ainesta. Parfenin elämän kuvauksessa ei ole ihmekertomuksia. Se kertoo köyhän kirkonpalvelijan pojan hengellisestä kehityksestä, hänen tiestään luolaluostarin kirkkoleipien leipojaksi, kirkkoleipien leipomon johtajaksi ja lopulta pappisvihkimyksen jälkeen veljestön rippi-isäksi. 48-vuotiaana hänet vihittiin suureen skeemaan, munkkilaisuuden ankarimpaan kilvoitusmuotoon.

”Skeemavihkimyksen jälkeen elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Kiovan metropoliitta Filaret (Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui päivittäin pyhään ehtoolliseen.”

Näitä rivejä lukiessani heltyneisyys välittyi minunkin sydämeeni. Pyhittäjä Parfenin elävä henki tuli läsnäolevaksi tekstin sisällössä. Hänen hengellisyytensä luonne ilmenee myös rukouksessa, jonka hän kirjoitti rukoilijan päivittäiseen käyttöön: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.” Tunnistan rukouksessa saman hengellisen huolen, joka toteutui 35 vuotta sitten näkemässäni unessa.

Marko Annalan Paasto

Marko Annalan romaani Paasto on vaikuttavin kirja, jonka olen viime aikoina lukenut. Tunnen itseni kiusaantuneeksi lukiessani nykykirjallisuutta, joissa risteillään Euroopan pääkaupungeissa, New Yorkissa tai jossakin vielä eksoottisemmassa ympäristössä, mutta henkilöiden suhde oman elämänsä tapahtumiin jää kuvaamatta tai on psykologisesti epäuskottavaa.

Annalan kirjassa liikutaan Tampereen, Kuopion ja Kihniön maisemissa. Sen nykyisyys sisältää 52 päivää Matias Törmän elämää, kolmannesta suurta paastoa edeltävästä päivästä pääsiäisyöhön. Epilogin kohtaus isoäiti Tyynen haudalla on viisi vuotta myöhemmin. Matiaksen mielensisäinen jänne on 45 vuoden mittainen, ja pitempikin. Annala lomittaa taidokkaasti ulkoisen tapahtuman mielensisäiseen tapahtumiseen. 

Lukiessani mieleeni tuli kohtaus Volter Kilven Alastalon salista, joka kuvaa, mitä Pukkilan mielessä liikkuu Langholman kävellessä salin ovelta keinutuoliin. Kilven suhde kuvattaviinsa on tarkkanäköinen, muttei myötätuntoinen, ja paikoin avoimen sarkastinen. Annalan suhtautuminen on perin toisenlainen. Hänellä on harvinainen kyky ympäröidä henkilönsä ja tapahtumat, dramaattiset ja traagisetkin, hiljaisella rakkaudellisuudella. 

Tämän ihmeellisen tyylilajin taitajia ei ole paljon. Selvimmin olen tunnistanut sen Johan Sebastian Bachin passioissa, Krzysztof Kieślowskin elokuvissa, kuten Lyhyt elokuva rakkaudesta, ja hienossa ranskalaisessa sarjassa Tapahtukoon sinun tahtosi.  Matti Mäkelä kirjoittaa arviossaan Annalan kirjasta (HS 29.12.2018), että Paaston kieli kulkee kauttaaltaan pyhyyden kategorian sisällä. Olen samaa mieltä. Lukukokemus on meditatiivinen.

Romaani ei selitä mitään. Se kuvaa Matiaksen päätöstä erota ortodoksisesta kirkosta, jonka hän toteuttaa nettipalvelussa ennen pääsiäisyön liturgiaa. Seitsemän viikon tapahtumiin sisältyy irtisanoutuminen kirkkotekstiilien tutkijan työstä, muutama matka Kuopioon, jossa hän tapaa Tessan, arvoituksellisen syöpää sairastavan nuoren naisen, ja päätös ryhtyä antikvariaatin pitäjäksi. Alaselän vauriokivut ovat tapahtumien pysyvänä taustana. Lukijalle jää vapaus tulkita tapahtumien välisiä yhteyksiä ja merkitystä. Teosta voi sen vuoksi lukea eri näkökulmista. Se rikastuu ja syvenee useammalla lukukerralla.

Annala aloittaa jokaisen luvun lainauksella kirkon hengellisten opettajien teksteistä. Minulle ensimmäisen lukukerran tulkinnallisena avaimena olivat kolmen ensimmäisen luvun johdantotekstit. Lainaan tähän tekstin ensimmäisen luvun alusta.

Pitämällä Kristuksen käskyt emme tee mitään hyvää Hänelle, sillä Hän, kaiken hyvän Antaja, ei meiltä mitään tarvitse. Sen sijaan teemme hyvää itsellemme, sillä käskyjen täyttäminen tuottaa meille iankaikkisen elämän ja johtaa meidät nauttimaan sanomattomista hyvyyksistä.
Pyhä Teodoros, Edessan piispa

Ensimmäisen tekstin merkitys avautuu oikeastaan vasta romaanin 16. jaksossa, kun Matias on kantanut kylmettyneen, lähes tajuttoman Tessan hotellihuoneen lämpimään, peitellyt hänet sänkyyn ja miettii illan järkytyksiä: ”Me rakastamme kärsimystämme, sillä se on meille koettelemukseksi annettu ja vain kärsien kasvamme kauniimmiksi kristityiksi. Kukaan ei ojenna meille mitalia kärsimyksistämme tässä ajassa, mutta katseemme onkin kiinnittynyt ajan tuolle puolen. Palkka maksetaan tuonilmaisissa. Ja jos minä sanon nyt, etten halua uskoa enää tähän järjestelmään vaan haluan vihata kipuani ja Tessan kipua ja tahdon rakastaa sekä Tessaa että Marikaa ja myös itseäni… niin olen julkea Jumalan edessä ja julistan itseni ikuiseen kadotukseen.”

Samastun Matiaksen ajatuksiin. Olen vieroksunut tätä kirkollisen opetuksen logiikkaa. Hengellinen elämä vinoutuu tulevan palkkion toivossa tai rangaistuksen pelossa. Kärsimyksen idealisoiminen on välttämättömyyden tekemistä hyveeksi. Rakkaudessa ei ole rangaistuksen pelkoa, eikä rakkaus sijoitu kuoleman rajan tuolle puolen, vaan se toteutuu tässä ja nyt evankelista Johanneksen sanoin: ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Matias on epätoivonsa hetkellä vastakkain pelon, rehellisyyden puutteen ja syyllisyyden tunnistamisen kanssa, jonka hänen varomattomat sanansa ravintolapöydässä aiheuttivat. Syyllisyys, katumus ja halu pyrkiä korjaamaan vaurio ovat toiminnallisen rakkauden ilmausta, eivät palkkion toivetta tai rangaistuksen pelkoa.

Kirja on moniääninen. Hengellisten tekstien lainaukset kommentoivat Matiaksen sisäisiä pohdintoja ja antavat tapahtumille näkökulmia, jotka viittaavat jo kerrottuun tai ennakoivat tulevaa, kuten yllä olevassa esimerkissä. Kolmannen luvun alussa on lainaus Luukkaan evankeliumista: ”Tarkatkaa, miten kuulette. Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hän luulee itsensä olevan.”

Minusta Annala viittaa tällä lainauksella kirjan ydinteemaan, elävään hengellisyyteen tai sen puuttumiseen. Tyyne, Matiaksen isoäiti elää hengen läsnäolossa. Hän puhuu Jeesuksen kanssa kaikissa elämänsä tapahtumissa ja kirjaa ne päiväkirjoihin. Tyynen vilpitön luottamus ja uskollisuus eivät aseta Jumalalle ehtoja. Tyyne vertautuu oikeauskoisuuden näkökulmasta samarialaisiin, sillä hän kuuluu vapaaseurakuntaan. Matias noudattaa kirkon muotosääntöjä, mutta henki on vaiennut.

Matias saa Tyynen kuoleman jälkeen haltuunsa päiväkirjat, joiden kautta Tyynen ääni voimistuu romaanin loppua kohti. Matias pääsee perille Tyynen tavasta ottaa vastaan poikansa, Matiaksen isän syntymän, miehensä sairastamisen ja voimien loppumisen, Matiaksen vanhempien kuoleman, ja kuinka Matias torjuu surunsa asuessaan teinivuotensa isoäidin kodissa. Tyyne ei pohdi teodikean ongelmaa; hänen elämänsä tapahtuu Herran kasvojen edessä.

Tyyne on merkillisellä tavalla läsnä romaanissa, vaikka hänestä on loppujen lopuksi aika vähän kirjoitettua tekstiä. Hän kannattelee näkymätöntä, jonka osallisuuden lukija kokee. Se ehkä synnyttää Mäkelän viittaaman pyhyyden kvaliteetin. Tyyne on se, jolla on.

Matias elää näkyvän maailman sisällä. Annala kuvaa hänen hengellisen kokemuksensa sulkeutumista arvoituksellisesti. Kasvojen korkeudelle ilmestynyt sisäinen valopallo oli vastaus, jonka Matias sai keskustellessaan Jumalan kanssa. ” Kätellessäni Marikaa kaksikymmentä vuotta sitten valo oli kasvojemme välissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Marikan ja viimeinen kerta kun näin valopallon.”

Kuvaus askarruttaa minua. Se tuo mieleeni Ingmar Bergmanin elokuvan Talven valoa. Elokuvan pappi on kadottanut uskonsa idealisoidessaan kuollutta vaimoaan. Elokuvan lopussa idealisointi paljastuu katsojalle valheelliseksi. Pappi oli luonut vaimostaan kuvan, joka suojasi häntä epämiellyttäviltä havainnoilta vaimon toiminnasta seurakunnassa. Hän oli jähmettänyt sisäisen elämänsä palvoessaan jähmettynyttä mielikuvaansa.

Annala ei anna selityksiä. Lukija saa vapaasti pohtia, mikä Marikan tapaamisessa erotti näkyvän ja näkymättömän Matiaksen kokemuksessa.

Yhteyden paluu

Alkuviikolla näkemäni uni toi mieleeni toisen, jonka näin keväällä 1984. Istuin junanvaunussa. Se muistutti sodanjälkeisiä tummanruskeita puuvaunuja, joita avoin vaunusilta yhdisti toisiinsa. Junan ikkunasta näkyvä maisema muistutti Pohjois-Yorkshiren nummialueita. Rata mutkitteli loivien, puuttomien kumpareiden välissä. Juna pysähtyi vähäiselle seisakkeelle. Vaunussa oli minun lisäkseni vain muutama matkustaja. Kukaan ei poistunut eikä kukaan näyttänyt nousevan junaan.

Aloin ihmetellä, miksi juna ei lähtenyt seisakkeelta. Kävelin katsomaan ulos vaunun päätyikkunasta, ja näin kuinka junan perävalot loittonivat hämärtyvässä illassa. Hätäännyin todella, ja samassa tajusin, että olin tietämättäni itse irrottanut vaunumme junasta. Räväytin oven auki ja huusin kaikin voimin: ”Pysähdy! Älä jätä meitä tähän!” Ja todellakin, juna pysähtyi ja alkoi lähestyä. Huomasin, että palaavan junan vaunusillalla seisoi joku, joka oli kuullut huutoni.

Unen tunnelmat olivat niin väkeviä, että tavoitan ne vieläkin 35 vuoden jälkeen. Unesta on tullut minulle pysyvä muistutus hengellisen kehittymisen vaikeudesta. Milloin tahansa on mahdollista, että korvaan yhteyden näkymättömään ja salattuun omilla mielikuvillani, uskonnollisilla rituaaleilla tai kirkon dogmeilla. Pahinta on, että se tapahtuu tietämättäni. En pysty suojaamaan itseäni tältä mahdollisuudelta, ellei minua suojella.

Osallisuus kirkon elämään tai henkilökohtainen uskonvarmuus eivät riitä suojaksi. Ne voivat paljastua vain koristeluksi, joka naamioi pysähtyneen puuvaunun kolkkoutta. Olen hiljattain lukenut Marko Annalan romaanin Paasto, joka kuvaa tämänkaltaista hengellistä tilaa mitä osuvimmin.

Onko paradoksista ulospääsyä? Saattaa olla, ja se kiteytyy sanaan ’luottavaisuus’. Uneni lohdullinen puoli on siinä, että avunhuuto tulee kuulluksi. Varmuuden sijalla on siis luottamus näkymättömän ja salattuun. Ajatuksen valossa voi ymmärtää, miksi Jeesus sanoi: »Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse.»

Lapsen luottavaisuus on kyseenalaistamatonta ja toteutuu elävässä vuorovaikutuksessa aikuisen kanssa. Hän ei oleta saavansa kiveä, kun hän pyytää leipää, tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa. Lapsen ehdoton luottavaisuus saa hänet myös uskomaan joulupukkiin, jos aikuinen sitä uskottelee.

Donald Winnicott on kuvannut kirjoituksessaan “The theory of the parent-infantrelationship” pienen lapsen kehittymistä luottamuksen edellytysten näkökulmasta. Vastasyntyneen riippuvuus vanhempien huolenpidosta on ehdotonta. Hän voi oppia luottamaan maailman olemassaoloon vain, kun aikuinen kannattelee hänen kokemustaan sekä tilassa että ajallisesti. 

Jos kaikki käy hyvin, eikä vauvan luottamusta petetä, hän alkaa elää yhteydessä. Luottamus ankkuroituu jaettuun maailmaan. Tässä yhteistoiminnassa vauva kokoaa sisäistä merkkimaailmaa, jonka välittämänä hänen itsenäinen toimijuutensa vähitellen kehittyy. Luottamus sisäisiin kohteisiin ilmenee aikanaan itseluottamuksena. 

Tämä kehitys on lapsen näkökulmasta kyseenalaistamatonta, mikäli hänen luottamustaan ei petetä. Jeesus ei puhu vertauksessaan herkkäuskoisuudesta vaan tästä luottavaisuudesta. Tiellä aikuisuuteen sitä uhkaavat tässä langenneessa maailmassa niin monet seikat, ettei sen särkymiseltä voi kukaan välttyä.

Kyseenalaistamaton luottamus on näkymätöntä. Jos se rikkoutuu, ihminen suojautuu rakentamalla luottavaisuutensa perustukset näkyvän maailman varaan. Kuka luottaa rahaan, kuka työpaikkaan, lähisuhteisiin, oikeaan ravitsemukseen, lihasvoimaan tai viehätysvoimaansa. Käytettävissä olevien ulkoisten kohteiden runsaus on loputonta. Hyppy näiden kannattelevien kohdeverkostojen varasta näkymättömän, aistein havaitsemattomissa olevan kohteen varaan on kuin Pietarin yritys kävellä Genesaretinjärvellä Jeesuksen luo veneeseen.

Anteeksianto

Näin viime yönä unen kirkkosalista, jonka seinät olivat ruostutettua terästä. Salissa ei ollut ikkunoita ja rakennuksen muoto toi mieleen Berliinin juutalaisen museon. Minä olin lukijana, ja minun lisäkseni kirkossa oli vain pari ihmistä. Aloin lukea Isä meidän -rukousta, mutta jo ensimmäinen säe keskeytyi kolkkoon ääneen ”Ei kelpaa!”.  Mietin, mitä mahdoin tehdä väärin ja aloitin uudelleen. Ääni keskeytti minut taas. Olin sanaton ja tunsin itseni avuttomaksi. Minun oli lähdettävä pois salista. Lähellä ulko-ovea tuli vastaani saksalainen mies. Hän kysyi minulta, paljonko olen velkaa. Vastasin 398 000. Mies sanoi ”Se on annettu anteeksi” ja kietoi kätensä hartioideni ympärille. Painoin pääni hänen olalleen ja tunsin sisälläni sanomattoman, heltyneen huojennuksen aallon.

Olen aamun tunteina miettinyt millaisiin merkitysverkostoihin unen kuvat ankkuroituvat. Teräksinen kirkkosali tuo mieleeni opillisesti panssaroituneen kirkon, joka määrittelee oikean ja väärän hengellisyyden. Lukemiseni keskeyttänyt ääni on sen osa, mutta se viittaa myös eroon, jonka voi tehdä ulkonaisen ja sisäisen kelvollisuuden välille. Herran rukous on kirkon kanonisimpia tekstejä, jonka lukeminen ääneen ei tuota vaikeuksia. Kelpaamattomuus viittaa sisäiseen tilaan, siihen millainen on suhteeni lukemiseeni ja rukouksen sanoihin. Kolkko ääni on ”Armoton Tuomari”, sisäinen toinen, jolta mitään ei voi kätkeä. Siksi sen ensimmäinen tuomio synnytti nolouden ja häpeän tunteen. Kun se keskeytti minut toistamiseen, putosin avuttomuuteen, jossa kaikki yhteydet ovat poikki. Ehkä ruosteinen sali ei viittaakaan kirkkoon, vaan sisäiseen huoneeseen, johon ei mistään suunnasta tule valoa, ja Tuomarin ääni kuuluu rautaisen seinämän takaa.

Berliinin juutalaisen museon sisäänkäynti muistuttaa laskeutumista bunkkeriin. Rakennuksen raskas betonipinta ja kapeat ikkuna-aukot täydentävät ahdistavaa vaikutelmaa. Berliini on osana sisäisiä viiteverkostojani, ja siinä mielessä ymmärrän, että salin ovella vastaan tuleva Herran enkeli oli saksalainen. Viime viikon lehdessä oli Bruno Ganzin muistokirjoitus. Hän esitti toista enkeliä Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla ja Hitleriä Hirschbiegelin elokuvassa Perikato.

Velkasumman yksityiskohtaisuus mietityttää vielä, mutta summa oli joka tapauksessa niin iso, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia suoriutua velasta. Anteeksiannon kokemuksen voima tuntui siksi niin valtavana. Sen välitön hedelmä oli yhteyden palautuminen, mikä kiteytyi ruumiillisena kokemuksena unen viimeiseen kuvaan.

Tammikuun ylistys

Olin asunut Pohjois-Karjalassa kaksitoista vuotta, ennen kuin sain kosketuksen tammikuun talveen. Sitä aiemmin se oli ollut pimeä, kylmä ja kylmyydessään pelottava. Kun pakkanen kiristyi alle kahdenkymmenen asteen, päällimmäinen ajatus oli selviytyminen ja huoli kestävätkö lämmityslaitteet.

Joskus vuoden 2004 paikkeilla alkoi suhteeni tammikuuhun muuttua. Muistan ajaessani kuun viimeisenä sunnuntaina Polvijärvellä toimitetusta liturgiasta, kun näin ensimmäisen kerran varjojen ja valon voimien tasapainon kuusikon reunustamalla peltoaukeamalla ja paksun huurteen peittämien koivujen oksistossa. Tässä oli taite, ja Runebergin päivään mennessä valolla oli jo yliote. Sen opin myöhemmin, kun osasin odottaa tammikuun viimeisen viikon valonäytelmää.

Mutta ilmaston lämpeneminen aiheutti sen, että tammikuusta tuli pilvisempi. Se palasi valottomuuteen, mutta oli toki paljon lauhempi kuin 90-luvun tammikuut. Tänä vuonna olen pitkästä aikaa saanut iloita tammikuun ihmeellisestä valosta. Ajoittaisia pyrykelejä lukuun ottamatta on auringon kiertoradan kohoamista voinut seurata loppiaisesta alkaen. Koska se vielä on kovin matalalla, aamu- ja iltahämärät ovat pitkiä, paljon pidempiä kuin myöhemmin talvella. Puuterinvärinen ja hiljaa syreeninväriseksi vaihtuva taivas päättyy siniseen hetkeen kahden tunnin kuluessa. Aamulla värit ilmaantuvat vastakkaisessa järjestyksessä.

Päivällä melkein vaakasuoraan paistava aurinko synnyttää huurteisten lehtipuiden latvuksiin salaperäisiä valokäytäviä ja onkaloita, joissa katse voi vaeltaa. Mäntyjen rungot hehkuvat  punasävyisessä valaistuksessa. Taivas on vielä kalpean lemmikinsininen, kun se jo helmikuun alkuviikkoina syvenee lasuurinsiniseksi.

Tämä hiljainen, majesteetillinen kauneus edellyttää kuitenkin alle kahdenkymmenen asteen pakkasia. Vasta silloin puihin alkaa kertyä huurretta, joka voi ohuimmissakin koivunriipoissa olla sormen paksuista. Eikä sen kehittymiseen riitä yksi yö. Kylmyys on osa kauneutta, ja juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, että se on kallisarvoinen, katoava luonnonvara. Iloitsen jokaisesta tammikuusta, joka vielä muistuttaa itseään.