Pääsiäispäivän ilta

Ylösnousemusevankeliumien tulkinnoissa korostuu usein tyhjän haudan arvoitus. Minun huomioni kiinnittyy erityisesti Luukkaan ja Johanneksen kuvauksiin viikon ensimmäisen päivän tapahtumista. Johannes kertoo Jeesuksen ilmestymisestä Magdalan Marialle puutarhassa haudan lähellä. Matteuksen evankeliumissa Jeesus ilmestyy haudalta palaavalle Marialle, jonka kanssa on ”se toinen Maria”. On arveltu että tämä Maria on apostoli Jaakob Alfeuksen pojan äiti. Luukas ei puhu mitään Jeesuksen ilmestymisestä haudan läheisyydessä, mutta hänkin mainitsee Magdalan Marian ja Jaakobin äiti Marian niiden naisten joukossa, jotka olivat tulleet voitelemaan Jeesuksen ruumista.

Luukkaan kuvaus naisista on niukka, mutta sitä seuraavan ilmestyskokemuksen hän kuvaa yksityiskohtaisesti, sillä se tapahtui hänelle. Kertomus on minulle yksi rakkaimmista ylösnousemusevankeliumeista.

Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa Emmaus-nimiseen kylään, jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan Jeesus itse liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä, sillä heidän silmänsä olivat kuin sokaistut.

Jeesus kysyi heiltä: "Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?" He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: "Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut."

"Mitä te tarkoitatte?" Jeesus kysyi. He vastasivat: "Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.

Silloin Jeesus sanoi heille: "Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa." Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.

He olivat jo saapumassa kylään, jonne olivat menossa. Jeesus oli jatkavinaan matkaansa, mutta he estivät häntä lähtemästä ja sanoivat: "Jää meidän luoksemme. Päivä on jo kääntymässä iltaan." Niin hän meni sisään ja jäi heidän luokseen. Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet. Mutta samassa hän jo oli poissa heidän näkyvistään. He sanoivat toisilleen: "Eikö sydämemme hehkunut innosta, kun hän kulkiessamme puhui meille ja opetti meitä ymmärtämään kirjoitukset?"

”Jää meidän luoksemme.” Ja niin Jeesus jäi. Hän vastasi Luukkaan ja Kleopaksen kiihkeään pyyntöön. Ilmestyskokemuksen tunnesävyt on tässä tekstissä kuvattu tarkkanäköisesti. Hengellisen ymmärtämisen avautuminen mukana kulkevan tuntemattoman miehen avustuksella on pakahduttavan ilon täyttämää. Vanha suomennos tuo sen ilmi osuvasti: "Eikö sydämemme ollut meissä palava, kun hän puhui meille tiellä ja selitti meille kirjoitukset?" Palava sydän on väkevä metafora. Se ilmentää sisäistä paloa, jonka hengellinen ymmärryksen kokemus synnyttää. Sanat muuttuvat eläviksi, henkeä kantaviksi sanoiksi kuten Buber kirjoittaa.

Leivän murtaminen avasi miesten silmät. Jeesus toisti sen, minkä hän teki vain kolme päivää aiemmin yläsalissa 12 opetuslapselleen viimeisellä pääsiäisaterialla. Teko on merkki, joka viittaa tekijäänsä. Opetuslapset palasivat ilon täyttäminä Jerusalemiin kertomaan kokemuksestaan. Siellä olivat koolla yksitoista opetuslasta ja muita heidän joukkoonsa kuuluvia.

Pääsiäispäivän illasta kertoo myös Johannes. Hänen kuvauksessaan paikalla on vain kymmenen opetuslasta. Tuomas ei ollut heidän kanssaan. Opetuslapset olivat lukinneet ovet, sillä pelkäsivät juutalaisia. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi ”Rauha teille.” Luukas kuvaa Johannesta yksityiskohtaisemmin, kuinka opetuslapset säikähtivät luullessaan näkevänsä aaveen. Hän korostaa tekstissään Jeesuksen ylösnousemuksen ruumiillisuutta: ”Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.

Johannes on siirtänyt tämän keskustelun seuraavan sunnuntain iltaan, jolloin Tuomas on paikalla, ja Jeesus pyytää häntä koskettamaan käsiään ja kylkeään.

Johan Sebastian Bach on musiikissaan hengellisen ja psykologisen kuvauksen mestari. Tänä iltana sopii kuunnella hänen 42. kantaattiaan. Se vie meidät Johanneksen evankeliumin ensimmäisen sunnuntain iltaan, kun Jeesus astuu sisään lukitusta ovesta opetuslastensa luokse. Tapahtumaa kuvaava, kahden oboen ja fagotin sävyttämä alttoaaria on yksi Bachin kauneimmista. ”Wo zwei und drei versammlet sind” – Missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään. 

Henki on sana

Minä ja Sinä -teoksensa toisen osan alussa Martin Buber kirjoittaa:

Henki on inhimillisessä ilmenemismuodossaan ihmisen vastausta hänen Sinälleen. Ihminen puhuu monella kielellä; sanoilla, taiteen avulla, toiminnassa – mutta henki on yksi. Se on vastaus salatusta ilmestyvälle, salatusta käsin puhuttelevalle Sinälle. Henki on sana. Ja niin paljon kuin puhe ensin sanoittuu aivoissa ja sitten saa äänen kurkussa, se on kuitenkin vain katkos todellisessa tapahtumassa. Tosiasiassa kieli ei saa alkuaan ihmisessä, vaan ihminen on kielessä ja puhuu siitä käsin. Näin on kaiken sanan ja hengen laita. Henki ei ole Minässä, vaan Minän ja Sinän välissä. Se ei ole kuin veri, joka sinussa kiertää, vaan kuin ilma, jota hengität. Ihminen elää hengessä, kun hän kykenee vastaamaan Sinälleen. Hän pystyy siihen, kun hän asettuu yhteyteen koko olemuksellaan. Ihminen voi elää hengessä vain yhteysvoimansa avulla. (s. 40)

Tämä teksti on askarruttanut minua siitä asti, kun ryhdyin syksyllä lukemaan Buberia uudelleen. Yritän nyt lähestyä sitä toiminnan kolminaisuuden näkökulmasta, jota tarkastelin edellisessä postissa. Aloitan välittyneisyydestä.

Kirjansa ensimmäisessä osassa Buber erottaa Minä-Sinä perussanan mukaisen suhteen Minä-Se -suhteesta. Edellinen on välitöntä, jälkimmäinen välittynyttä. Subjektin ja objektin, toimijan ja kohteen välittynyt yhteys sijoittuu Se-maailmaan. Elävä ja välitön kohtaaminen synnyttää vastauksen, jäljen, joka saa sanan muodon. Inhimillisessä ilmenemismuodossaan henki on sana. Jälkenä se viittaa yhteyteen, mutta on siirtynyt välittömän yhteyden ulkopuolelle, ja siihen voi suhtautua.  Jälki välittää yhteyden muiston. Muisto on kuvattavissa "sanoilla, taiteen avulla, toiminnassa".

Ihmisen psyykkinen toiminta on merkkien välittämää. Buberin näkemys hengestä sanana ja sanan aineellistumista tekstiksi, runoksi, musiikiksi tai käytännön toiminnaksi ilmentää merkkivälitteisyyden ideaa ihmisen hengellisessä elämässä. Sinän kohtaaminen hengessä eroaa vain kohteensa puolesta aineelliseen maailmaan kohdistuvasta toiminnasta. Kumpikin synnyttää merkin kohtaamisen jälkenä, ja merkille voi antaa aineellisen asun. Buber sanoo, että Minä-Sinä -suhde on välitön. Yllä oleva teksti antaa kuitenkin vaikutelman, että yhteys Sinän kanssa sittenkin on välittynyttä. Välittäjänä on henki. ”Henki ei ole Minässä, vaan Minän ja Sinän välissä.”  Jos hengellä ihmisen vastauksena on sanan muoto, on Minä-Sinä -suhde inhimillisenä kokemuksena sanojen välittämää. Tai täsmällisemmin sanat syntyvät yhteyden kokemuksen jälkinä.

Nyt voi ymmärtää Buberin väitteen, että kieli ei saa alkuaan ihmisen sisällä, vaan ihminen syntyy kieleen ja kehittyy siinä. Buber tulee tässä lähelle Valentin Volosinovin näkemystä kielen ja minuuden suhteesta. Hän väittää, että sanojen alkuperä on kommunikaatiossa. Ne ovat rakenteeltaan kaksisuuntaisia merkkejä, jotka ihmisen syntymän jälkeen alkavat muotouttaa hänen tietoisuuttaan. ”Sanalla on vielä eräs erittäin tärkeä erityispiirre, joka tekee siitä yksilöllisen tietoisuuden pääasiallisen välittäjän. Vaikka sanan – ja kaikkien merkkien – todellisuus onkin niiden sijoittumisessa yksilöiden välille, tuottaa yksilö sanan samalla ilman minkään välineen apua ja ilman mitään ruumiin ulkopuolista materiaalia. Tämän vuoksi sanasta on tullut sisäisen elämän – tietoisuuden (sisäisen puheen) merkkimateriaali. (Volosinov 1929/1990, Kielen dialogisuus, s. 31).

Tietoisuus on merkkien liikettä ja asettumista keskinäisiin yhteyksiin. Volosinov sanoo, että merkin ymmärtäminen on sen asettamista toisten, jo tunnettujen merkkien kanssa yhteyteen; ”ymmärtäminen vastaa merkkiin merkeillä.” (s. 27). Hän osuu naulan kantaan. Sitä minä olen tämän vuoden päivityksissä tehnyt, kun olen pyrkinyt ymmärtämään armon ja laupeuden merkitystä. Olen saattanut ne hepreankielisten sanojen yhteyteen, joiden merkitystä olen yrittänyt selventää litteraatioiden ja kommentaarien valossa.

Tietoisuuden liike on merkkien välittämää sisäistä dialogia kohteen kanssa, joka myös on merkeistä rakentunut. Sanooko Buber yllä jotakin tähän viittaavaa, kun hän kirjoittaa, että henki (tietoisuus) on vastausta salatusta ilmestyvälle ja sieltä käsin puhuttelevalle Sinälle. Hengellinen tietoisuus olisi silloin vastausta Jumalan puhutteluun. Maallinen tietoisuus on vastausta maailman puhuttelulle. Lapsi asettuu kieleen, kun häntä hoitavat aikuiset puhuttelevat häntä. Ennen pitkää tuo puhuttelu sisäistyy hänen tietoisuudekseen. Tietoisuuden sisältö siis kehittyy sen mukaan, kuka puhuttelee ja millaista on puhuttelun sisältö.

Henki on sana. Nyt on kuitenkin oltava tarkkana. Buber puhuu ihmisen hengestä sanana, joka on vastausta salatusta ilmestyvälle Sinälle. Yhteystapahtuma on itsessään sittenkin välitön. Siihen ihminen voi osallistua vain koko olemuksellaan, yhteysvoimansa avulla. Sana syntyy ihmisen vastauksena Sinän puhutteluun.

Buber jatkaa yllä olevaa tekstiä:

Mutta yhteystapahtuman kohtalo näyttäytyy tässä vaikuttavimmillaan. Mitä voimallisempi on vastaus, sitä vahvemmin se sitoo Sinän, ja karkottaa sen yhteydestä, kohteeksi. Ainoastaan vaikeneminen Sinän edessä, kaikkien kielten vaikeneminen, vaitonainen odotus hahmottomassa, tapahtumattomassa ja esikielellisessä Sanassa antaa vapauden Sinälle, on sen kanssa pidättyvyydessä (Verhaltenheit), jossa Henki ei ilmennä itseään, vaan on. Jokainen vastaus kiinnittää Sinän osaksi Se-maailmaa. Tässä on ihmisen tragedia, ja myös hänen suuruutensa. Sillä näin syntyvät ihmisten keskuudessa tieto, teos, kuva ja esikuva. (s. 41)

Ihmisen vastaus yhteystapahtumaan – sanaan pukeutunut henki – rajoittaa Sinän osaksi Se-maailmaa. Näin syntyy teologia. Se on kohtaamisen muistiinpano, ihmisten keskuuteen saatettu hengen sana. Kaikki pyhiksi kirjoituksiksi kutsumamme tekstit ovat yhteydestä karkoitettuja kohteita, teoksia, kuvia. Ne ovat kirjoittajiensa todistusta yhteystapahtuman voimasta, ja parhaimmillaan niissä on vielä yhteystapahtuman kaiku. 

Buber ei päästä lukijaansa helpolla. Mitä tarkoittaa vaikeneminen esikielellisessä Sanassa? Oletan, että Buber viittaa tässä Minä-Sinä perussanaan. Se ei ole kielen osa, vaan kuvaa ihmisen olemisen luonnetta ilmestykseen osallisena. Entä Henki, joka ei ilmennä itseään, vaan on? Olen kirjoittanut sen tähän isolla alkukirjaimella. Saksan kielessä Geist kirjoitetaan substantiivina aina isolla. Minusta tuntuu, että Buber puhuu tässä kohdassa Sinän hengestä, ei ihmisen. Ihminen kohtaa hengessään Jumalan hengen. Sanat ovat kuin kipinöitä, jotka tästä kohtaamisesta syntyvät, mutta joka itsessään on ”kaikkien kielten” tuolla puolen.

Toiminnan kolminainen rakenne

Tarkoitukseni on palata pyhän käsitteen pohdinnassani Martin Buberin Minä-Sinä perussanaan, joka ilmentää ihmisen ja Jumalan vastavuoroista yhteyttä. Hasidismista näkemyksiään ammentava Buber saattaa olla lähellä hasid-hesed sanapariin sisältyvää käsitystä pyhyydestä. Ennen kuin pääsen tarkoitukseni äärelle, täsmennän toiminnan käsitettä. Se auttaa ymmärtämään Buberin erikoista näkemystä Hengestä, joka välittää yhteystapahtumaa.

Kaikella toiminnalla on kolminainen rakenne. Toiminta suuntautuu kohteeseen. Toiseksi toiminta on välittynyttä niin, että toimijan yhteys kohteeseen toteutuu jonkin välittäjän kautta. Instrumentaalisissa toiminnoissa se on työkalu tai välittäjäaine. Kommunikaation ja psyykkisten toimintojen välittäjiä ovat merkit. Kolmanneksi toimijan ja kohteen yhteys on vastavuoroinen ja sisältää voimasuhteen.

Kun käytämme sanaa ”toiminta” emme suinkaan aina hahmota sitä kohteellisena. Toiminta samastuu usein liikkeeseen. Pesukone lakkaa toimimasta, kun se ei lähde käyntiin. Toimelias ihminen on laiskan vastakohta. Toiminta samastetaan usein myös prosessin käsitteen kanssa. Kemiallisten reaktioiden yhteydessä sanomme, että jokin yhdiste toimii katalysaattorina. Lääketieteessä puhumme yleisesti elintoiminnoista ja niiden toiminnan häiriöistä. Psykologiassa kuvataan ihmisen kognitiivisia toimintoja tiedonkäsittelyn prosesseina. Sen alkukohtana on kohteen asemesta ulkomaailmasta tuleva aistivirta. Prosessien tarkastelussa toiminnan kohteen idea on abstrahoitu pois.

Silloinkin kun puhumme laitteiden tai koneiden toiminnasta kohteellisena, toiminnan kolminaisuus jää tavallisesti lausumatta julki. Tuntuu huvittavalta sanoa, että pesukoneen toiminnan kohteena on tekstiileihin kertynyt lika. Sitä pesukone kuitenkin käsittelee toimiessaan. Toimijan, siis pesukoneen, ja kohteen yhteyttä välittää vesi, jonka likaa irrottavaa ominaisuutta on paranneltu kemiallisesti ja veden lämpötilan avulla. Kohteen ja toimijan yhteys on vastavuoroista ja edellyttää energiaa. Sitkeät tahrat vaativat korkeampaa pesulämpötilaa ja pidempää pesuaikaa. Pesukoneen toimintaohjelmat sallivat vedenkäsittelyn vaihtelun pyykin likaisuuden ja tekstiilityypin mukaan. Modernit koneet pystyvät siis varioimaan toimintaansa kohteen ominaispiirteiden perusteella.

Arkiajattelu ja epätarkka kielenkäyttö estävät meitä tunnistamasta toiminnan tosiasiallisen kohteen. ”Vaari lukee lehteä.” Tässä on hyvin muodostettu virke objekteineen. Vaarin toiminnan kohteena ei kuitenkaan ole lehti, vaan siinä häntä kiinnostava juttu. Hän on yhteydessä juttuun lehden painetun tekstin välityksellä.

Arkikielessä kohteellisuus ilmaistaan lauseen objektilla silloin, kun kohdetta halutaan jostakin syystä korostaa. Sanomme siis ”Kone ei pessyt pyykkiä puhtaaksi.” Tässä kohde näyttää pyykiltä, mutta siihen lisätty adjektiivi ilmaisee, että tosiasiallinen kohde on tekstiileihin kertynyt lika. Voimme toki jatkaa tätä kohteen erittelyä ja pohtia, mitä ”likaisuus” tässä tapauksessa pitää sisällään. Vaatteen lika on jotakin muuta kuin keittiön lattian, auton tai moottoritien lähellä leijuvan hengitysilman likaisuus. Entä mihin viittaamme, kun puhumme tahraantuneesta omastatunnosta, tai likaisista ajatuksista?

Yksi ainoa sana, lika, viittaa kohteesta riippuen varsin erilaisiin asioihin. Se viittaa itse asiassa toiseen kohteeseen, joka ei luontaisesti kuulu ensimmäisen yhteyteen. Likaisuus häiritsee kohteen käytettävyyttä tai on sille vahingollista. Kun siis puhumme toiminnan kohteellisuudesta, on varottava hahmottamasta kohdetta esineeksi tai yhteyksistään irrotettuna asiana. Aristoteles tarkasteli kohteita tällaisina, ja me olemme valitettavasti jääneet tämän 2300 vuotta sitten esitetyn käsityksen vangeiksi.

Vaari lukee juttua, joka häntä kiinnostaa. Mikä häntä siinä mahtaa puhutella? Kun tätä ryhdymme selvittämään, eteen avautuu kokonainen kohteiden kudelma. Vaari lukee juttua, jossa referoidaan hiljattain julkaistua tutkimusta sodan kokeneiden miesten lapsista ja heidän kokemuksistaan. Teema kiinnostaa vaaria siksi, että hän kuuluu ikänsä puolesta tutkimuksen kohdejoukkoon. Jutussa kerrotaan lasten muistoja isistä, jotka perjantaisin kokoontuivat kulmakapakkaan puhumaan sotamuistoistaan, jotka saattoivat menettää malttinsa pienimmistäkin syistä, tai jotka suhtautuivat lapsiinsa torjuvasti ja mitätöivästi. Lukiessaan vaarilla on mielessä oma isä, heidän välinen suhteensa, ja muistot asevelikylän naapuriperheistä. Jutun esimerkit resonoivat näiden muistojen kanssa ja tuovat mieleen jo unohtuneitakin tapahtumia. Vaarille aukeaa lehden tekstin välityksellä toisiinsa punoutuneiden muistojen, mielen kohteiden sarja.

Pyykin peseminen on esimerkki instrumentaalisesta toiminnasta, jota pesukone välittää. Se on lianpoiston työväline. Mikään ei estä tarkastelemasta myös pesukonetta toimijana, jolloin saadaan yksityiskohtaisempi käsitys tavoista, joilla se käsittelee pyykkiä. Lehden lukeminen taas on esimerkki kommunikaatiosta ja kuinka sitä välittävät merkit virittävät psyykkisen toiminnan kohteita. Lukiessaan lehden tekstiä vaarin mieleen pulpahtaa tapahtumamuistoja, jotka ovat mielen kohteiden kudelmia.

Toiminnan käsite on kolminaisuudessaan yleispätevä. Sen avulla voi jäsentää mitä tahansa ajassa etenevää tapahtumista toimijan ja kohteen välillä. Hengellisen elämän ilmiöt eivät tee poikkeusta. Kohteet vain poikkeavat tämän näkyvän maailmamme kohteista.